Fifi: Kansalaiskirjasto Käpylässä
Ihailtava esimerkki yhteistoiminnasta ja kansalaisaktiivisuudesta.
Fifi 27.09.2010
Vallankumous alkaa kirjastosta
Kunnat sulkevat ja lakkauttavat kirjastoja kilvan ”säästösyistä”. Helsingin Käpylässä tätä ei hyväksytty, vaan asialle tehtiin jotain. Suvi Auvinen kävi tutustumassa Käpylän klubin kansalaisten pyörittämään kirjastoon ja vaikuttui kansalaisaktivismin voimasta.
Käpylän klubin toimipisteestä ei voi erehtyä. Helsingissä vilkkaalta kadulta hiljaisemmalle kujalle kääntyessä silmään pistää ensimmäisenä lasikuitulehmä. Tarkemmalla katselulla värikkään tilan edessä ohikulkija huomaa myös vessanpöntön, johon on istutettu kukkia. Ikkunoista näkee sisään juuri ja juuri, sillä kaikki vapaa tila on vuorattu kirjoilla. Ovesta ramppaa kaikenikäistä kulkijaa, ja sisään astuvalle toimittajalle lyödään ensimmäisenä käteen uunituore pulla ja teemuki. Muki vuotaa, mutta ei se mitään, se vaihdetaan nopeasti uuteen.
Lämmin ja kotikutoinen tunnelma syleilevät jokaista tilaan astuvaa. Sen sijaan viidenkymmenen metrin päässä sijaitseva Käpylän kirjasto on autio ja kolkko. Kirjastosta on Käpylässä taisteltu viimeinen kymmenen vuotta, ja lakkautuslistoilta se valtausten ja adressien myötä onkin saatu kadotettua. Sen sijaan kirjasto päätyi heinäkuussa 2010 remonttiin – ja suljetuksi vuoden ajaksi.
Käpyläläiset eivät jääneet passiivisina seuraamaan kirjastotonta aikaa, vaan tarttuivat itse härkää – tai lasikuitulehmää, Käpylän maskottia – sarvista.
”Kun kirjasto meni remonttiin, mietittiin erilaisia vaihtoehtoja, ja tarjottiin muun muassa että voisimme pyörittää kirjastoa täällä klubin tiloissa. Täällä voisi olla yhden kirjastonhoitajan työpiste, johon voisi tilata kirjoja ja josta ne voisi noutaa. Tämä ei kaupungille käynyt, sillä verukkeella että koska millään muullakaan kirjastolla ei tällaista mahdollisuutta remontin aikana ole, niin ei sellaista voi Käpylällekään antaa”, kertoo Käpylän klubin toiminnanjohtaja Heikki Takkinen.
Takkinen puhuu kirjastosta innoittuneesti: ”Mehän ollaan kuitenkin päätetty, että meiltähän ei kirjastoa viedä sitten millään. Kun kuulimme että Käpylän kirjastosta ollaan poistamassa yli 5 000 kirjaa ennen kuin se avataan taas vuoden päästä, niin me päätimme, että otetaan ne kirjat tänne. Sana alkoi leviämään, ja kierrätyskeskuksen johtaja toimitti meille viisisataa kirjaa. Sen jälkeen lähialueen asukkaat alkoivat kantaa tänne kirjoja, ja niitä tulee jatkuvalla syötöllä lisää.”
Kirjoja klubin pienissä tiloissa tosiaan riittää. Hyllyt kiertävät seinustoja, niitä nikkaroidaan lisää oviaukkojen päälle, ja ne kirjat joihin ei muuten pääse käsiksi, löytyvät varauloskäynnin takaa. Klubin tiloissa aikaansa viettävät pienet koululaiset ja teinit lueskelevat ahkerasti klubilta löytyvää kirjallisuutta.
”Kuulin sellaisesta tutkimuksesta, jossa kerrottiin että jos lapsen kotona on vähintään kaksisataa kirjaa, niin vaikkei niitä kirjoja koskaan sille lapselle luettaisikaan, niin lapsesta tulee erittäin kulttuurimyönteinen. Siihen me pyritään myös tällä, että meillä on täällä lasten ja nuorten saatavilla paljon kirjoja. Alimmalla hyllyllä on paljon kuvakirjoja. Jos täällä on joku ihan pieni taapero, joka meinaa horjahtaa, se voi ottaa kirjasta tukea. Kuitenkin ajatuksena on se, ettei siellä alimmalla tasollakaan ole ihan niitä pelkkiä kuvakirjoja, vaan myös sitä vaikeampaa tavaraa, jonka lapsi voi ottaa ja kysyä aikuiselta, että mitäs tämä tarkoittaa”, Takkinen valottaa toimintaideaa.
”Parasta tässä on se, että tämähän ei maksa kenellekään mitään. Pienen vaivan se maksaa, mutta ei mitään muuta. Kävijämäärä kasvaa jatkuvasti, meillä on tällä hetkellä 500–600 kirjaa kiertämässä”, Takkinen kertoo.
Valvontaa Käpylässä ei kirjojen lainaamisen suhteen harrasteta. Kirjat on leimattu klubin omalla leimalla, mutta lainaussysteeminä toimii vihko, johon jokainen lainaaja kirjoittaa, minkä kirjan on lainannut ja koska, ja koska palauttanut sen. Eivätkö käpyläläiset pelkää kirjastonsa kirjojen joutuvan yksityisiin hyllyihin ikiajoiksi?
”Jos joku rakastaa kirjaa niin paljon, että varastaa sen, niin kuinka suuri rikos se sitten loppujenlopuksi on?” vastaa Takkinen. ”Nämä kirjathan ovat poistokirjoja jo valmiiksi, joten jos se kirja jää kiertämään jotain muuta kautta, niin ei se nyt mikään maailmanloppu ole. Ja kyllä me luotetaan ihmisiin, kyllä ne kirjat tänne myös palautuvat.”
Millaisia terveisiä Takkinen lähettäisi muille lakkautettavien tai muusta syystä suljettavien kirjastojen puolustajille?
”Älkää suostuko siihen. Ne säästöt, joita muka kirjastoja lakkauttamalla tehdään, ovat niin pieniä ettei ne tunnu kaupungin budjetissa yhtään missään. Usein valitetaan, että voi kun kukaan ei tee mitään vaikka asiat ovat niin kurjasti. Mutta jokaisen meistä pitää olla ”se joku”, joka tekee, niin asioita voi saada myös muutettua parempaan.”
Fifi 27.09.2010
Vallankumous alkaa kirjastosta
Kunnat sulkevat ja lakkauttavat kirjastoja kilvan ”säästösyistä”. Helsingin Käpylässä tätä ei hyväksytty, vaan asialle tehtiin jotain. Suvi Auvinen kävi tutustumassa Käpylän klubin kansalaisten pyörittämään kirjastoon ja vaikuttui kansalaisaktivismin voimasta.
Käpylän klubin toimipisteestä ei voi erehtyä. Helsingissä vilkkaalta kadulta hiljaisemmalle kujalle kääntyessä silmään pistää ensimmäisenä lasikuitulehmä. Tarkemmalla katselulla värikkään tilan edessä ohikulkija huomaa myös vessanpöntön, johon on istutettu kukkia. Ikkunoista näkee sisään juuri ja juuri, sillä kaikki vapaa tila on vuorattu kirjoilla. Ovesta ramppaa kaikenikäistä kulkijaa, ja sisään astuvalle toimittajalle lyödään ensimmäisenä käteen uunituore pulla ja teemuki. Muki vuotaa, mutta ei se mitään, se vaihdetaan nopeasti uuteen.
Lämmin ja kotikutoinen tunnelma syleilevät jokaista tilaan astuvaa. Sen sijaan viidenkymmenen metrin päässä sijaitseva Käpylän kirjasto on autio ja kolkko. Kirjastosta on Käpylässä taisteltu viimeinen kymmenen vuotta, ja lakkautuslistoilta se valtausten ja adressien myötä onkin saatu kadotettua. Sen sijaan kirjasto päätyi heinäkuussa 2010 remonttiin – ja suljetuksi vuoden ajaksi.
Käpyläläiset eivät jääneet passiivisina seuraamaan kirjastotonta aikaa, vaan tarttuivat itse härkää – tai lasikuitulehmää, Käpylän maskottia – sarvista.
”Kun kirjasto meni remonttiin, mietittiin erilaisia vaihtoehtoja, ja tarjottiin muun muassa että voisimme pyörittää kirjastoa täällä klubin tiloissa. Täällä voisi olla yhden kirjastonhoitajan työpiste, johon voisi tilata kirjoja ja josta ne voisi noutaa. Tämä ei kaupungille käynyt, sillä verukkeella että koska millään muullakaan kirjastolla ei tällaista mahdollisuutta remontin aikana ole, niin ei sellaista voi Käpylällekään antaa”, kertoo Käpylän klubin toiminnanjohtaja Heikki Takkinen.
Takkinen puhuu kirjastosta innoittuneesti: ”Mehän ollaan kuitenkin päätetty, että meiltähän ei kirjastoa viedä sitten millään. Kun kuulimme että Käpylän kirjastosta ollaan poistamassa yli 5 000 kirjaa ennen kuin se avataan taas vuoden päästä, niin me päätimme, että otetaan ne kirjat tänne. Sana alkoi leviämään, ja kierrätyskeskuksen johtaja toimitti meille viisisataa kirjaa. Sen jälkeen lähialueen asukkaat alkoivat kantaa tänne kirjoja, ja niitä tulee jatkuvalla syötöllä lisää.”
Kirjoja klubin pienissä tiloissa tosiaan riittää. Hyllyt kiertävät seinustoja, niitä nikkaroidaan lisää oviaukkojen päälle, ja ne kirjat joihin ei muuten pääse käsiksi, löytyvät varauloskäynnin takaa. Klubin tiloissa aikaansa viettävät pienet koululaiset ja teinit lueskelevat ahkerasti klubilta löytyvää kirjallisuutta.
”Kuulin sellaisesta tutkimuksesta, jossa kerrottiin että jos lapsen kotona on vähintään kaksisataa kirjaa, niin vaikkei niitä kirjoja koskaan sille lapselle luettaisikaan, niin lapsesta tulee erittäin kulttuurimyönteinen. Siihen me pyritään myös tällä, että meillä on täällä lasten ja nuorten saatavilla paljon kirjoja. Alimmalla hyllyllä on paljon kuvakirjoja. Jos täällä on joku ihan pieni taapero, joka meinaa horjahtaa, se voi ottaa kirjasta tukea. Kuitenkin ajatuksena on se, ettei siellä alimmalla tasollakaan ole ihan niitä pelkkiä kuvakirjoja, vaan myös sitä vaikeampaa tavaraa, jonka lapsi voi ottaa ja kysyä aikuiselta, että mitäs tämä tarkoittaa”, Takkinen valottaa toimintaideaa.
”Parasta tässä on se, että tämähän ei maksa kenellekään mitään. Pienen vaivan se maksaa, mutta ei mitään muuta. Kävijämäärä kasvaa jatkuvasti, meillä on tällä hetkellä 500–600 kirjaa kiertämässä”, Takkinen kertoo.
Valvontaa Käpylässä ei kirjojen lainaamisen suhteen harrasteta. Kirjat on leimattu klubin omalla leimalla, mutta lainaussysteeminä toimii vihko, johon jokainen lainaaja kirjoittaa, minkä kirjan on lainannut ja koska, ja koska palauttanut sen. Eivätkö käpyläläiset pelkää kirjastonsa kirjojen joutuvan yksityisiin hyllyihin ikiajoiksi?
”Jos joku rakastaa kirjaa niin paljon, että varastaa sen, niin kuinka suuri rikos se sitten loppujenlopuksi on?” vastaa Takkinen. ”Nämä kirjathan ovat poistokirjoja jo valmiiksi, joten jos se kirja jää kiertämään jotain muuta kautta, niin ei se nyt mikään maailmanloppu ole. Ja kyllä me luotetaan ihmisiin, kyllä ne kirjat tänne myös palautuvat.”
Millaisia terveisiä Takkinen lähettäisi muille lakkautettavien tai muusta syystä suljettavien kirjastojen puolustajille?
”Älkää suostuko siihen. Ne säästöt, joita muka kirjastoja lakkauttamalla tehdään, ovat niin pieniä ettei ne tunnu kaupungin budjetissa yhtään missään. Usein valitetaan, että voi kun kukaan ei tee mitään vaikka asiat ovat niin kurjasti. Mutta jokaisen meistä pitää olla ”se joku”, joka tekee, niin asioita voi saada myös muutettua parempaan.”
HS: Stora Enso riistänyt maalaisväestöä Kiinassa
Tutkimuslaitos RRI:n selvityksen mukaan Stora Enson kauppakumppanit ovat rikkoneet lakeja ja uhkailleet maanviljelijöitä vuokramaiden hankinnan yhteydessä. Stora Enson edustajan mukaan heillä on "todella paljon parannettavaa."
HS 8.10.2010
Tutkimus: Stora Enso riistänyt maalaisväestöä Kiinassa
Wang Ming-Cong näytti vuoden 2009 huhtikuussa vammojaan, jotka hän sai viranomaisten hakkauksessa. Wang vastusti kylänsä maan ottamista Stora Enson eukalyptusviljelmiin.
Kiinassa kyläläiset ovat joutuneet usein kaltoin kohdelluiksi, kun metsäyhtiö Stora Enso on hankkinut puuviljelmilleen vuokramaita Etelä-Kiinassa Guangxin maakunnassa. Syytös perustuu tutkimuslaitos Rights and Resources Initiativen RRI:n tuoreeseen selvitykseen.
Asiasta kertoi ensimmäisenä Yle.
Ongelmat juontuvat siitä, että Stora Enso on sopinut kiinalaisten valtionyhtiön kanssa vuokramaiden hankinnasta. Tämä puolestaan käyttää välimiehiä kylätason sopimusten teossa.
Välimieheksi palkatun yrityksen on havaittu rikkoneen lakeja ja jopa uhkailleen maanviljelijöitä, jotta maata on saatu vuokratuksi. Kiinassa valtio omistaa maan, mutta ihmisillä tai yrityksillä on siihen käyttöoikeuksia.
Johtaja Lauri Peltola Stora Ensosta myöntää Helsingin Sanomille, että RRI-tutkimuslaitoksen kritiikissä on perää.
"Teimme samat havainnot omissa selvityksissämme viime vuoden alussa ja ryhdyimme korjaamaan sopimuksia. Niistä suurin osa oli tosin kunnossa."
"Olemme pian saaneet korjatuksi kaikki 2 300 sopimusta, jotka käsittävät kymmeniätuhansia ihmisiä."
Peltola listaa havaittuja ongelmia. Korvaukset ovat myöhästyneet, ja joissakin tapauksissa niitä ei ole tullut lainkaan. Toisinaan kyläläiset pitävät korvauksia liian pieninä.
Joskus kiistellään siitä, kenelle maankäyttö- ja vuokrananto-oikeus kuuluu.
"RRI:n tutkimus oli meille tavallaan tervetullut. Se osoitti, että olimme oikeiden asioiden äärellä. Meillä on todella paljon parannettavaa", Peltola toteaa .
Hänen mukaansa Stora Enso aikoo yhdessä RRI:n kanssa selvittää, miten tilannetta voitaisiin parantaa.
"Olemme jo sopineet palaverista."
Stora Enso on vuokrannut Guangxin maakunnasta jo kymmeniätuhansia hehtaareja maita puuviljelmilleen. Yhtiön suunnitelmissa on rakentaa seudulle selluloosa- ja paperitehdas.
Yhtiö pohtii myös, voisiko se itse ryhtyä tekemään vuokrasopimuksia suoraan kyläläisten kanssa.
"Se vaatisi kyllä suuret resurssit", Peltola pohtii.
Hän kertoo, että yhtiö on vähentänyt voimakkaasti vuokramaiden hankintaa.
HS 8.10.2010
Tutkimus: Stora Enso riistänyt maalaisväestöä Kiinassa
Wang Ming-Cong näytti vuoden 2009 huhtikuussa vammojaan, jotka hän sai viranomaisten hakkauksessa. Wang vastusti kylänsä maan ottamista Stora Enson eukalyptusviljelmiin.
Kiinassa kyläläiset ovat joutuneet usein kaltoin kohdelluiksi, kun metsäyhtiö Stora Enso on hankkinut puuviljelmilleen vuokramaita Etelä-Kiinassa Guangxin maakunnassa. Syytös perustuu tutkimuslaitos Rights and Resources Initiativen RRI:n tuoreeseen selvitykseen.
Asiasta kertoi ensimmäisenä Yle.
Ongelmat juontuvat siitä, että Stora Enso on sopinut kiinalaisten valtionyhtiön kanssa vuokramaiden hankinnasta. Tämä puolestaan käyttää välimiehiä kylätason sopimusten teossa.
Välimieheksi palkatun yrityksen on havaittu rikkoneen lakeja ja jopa uhkailleen maanviljelijöitä, jotta maata on saatu vuokratuksi. Kiinassa valtio omistaa maan, mutta ihmisillä tai yrityksillä on siihen käyttöoikeuksia.
Johtaja Lauri Peltola Stora Ensosta myöntää Helsingin Sanomille, että RRI-tutkimuslaitoksen kritiikissä on perää.
"Teimme samat havainnot omissa selvityksissämme viime vuoden alussa ja ryhdyimme korjaamaan sopimuksia. Niistä suurin osa oli tosin kunnossa."
"Olemme pian saaneet korjatuksi kaikki 2 300 sopimusta, jotka käsittävät kymmeniätuhansia ihmisiä."
Peltola listaa havaittuja ongelmia. Korvaukset ovat myöhästyneet, ja joissakin tapauksissa niitä ei ole tullut lainkaan. Toisinaan kyläläiset pitävät korvauksia liian pieninä.
Joskus kiistellään siitä, kenelle maankäyttö- ja vuokrananto-oikeus kuuluu.
"RRI:n tutkimus oli meille tavallaan tervetullut. Se osoitti, että olimme oikeiden asioiden äärellä. Meillä on todella paljon parannettavaa", Peltola toteaa .
Hänen mukaansa Stora Enso aikoo yhdessä RRI:n kanssa selvittää, miten tilannetta voitaisiin parantaa.
"Olemme jo sopineet palaverista."
Stora Enso on vuokrannut Guangxin maakunnasta jo kymmeniätuhansia hehtaareja maita puuviljelmilleen. Yhtiön suunnitelmissa on rakentaa seudulle selluloosa- ja paperitehdas.
Yhtiö pohtii myös, voisiko se itse ryhtyä tekemään vuokrasopimuksia suoraan kyläläisten kanssa.
"Se vaatisi kyllä suuret resurssit", Peltola pohtii.
Hän kertoo, että yhtiö on vähentänyt voimakkaasti vuokramaiden hankintaa.
STT: Lapsiköyhyys kolminkertaistunut
Köyhyys ja tuloerot lähtivät voimakkaaseen nousuun Lipposen molempien hallitusten aikana, ja osin tämän seurauksena lapsiköyhyys on noussut 1970-luvun tasolle. Köyhyydessä eläviä suomalaislapsia on satoja tuhansia.
Helsingin Sanomat 8.10.2010
Lapsiköyhyys Suomessa lähes kolminkertaistunut 1990-luvulta
Lapsiköyhyys on lähes kolminkertaistunut 1990-luvun lamasta. Kelan erikoistutkijan Mikko Niemelän mukaan sadattuhannet suomalaislapset elävät köyhyydessä. Köyhyys koettelee erityisesti yksinhuoltajaperheitä.
"Kehitys alkoi vuodesta 1995 lähtien. Sekä köyhyys että tuloerot nousivat voimakkaasti Lipposen molempien hallitusten aikana. Nyt ne ovat hivenen tasaantuneet, mutta lapsiköyhyys ja tuloserot ovat meillä 1970-luvun tasolla."
Tilanteen korjaamiseksi pitäisi nostaa reilusti esimerkiksi minimi äitiyspäivärahoja ja työmarkkinatukea.
Lapsiperheiden etuuksia leikattiin rajusti 1990-luvulla, eikä noita leikkauksia ole vieläkään paikattu kokonaan.
"Jokaisella lapsella pitäisi olla suhteellisen tasavertaiset mahdollisuudet. Lapsiköyhyys on heikentämässä tätä. Ei kukaan meistä voi valita vanhempiaan."
Helsingin Sanomat 8.10.2010
Lapsiköyhyys Suomessa lähes kolminkertaistunut 1990-luvulta
Lapsiköyhyys on lähes kolminkertaistunut 1990-luvun lamasta. Kelan erikoistutkijan Mikko Niemelän mukaan sadattuhannet suomalaislapset elävät köyhyydessä. Köyhyys koettelee erityisesti yksinhuoltajaperheitä.
"Kehitys alkoi vuodesta 1995 lähtien. Sekä köyhyys että tuloerot nousivat voimakkaasti Lipposen molempien hallitusten aikana. Nyt ne ovat hivenen tasaantuneet, mutta lapsiköyhyys ja tuloserot ovat meillä 1970-luvun tasolla."
Tilanteen korjaamiseksi pitäisi nostaa reilusti esimerkiksi minimi äitiyspäivärahoja ja työmarkkinatukea.
Lapsiperheiden etuuksia leikattiin rajusti 1990-luvulla, eikä noita leikkauksia ole vieläkään paikattu kokonaan.
"Jokaisella lapsella pitäisi olla suhteellisen tasavertaiset mahdollisuudet. Lapsiköyhyys on heikentämässä tätä. Ei kukaan meistä voi valita vanhempiaan."
"Kasvukriitikot ovat elitistejä"
Taru Taipale kirjoittaa verkkokolumnissaan Talouselämässä:
Jatkuvan kasvun opin kyseenalaistaminen saattaa helpottaa aitoa poliittista päätöksentekoa, jonka seurauksena muun muassa valtion ja kuntien tuottamia arvokkaina pidettyjä palveluja voidaan säilyttää, kehittää ja lisätä.
Talouselämä 7.10.2010
Se on lähtökohdiltaan elitististä vaikka kasvukriitikot muuta väittävät. On ihmisiä, jotka ovat tehneet niin paljon hyväpalkkaista työtä, että voivat neljäkymppisenä downshiftata itsensä osa-aikaiseksi kukkakauppiaaksi tai mennä runonlausuntakursseille.Ihmisiä on toki monenlaisia.
Jatkuvan kasvun opin kyseenalaistaminen saattaa helpottaa aitoa poliittista päätöksentekoa, jonka seurauksena muun muassa valtion ja kuntien tuottamia arvokkaina pidettyjä palveluja voidaan säilyttää, kehittää ja lisätä.
Talouselämä 7.10.2010
Taloustietelijät ovat viime aikoina alkaneet puhua siitä, että bruttokansantuote ja sen kasvu ovat heikkoja mittareita hyvinvoinnille.
Kasvukriitikoiden mukaan ihmisten hyvinvointi ja elämänlaatu ovat lakanneet seuraamasta talouden kasvua. Hyvinvoinnin mittaamiseksi pitää keksiä uusia mittareita.
Kasvun kriitikot uskovat, että talouskasvusta pitäisi luopua kokonaan.
Siksi me puhumme nykyään yhä useammin sellaista asioista kuin degrowth ja downshifting.
Käsitteet ovat syntyneet protestina ja vaihtoehtona nykyiselle elämänmenolle, joka uhkaa kuluttaa loppuun paitsi ympäristön, myös yksilöt.
Degrowth viittaa talouskasvun käänteiseen puoleen: talouden kutistamiseen. Kasvukriitikoiden mukaan meidän pitäisi tavoitella tuotannon supistamista, ei sen kasvattamista.
Kasvun kritiikki on lähtökohdiltaan elitististä.
Viimeksi kanadalainen ympäristötaloustieteen professori Peter Victor kävi Suomessa markkinoimassa uutta kirjaansa nimeltä Prosperity without Growth - suomeksi Vaurautta ilman kasvua.
Helsingin Sanomien haastattelussa Victor kertoo, että talouskasvu on johtanut tuloerojen kasvuun, köyhyyden leviämiseen sekä siihen, että kaikilla ihmisillä ei ole työtä.
Yksi tapa hidastaa tai kutistaa kansantalouden kasvua on downshifting, joka viittaa siihen, miten yksilöt vapaaehtoisesti supistavat omaa taloudellista aktiviteettiaan muun muassa vähentämällä työntekoaan.
Yksi downshiftingin alalajeista on köyhäily, jossa ihminen omasta halustaan elää reilusti alle potentiaalisen kulutustasonsa.
Lopetetaan työnteko
Mitä, jos mittaisimme kansakunnan hyvinvoinnin tasoa sillä, kuinka paljon maassa on kasvukriitikoita? Sitä korkeampi kansakunnan elintaso, mitä enemmän puhutaan degrowthista?
Sillä kritiikki talouskasvua kohtaan on maapallolla vähemmistönä elävän, hyvinvoivan länsimaalaisen keskiluokkaisen - valkoisen - kansanosan etuoikeus.
Se on lähtökohdiltaan elitististä vaikka kasvukriitikot muuta väittävät.
On ihmisiä, jotka ovat tehneet niin paljon hyväpalkkaista työtä, että voivat neljäkymppisenä downshiftata itsensä osa-aikaiseksi kukkakauppiaaksi tai mennä runonlausuntakursseille.
On ihmisiä, jotka asuvat neljän huoneen huoneistossa ja ryhtyvät köyhäilemään muuttamalla kaksioon ja sijoittamalla voitot osakkeisiin.
Ihmisen, jolla on koti täynnä elektroniikka, pihalla kaksi autoa ja lapset kansainvälisessä koulussa, on helppo osallistua siihen keskusteluun, jossa talouskasvu tekee ihmisistä pinnallisia materialisteja.
Ostovoima laskee, onnellisuus nousee
Kasvukriitikot ovat varmasti tyytyväisiä.
Suomen kansantalous supistui viime vuonna ennätykselliset 8 prosenttia. Jotta se ei olisi johtanut massatyöttömyyteen, valtio otti valtavat määrät velkaa.
Ensi vuonna suomalaisten ostovoima laskee taas.
Kun verotus kiristyy, inflaatio kiihtyy ja palkkaratkaisut jäävät alle viime vuosien, suomalaisen työssäkäyvän käytettävissä olevat tulot laskevat.
Puhumattakaan niistä sadoista tuhansista suomalaisista, jotka eivät käy töissä.
Ilmeisesti kasvukriitikot ovat sitä mieltä, että kun elämä kallistuu ja ihmisten pienet tulot pysyvät ennallaan, heidän hyvinvointinsa ja onnellisuutensa lisääntyy.
Talouselämä 7.10.2010
Rahaa vai vapaa-aikaa?
Helsingin Sanomien verkkouutinen 29.9. "Toimihenkilöt haaveilevat vapaudesta" perustuu Toimihenkilöliitto ERTO:n tekemään kyselyyn. Selvä enemmistö haastatelluista haluaisi palkankorotuksen sijaan lisää vapaa-aikaa ja neljännes kokee tekevänsä töitä uupumiseen saakka.
Helsingin Sanomat 29.9.
Toimihenkilöt haaveilevat vapaudesta
Toimihenkilöiden selvä enemmistö ottaisi mieluummin lisää vapaa-aikaa kuin lisää rahaa. Lähes puolet heistä uskoo, että pärjäisi ilman säännöllistä kuukausipalkkaa. He olisivat jopa valmiita luopumaan siitä, jos se parantaisi omaa elämänlaatua.
Neljännes heistä kokee tekevänsä töitä uupumukseen saakka.
Lähes kaksi kolmesta kertoo, että olisi valmis muuttamaan kulutustottumuksiaan ja elämään vähemmällä. 76 prosenttia voisi luopua uusien tavaroiden ostamisesta, mutta vain 28 prosenttia matkustelusta.
Samaan aikaan melkein kaikki kyselyyn vastanneista heistä myöntävät, että taloudellinen turvallisuus vaikuttaa omiin päätöksiin melko paljon tai erittäin paljon. Lähes kolme neljästä kokee vakituisen työsuhteen erittäin tärkeäksi. Ajatus kuukausipalkasta luopumisesta vaikuttaa siten haaveelta, joka vapauttaisi parempaan elämään.
Tiedot ilmenevät Toimihenkilöliitto ERTO:n Toimi-lehden kyselystä. Siinä selvitettiin lukijoiden arvoja, suhdetta työhön ja haaveita elämän muuttamisesta.
Elokuussa tehtyyn kyselyyn vastasi 554 liiton jäsentä, kaksi kolmesta oli naisia.
Mukavammasta arjesta haaveilevista usea, eli joka neljäs, on jo lyhentänyt työaikaansa. Joka viides on vaihtanut uudelle uralle, yhdeksän prosenttia on muuttanut vaatimattomimpiin oloihin ja kahdeksan prosenttia luopunut omistusasunnosta.
Kyselyn tulokset julkaistiin syyskuun Toimi-lehdessä. ERTO on yksityisen palvelusektorin asiantuntijatehtävissä työskentelevien ammattiliitto.
Helsingin Sanomat 29.9.
Toimihenkilöt haaveilevat vapaudesta
Toimihenkilöiden selvä enemmistö ottaisi mieluummin lisää vapaa-aikaa kuin lisää rahaa. Lähes puolet heistä uskoo, että pärjäisi ilman säännöllistä kuukausipalkkaa. He olisivat jopa valmiita luopumaan siitä, jos se parantaisi omaa elämänlaatua.
Neljännes heistä kokee tekevänsä töitä uupumukseen saakka.
Lähes kaksi kolmesta kertoo, että olisi valmis muuttamaan kulutustottumuksiaan ja elämään vähemmällä. 76 prosenttia voisi luopua uusien tavaroiden ostamisesta, mutta vain 28 prosenttia matkustelusta.
Samaan aikaan melkein kaikki kyselyyn vastanneista heistä myöntävät, että taloudellinen turvallisuus vaikuttaa omiin päätöksiin melko paljon tai erittäin paljon. Lähes kolme neljästä kokee vakituisen työsuhteen erittäin tärkeäksi. Ajatus kuukausipalkasta luopumisesta vaikuttaa siten haaveelta, joka vapauttaisi parempaan elämään.
Tiedot ilmenevät Toimihenkilöliitto ERTO:n Toimi-lehden kyselystä. Siinä selvitettiin lukijoiden arvoja, suhdetta työhön ja haaveita elämän muuttamisesta.
Elokuussa tehtyyn kyselyyn vastasi 554 liiton jäsentä, kaksi kolmesta oli naisia.
Mukavammasta arjesta haaveilevista usea, eli joka neljäs, on jo lyhentänyt työaikaansa. Joka viides on vaihtanut uudelle uralle, yhdeksän prosenttia on muuttanut vaatimattomimpiin oloihin ja kahdeksan prosenttia luopunut omistusasunnosta.
Kyselyn tulokset julkaistiin syyskuun Toimi-lehdessä. ERTO on yksityisen palvelusektorin asiantuntijatehtävissä työskentelevien ammattiliitto.
Koruton miljardikaavio maailmantaloudesta
David McCandlessin laatima häkellyttävä kaavio vuoden 2009 maailman talousresurssien käytöstä perustuu New York Timesin, Guardianin, BBC:n ja muiden vastaavien suurmedioiden julkaisemiin tietoihin. Kaavio kannattaa lukea alas asti.
AP: Yhdysvalloissa viidesosa lapsista köyhiä
Associated Press uutisoi 11.9. Yhdysvaltojen lapsiköyhyyden nousevan tänä vuonna kahteenkymmeneen prosenttiin koko väestöstä. Yhdysvaltain hallitus on ilmoittanut uudistavansa köyhyyden mittausmenetelmän ensi vuodeksi, jolloin terveydenhoidon, lastenhoidon ja liikenteen nousseet kustannukset otetaan myös huomioon. Tämän uskotaan nostavan köyhyyslukuja entisestään.
AP 11.9.2010
US poverty on track to post record gain in 2009
WASHINGTON – The number of people in the U.S. who are in poverty is on track for a record increase on President Barack Obama's watch, with the ranks of working-age poor approaching 1960s levels that led to the national war on poverty.
Census figures for 2009 — the recession-ravaged first year of the Democrat's presidency — are to be released in the coming week, and demographers expect grim findings.
It's unfortunate timing for Obama and his party just seven weeks before important elections when control of Congress is at stake. The anticipated poverty rate increase — from 13.2 percent to about 15 percent — would be another blow to Democrats struggling to persuade voters to keep them in power.
"The most important anti-poverty effort is growing the economy and making sure there are enough jobs out there," Obama said Friday at a White House news conference. He stressed his commitment to helping the poor achieve middle-class status and said, "If we can grow the economy faster and create more jobs, then everybody is swept up into that virtuous cycle."
Interviews with six demographers who closely track poverty trends found wide consensus that 2009 figures are likely to show a significant rate increase to the range of 14.7 percent to 15 percent.
Should those estimates hold true, some 45 million people in this country, or more than 1 in 7, were poor last year. It would be the highest single-year increase since the government began calculating poverty figures in 1959. The previous high was in 1980 when the rate jumped 1.3 percentage points to 13 percent during the energy crisis.
Among the 18-64 working-age population, the demographers expect a rise beyond 12.4 percent, up from 11.7 percent. That would make it the highest since at least 1965, when another Democratic president, Lyndon B. Johnson, launched the war on poverty that expanded the federal government's role in social welfare programs from education to health care.
Demographers also are confident the report will show:
_Child poverty increased from 19 percent to more than 20 percent.
_Blacks and Latinos were disproportionately hit, based on their higher rates of unemployment.
_Metropolitan areas that posted the largest gains in poverty included Modesto, Calif.; Detroit; Cape Coral-Fort Myers, Fla.; Los Angeles and Las Vegas.
"My guess is that politically these figures will be greeted with alarm and dismay but they won't constitute a clarion call to action," said William Galston, a domestic policy aide for President Bill Clinton. "I hope the parties don't blame each other for the desperate circumstances of desperate people. That would be wrong in my opinion. But that's not to say it won't happen."
Lawrence M. Mead, a New York University political science professor who is a conservative and wrote "The New Politics of Poverty: The Nonworking Poor in America," argued that the figures will have a minimal impact in November.
"Poverty is not as big an issue right now as middle-class unemployment. That's a lot more salient politically right now," he said.
But if Thursday's report is as troubling as expected, Republicans in the midst of an increasingly strong drive to win control of the House, if not the Senate, would get one more argument to make against Democrats in the campaign homestretch.
The GOP says voters should fire Democrats because Obama's economic fixes are hindering the sluggish economic recovery. Rightly or wrongly, Republicans could cite a higher poverty rate as evidence.
Democrats almost certainly will argue that they shouldn't be blamed. They're likely to counter that the economic woes — and the poverty increase — began under President George W. Bush with the near-collapse of the financial industry in late 2008.
Although that's true, it's far from certain that the Democratic explanation will sway voters who already are trending heavily toward the GOP in polls as worrisome economic news piles up.
Hispanics and blacks — traditionally solid Democratic constituencies — could be inclined to stay home in November if, as expected, the Census Bureau reports that many more of them were poor last year.
Beyond this fall, the findings could put pressure on Obama to expand government safety net programs ahead of his likely 2012 re-election bid even as Republicans criticize him about federal spending and annual deficits. Those are areas of concern for independent voters whose support is critical in elections.
Experts say a jump in the poverty rate could mean that the liberal viewpoint — social constraints prevent the poor from working — will gain steam over the conservative position that the poor have opportunities to work but choose not to because they get too much help.
"The Great Recession will surely push the poverty rate for working-age people to a nearly 50-year peak," said Elise Gould, an economist with the Economic Policy Institute. She said that means "it's time for a renewed attack on poverty."
To Douglas Besharov, a University of Maryland public policy professor, the big question is whether there's anything more to do to help these families.
The 2009 forecasts are largely based on historical data and the unemployment rate, which climbed to 10.1 percent last October to post a record one-year gain.
The projections partly rely on a methodology by Rebecca Blank, a former poverty expert who now oversees the census. She estimated last year that poverty would hit about 14.8 percent if unemployment reached 10 percent. "As long as unemployment is higher, poverty will be higher," she said in an interview then.
A formula by Richard Bavier, a former analyst with the White House Office of Management and Budget who has had high rates of accuracy over the last decade, predicts poverty will reach 15 percent.
That would put the rate at the highest level since 1993. The all-time high was 22.4 percent in 1959, the first year the government began tracking poverty. It dropped to a low of 11.1 percent in 1973 after Johnson's war on poverty but has since fluctuated in the 12-14 percent range.
In 2008, the poverty level stood at $22,025 for a family of four, based on an official government calculation that includes only cash income before tax deductions. It excludes capital gains or accumulated wealth. It does not factor in noncash government aid such as tax credits or food stamps, which have surged to record levels in recent years under the federal stimulus program.
Beginning next year, the government plans to publish new, supplemental poverty figures that are expected to show even higher numbers of people in poverty than previously known. The figures will take into account rising costs of medical care, transportation and child care, a change analysts believe will add to the ranks of both seniors and working-age people in poverty.
AP 11.9.2010
US poverty on track to post record gain in 2009
WASHINGTON – The number of people in the U.S. who are in poverty is on track for a record increase on President Barack Obama's watch, with the ranks of working-age poor approaching 1960s levels that led to the national war on poverty.
Census figures for 2009 — the recession-ravaged first year of the Democrat's presidency — are to be released in the coming week, and demographers expect grim findings.
It's unfortunate timing for Obama and his party just seven weeks before important elections when control of Congress is at stake. The anticipated poverty rate increase — from 13.2 percent to about 15 percent — would be another blow to Democrats struggling to persuade voters to keep them in power.
"The most important anti-poverty effort is growing the economy and making sure there are enough jobs out there," Obama said Friday at a White House news conference. He stressed his commitment to helping the poor achieve middle-class status and said, "If we can grow the economy faster and create more jobs, then everybody is swept up into that virtuous cycle."
Interviews with six demographers who closely track poverty trends found wide consensus that 2009 figures are likely to show a significant rate increase to the range of 14.7 percent to 15 percent.
Should those estimates hold true, some 45 million people in this country, or more than 1 in 7, were poor last year. It would be the highest single-year increase since the government began calculating poverty figures in 1959. The previous high was in 1980 when the rate jumped 1.3 percentage points to 13 percent during the energy crisis.
Among the 18-64 working-age population, the demographers expect a rise beyond 12.4 percent, up from 11.7 percent. That would make it the highest since at least 1965, when another Democratic president, Lyndon B. Johnson, launched the war on poverty that expanded the federal government's role in social welfare programs from education to health care.
Demographers also are confident the report will show:
_Child poverty increased from 19 percent to more than 20 percent.
_Blacks and Latinos were disproportionately hit, based on their higher rates of unemployment.
_Metropolitan areas that posted the largest gains in poverty included Modesto, Calif.; Detroit; Cape Coral-Fort Myers, Fla.; Los Angeles and Las Vegas.
"My guess is that politically these figures will be greeted with alarm and dismay but they won't constitute a clarion call to action," said William Galston, a domestic policy aide for President Bill Clinton. "I hope the parties don't blame each other for the desperate circumstances of desperate people. That would be wrong in my opinion. But that's not to say it won't happen."
Lawrence M. Mead, a New York University political science professor who is a conservative and wrote "The New Politics of Poverty: The Nonworking Poor in America," argued that the figures will have a minimal impact in November.
"Poverty is not as big an issue right now as middle-class unemployment. That's a lot more salient politically right now," he said.
But if Thursday's report is as troubling as expected, Republicans in the midst of an increasingly strong drive to win control of the House, if not the Senate, would get one more argument to make against Democrats in the campaign homestretch.
The GOP says voters should fire Democrats because Obama's economic fixes are hindering the sluggish economic recovery. Rightly or wrongly, Republicans could cite a higher poverty rate as evidence.
Democrats almost certainly will argue that they shouldn't be blamed. They're likely to counter that the economic woes — and the poverty increase — began under President George W. Bush with the near-collapse of the financial industry in late 2008.
Although that's true, it's far from certain that the Democratic explanation will sway voters who already are trending heavily toward the GOP in polls as worrisome economic news piles up.
Hispanics and blacks — traditionally solid Democratic constituencies — could be inclined to stay home in November if, as expected, the Census Bureau reports that many more of them were poor last year.
Beyond this fall, the findings could put pressure on Obama to expand government safety net programs ahead of his likely 2012 re-election bid even as Republicans criticize him about federal spending and annual deficits. Those are areas of concern for independent voters whose support is critical in elections.
Experts say a jump in the poverty rate could mean that the liberal viewpoint — social constraints prevent the poor from working — will gain steam over the conservative position that the poor have opportunities to work but choose not to because they get too much help.
"The Great Recession will surely push the poverty rate for working-age people to a nearly 50-year peak," said Elise Gould, an economist with the Economic Policy Institute. She said that means "it's time for a renewed attack on poverty."
To Douglas Besharov, a University of Maryland public policy professor, the big question is whether there's anything more to do to help these families.
The 2009 forecasts are largely based on historical data and the unemployment rate, which climbed to 10.1 percent last October to post a record one-year gain.
The projections partly rely on a methodology by Rebecca Blank, a former poverty expert who now oversees the census. She estimated last year that poverty would hit about 14.8 percent if unemployment reached 10 percent. "As long as unemployment is higher, poverty will be higher," she said in an interview then.
A formula by Richard Bavier, a former analyst with the White House Office of Management and Budget who has had high rates of accuracy over the last decade, predicts poverty will reach 15 percent.
That would put the rate at the highest level since 1993. The all-time high was 22.4 percent in 1959, the first year the government began tracking poverty. It dropped to a low of 11.1 percent in 1973 after Johnson's war on poverty but has since fluctuated in the 12-14 percent range.
In 2008, the poverty level stood at $22,025 for a family of four, based on an official government calculation that includes only cash income before tax deductions. It excludes capital gains or accumulated wealth. It does not factor in noncash government aid such as tax credits or food stamps, which have surged to record levels in recent years under the federal stimulus program.
Beginning next year, the government plans to publish new, supplemental poverty figures that are expected to show even higher numbers of people in poverty than previously known. The figures will take into account rising costs of medical care, transportation and child care, a change analysts believe will add to the ranks of both seniors and working-age people in poverty.
Degrowth-seminaari Helsingissä
Degrowth Finland -liikkeen 24.9. järjestämässä Kasvu murroksessa -konferenssissa peräänkuulutettiin laajan kansalaisliikkeen tarpeellisuutta. Konferenssin keynote-puhujat olivat Tim Jackson, Peter Victor ja Serge Latouche. Helsingin yliopiston filosofian laitoksen johtaja Thomas Wallgren totesi osuvasti, että taloudellisia kysymyksiä on problematisoitu ja pohdittu nyt vuosikymmeniä, mutta nyt on aika kerääntyä yhteen ja käydä sanoista tekoihin.
Taloussanomat: Korkeat palkat eivät kannusta
Taloussanomien verkkouutisessa viitattiin työmarkkina-asiantuntijaan Tina Sweinsiin, jonka mukaan "aineellinen palkitseminen on tehokasta, kunhan palkitsemisjärjestelmää pidetään oikeudenmukaisena" ja "kriteereitä selvinä." Samassa jutussa mainitaan, että moni kaipaa nykyään aineetonta palkitsemista, joista esimerkkeinä annetaan työaikojen jousto ja koulutusmahdollisuudet.
Taloussanomat 23.9.2010
Lehti: Raha ei riitä työntekijän kannustamiseen
Raha yksinään ei kannusta enää nykypäivän työntekijää. Nyt kaivataan muun muassa säännöllistä palautetta ja mahdollisuuksia kouluttautua.
Ei rahasta toki ole ainoastaan harmia. Palkitseminen on kuitenkin monimuotoisempi ilmiö.
– Palkitsemista tulisi tarkastella yhtenä kokonaisuutena, sanoo työmarkkina-asiantuntija Tina Sweins Työsuojelurahaston ja Työturvallisuuskeskuksen Telma-lehdessä.
Sweinsin mukaan aineellinen palkitseminen tehokasta, kunhan palkitsemisjärjestelmää pidetään oikeudenmukaisena ja tulospalkkioiden kriteereitä selvinä.
Moni kaipaa kuitenkin nykyään aineetonta palkitsemista. Esimerkiksi työaikojen joustoja ja koulutusmahdollisuuksia arvostetaan.
Työntekijöille järjestetyissä kyselyissä toivelistan kärkeen nousee usein työsuhteen pysyvyys.
Taloussanomat 23.9.2010
Lehti: Raha ei riitä työntekijän kannustamiseen
Raha yksinään ei kannusta enää nykypäivän työntekijää. Nyt kaivataan muun muassa säännöllistä palautetta ja mahdollisuuksia kouluttautua.
Ei rahasta toki ole ainoastaan harmia. Palkitseminen on kuitenkin monimuotoisempi ilmiö.
– Palkitsemista tulisi tarkastella yhtenä kokonaisuutena, sanoo työmarkkina-asiantuntija Tina Sweins Työsuojelurahaston ja Työturvallisuuskeskuksen Telma-lehdessä.
Sweinsin mukaan aineellinen palkitseminen tehokasta, kunhan palkitsemisjärjestelmää pidetään oikeudenmukaisena ja tulospalkkioiden kriteereitä selvinä.
Moni kaipaa kuitenkin nykyään aineetonta palkitsemista. Esimerkiksi työaikojen joustoja ja koulutusmahdollisuuksia arvostetaan.
Työntekijöille järjestetyissä kyselyissä toivelistan kärkeen nousee usein työsuhteen pysyvyys.
New York Times: Rikkaat heikentävät julkista sektoria
Taloustieteen nobelisti Paul Krugman kirjoittaa kolumnissaan "The Angry Rich and Taxes", että yhdysvaltalaiset rikkaat pyrkivät säilyttämään etuoikeutensa kirjaimellisesti hinnalla millä hyvänsä. Krugmanin mukaan heillä on yhteiskunnallisen statuksen ja vaurautensa vuoksi enemmän vaikutusvaltaa, ja he käyttävät yhteyksiään poliitikkoihin ajaakseen entistä suurempia verohelpotuksia varakkaimmalle osalle väestöstä:
The Angry Rich
Anger is sweeping America. True, this white-hot rage is a minority phenomenon, not something that characterizes most of our fellow citizens. But the angry minority is angry indeed, consisting of people who feel that things to which they are entitled are being taken away. And they’re out for revenge.
No, I’m not talking about the Tea Partiers. I’m talking about the rich.
These are terrible times for many people in this country. Poverty, especially acute poverty, has soared in the economic slump; millions of people have lost their homes. Young people can’t find jobs; laid-off 50-somethings fear that they’ll never work again.
Yet if you want to find real political rage — the kind of rage that makes people compare President Obama to Hitler, or accuse him of treason — you won’t find it among these suffering Americans. You’ll find it instead among the very privileged, people who don’t have to worry about losing their jobs, their homes, or their health insurance, but who are outraged, outraged, at the thought of paying modestly higher taxes.
The rage of the rich has been building ever since Mr. Obama took office. At first, however, it was largely confined to Wall Street. Thus when New York magazine published an article titled “The Wail Of the 1%,” it was talking about financial wheeler-dealers whose firms had been bailed out with taxpayer funds, but were furious at suggestions that the price of these bailouts should include temporary limits on bonuses. When the billionaire Stephen Schwarzman compared an Obama proposal to the Nazi invasion of Poland, the proposal in question would have closed a tax loophole that specifically benefits fund managers like him.
Now, however, as decision time looms for the fate of the Bush tax cuts — will top tax rates go back to Clinton-era levels? — the rage of the rich has broadened, and also in some ways changed its character.
For one thing, craziness has gone mainstream. It’s one thing when a billionaire rants at a dinner event. It’s another when Forbes magazine runs a cover story alleging that the president of the United States is deliberately trying to bring America down as part of his Kenyan, “anticolonialist” agenda, that “the U.S. is being ruled according to the dreams of a Luo tribesman of the 1950s.” When it comes to defending the interests of the rich, it seems, the normal rules of civilized (and rational) discourse no longer apply.
At the same time, self-pity among the privileged has become acceptable, even fashionable.
Tax-cut advocates used to pretend that they were mainly concerned about helping typical American families. Even tax breaks for the rich were justified in terms of trickle-down economics, the claim that lower taxes at the top would make the economy stronger for everyone.
These days, however, tax-cutters are hardly even trying to make the trickle-down case. Yes, Republicans are pushing the line that raising taxes at the top would hurt small businesses, but their hearts don’t really seem in it. Instead, it has become common to hear vehement denials that people making $400,000 or $500,000 a year are rich. I mean, look at the expenses of people in that income class — the property taxes they have to pay on their expensive houses, the cost of sending their kids to elite private schools, and so on. Why, they can barely make ends meet.
And among the undeniably rich, a belligerent sense of entitlement has taken hold: it’s their money, and they have the right to keep it. “Taxes are what we pay for civilized society,” said Oliver Wendell Holmes — but that was a long time ago.
The spectacle of high-income Americans, the world’s luckiest people, wallowing in self-pity and self-righteousness would be funny, except for one thing: they may well get their way. Never mind the $700 billion price tag for extending the high-end tax breaks: virtually all Republicans and some Democrats are rushing to the aid of the oppressed affluent.
You see, the rich are different from you and me: they have more influence. It’s partly a matter of campaign contributions, but it’s also a matter of social pressure, since politicians spend a lot of time hanging out with the wealthy. So when the rich face the prospect of paying an extra 3 or 4 percent of their income in taxes, politicians feel their pain — feel it much more acutely, it’s clear, than they feel the pain of families who are losing their jobs, their houses, and their hopes.
And when the tax fight is over, one way or another, you can be sure that the people currently defending the incomes of the elite will go back to demanding cuts in Social Security and aid to the unemployed. America must make hard choices, they’ll say; we all have to be willing to make sacrifices.
But when they say “we,” they mean “you.” Sacrifice is for the little people.
You see, the rich are different from you and me: they have more influence. It’s partly a matter of campaign contributions, but it’s also a matter of social pressure, since politicians spend a lot of time hanging out with the wealthy. So when the rich face the prospect of paying an extra 3 or 4 percent of their income in taxes, politicians feel their pain — feel it much more acutely, it’s clear, than they feel the pain of families who are losing their jobs, their houses, and their hopes.New York Times 19.9.2010
The Angry Rich
Anger is sweeping America. True, this white-hot rage is a minority phenomenon, not something that characterizes most of our fellow citizens. But the angry minority is angry indeed, consisting of people who feel that things to which they are entitled are being taken away. And they’re out for revenge.
No, I’m not talking about the Tea Partiers. I’m talking about the rich.
These are terrible times for many people in this country. Poverty, especially acute poverty, has soared in the economic slump; millions of people have lost their homes. Young people can’t find jobs; laid-off 50-somethings fear that they’ll never work again.
Yet if you want to find real political rage — the kind of rage that makes people compare President Obama to Hitler, or accuse him of treason — you won’t find it among these suffering Americans. You’ll find it instead among the very privileged, people who don’t have to worry about losing their jobs, their homes, or their health insurance, but who are outraged, outraged, at the thought of paying modestly higher taxes.
The rage of the rich has been building ever since Mr. Obama took office. At first, however, it was largely confined to Wall Street. Thus when New York magazine published an article titled “The Wail Of the 1%,” it was talking about financial wheeler-dealers whose firms had been bailed out with taxpayer funds, but were furious at suggestions that the price of these bailouts should include temporary limits on bonuses. When the billionaire Stephen Schwarzman compared an Obama proposal to the Nazi invasion of Poland, the proposal in question would have closed a tax loophole that specifically benefits fund managers like him.
Now, however, as decision time looms for the fate of the Bush tax cuts — will top tax rates go back to Clinton-era levels? — the rage of the rich has broadened, and also in some ways changed its character.
For one thing, craziness has gone mainstream. It’s one thing when a billionaire rants at a dinner event. It’s another when Forbes magazine runs a cover story alleging that the president of the United States is deliberately trying to bring America down as part of his Kenyan, “anticolonialist” agenda, that “the U.S. is being ruled according to the dreams of a Luo tribesman of the 1950s.” When it comes to defending the interests of the rich, it seems, the normal rules of civilized (and rational) discourse no longer apply.
At the same time, self-pity among the privileged has become acceptable, even fashionable.
Tax-cut advocates used to pretend that they were mainly concerned about helping typical American families. Even tax breaks for the rich were justified in terms of trickle-down economics, the claim that lower taxes at the top would make the economy stronger for everyone.
These days, however, tax-cutters are hardly even trying to make the trickle-down case. Yes, Republicans are pushing the line that raising taxes at the top would hurt small businesses, but their hearts don’t really seem in it. Instead, it has become common to hear vehement denials that people making $400,000 or $500,000 a year are rich. I mean, look at the expenses of people in that income class — the property taxes they have to pay on their expensive houses, the cost of sending their kids to elite private schools, and so on. Why, they can barely make ends meet.
And among the undeniably rich, a belligerent sense of entitlement has taken hold: it’s their money, and they have the right to keep it. “Taxes are what we pay for civilized society,” said Oliver Wendell Holmes — but that was a long time ago.
The spectacle of high-income Americans, the world’s luckiest people, wallowing in self-pity and self-righteousness would be funny, except for one thing: they may well get their way. Never mind the $700 billion price tag for extending the high-end tax breaks: virtually all Republicans and some Democrats are rushing to the aid of the oppressed affluent.
You see, the rich are different from you and me: they have more influence. It’s partly a matter of campaign contributions, but it’s also a matter of social pressure, since politicians spend a lot of time hanging out with the wealthy. So when the rich face the prospect of paying an extra 3 or 4 percent of their income in taxes, politicians feel their pain — feel it much more acutely, it’s clear, than they feel the pain of families who are losing their jobs, their houses, and their hopes.
And when the tax fight is over, one way or another, you can be sure that the people currently defending the incomes of the elite will go back to demanding cuts in Social Security and aid to the unemployed. America must make hard choices, they’ll say; we all have to be willing to make sacrifices.
But when they say “we,” they mean “you.” Sacrifice is for the little people.
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Viimeaikainen sosiobiologinen tutkimus on ottanut aimo harppauksia eteenpäin tutkiessaan, mikä motivoi ihmistä työhön ja miten työpanosta pystytään parantamaan. RSA Animaten kuvittaman ja Dan Pinkin pitämän luennon tärkein teesi on, etteivät muhkeat bonukset paranna tehokkuutta ajatustyötä vaativissa tehtävissä, päinvastoin. Jos ihmisen perustarpeet on täytetty riittävällä palkkiolla, työmotivaatiota ja -tehokkuutta lisää ensisijaisesti mahdollisuus parantaa omaa osaamistaan sekä se, että kokee työnsä merkittäväksi.