Parecon Finlandin julkaisusarjan neljäs artikkeli on taloustieteen emeritusprofessori Robin Hahnelin ja taloustieteen huippuyksikön (Hel­sin­ki Gra­dua­te School of Eco­no­mic­s) johtajan professori Hannu Vartiaisen väittely taloustieteestä ja markkinatalouden ongelmista.

Lue väittely kokonaisuudessaan tällä sivulla, ja kuuntele väittelyn taustoja käsittelevä Hyvinvointivaltion vastaisku -podcastin jakso.

Taustaa

Robin Hahnelin ja Hannu Vartiaisen debatti juontaa juurensa vuoteen 2012, kun Parecon Finland järjesti professori Robin Hahnelin vierailun Suomeen. Vierailun tapahtumat toteutettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Kelan kanssa. Hahnelin Helsingin yliopistolla pitämä luento käsitteli markkinatalouden ongelmia. Otsikolla “Case Against Markets” pidetty luento on katsottavissa Parecon Finlandin YouTube-kanavalla. Tilaisuuteen osallistuneet useat suomalaiset taloustieteilijät tulistuivat luennon sisällöstä, ja lähettivät aggressiivisia viestejä tilaisuutta järjestäneen laitoksen johdolle.

Taloustieteen professori Klaus Kultti 12.9.2012:

Uhrauduin eilen kuuntelemaan Hahnelin luentoa. […] Hahnel kykeni esittämään tosia väitteitä kenties 20 minuuttia luentonsa alusta. Sen jälkeen kaikki, mitä hän sanoi oli joko vääristelyä, valehtelua tai synkeää todisaineistoa siitä, että hän ei tunne alaa, josta luennoi.

Taloustieteen professori Hannu Vartiainen 14.9.2012:

Olin itsekin paikalla Hahnelin luennolla. Vaikka olinkin kiusaanunut, en ryhtynyt kiistelemään paikanpäällä. Miksi. Koska kyseessä oli ilmiselvästi viihteellinen luento, joka ei edes pyrkinyt tasapainoiseen analyysiin. Sellaisen haastaminen asiallisin argumentein olisi paitsi väsyttänyt kuulijoita myös osoittanut huonoa huumorintajua. Tämä ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että monet kuulijoista, varsinkin opiskelijat, harhautettiin ajattelemaan asioista kummallisella tavalla.

Professori Kultilla ja professori Vartiaisella oli mahdollisuus kirjoittaa kritiikkinsä englanniksi ja esittää kritiikki professori Hahnelille itselleen, mutta he eivät tarttuneet tilaisuuteen. Kultin mielestä laitoksen ei olisi pitänyt järjestää Hahnelin luentoa. Tilaisuutta järjestämässä ollut professori Heikki Patomäki syytti Kulttia hallinnollisesta sensuurista.

Aihe pulpahti uudelleen pintaan vuoden 2018 huhtikuussa, kun Heikki Patomäki kirjoitti kriittisen analyysin suomalaisten valtavirran taloustieteilijöiden keskustelukulttuurista. Keskustelu kävi kuumana sosiaalisessa mediassa. Parecon Finlandin Joona-Hermanni Mäkinen pyysi Vartiaiselta perusteluja kritiikilleen Robin Hahnelia kohtaan, ja tarjosi mahdollisuutta väittelyyn hänen kanssaan. Vartiainen oli aluksi epäileväinen, mutta tarttui lopulta tarjoukseen.

Väittely käytiin englanniksi vuoden 2018 kesän aikana. Sen voi lukea suomeksi ohesta ja englanniksi täältä. Suomennoksessa tehtiin tarpeen mukaan tiivistämistä luettavuuden parantamiseksi.

HANNU VARTIAINEN: KRITIIKKIÄ “CASE AGAINST MARKETS” -LUENNOSTA

Kommenttini koskevat vuonna 2012 Helsingissä pitämääsi luentoa, jonka otsikkona oli “Case Against Markets” (“Perusteet markkinoita vastaan”). Haluaisin aluksi todeta, että en ole eri mieltä siitä, mitä sanoit luennossa markkinoiden puutteellisuuksista – kaikki tämä oli virheettömästi esiteltyä, julkistaloustieteen peruskurssin asiaa. Itse asiassa puheesi oli mielestäni viihdyttävä. Sen sijaan olen eri mieltä kanssasi esitelmäsi sivuhuomiosta, joka liittyi taloustieteeseen tieteenalana.

Haluaisin aluksi todeta, että en ole eri mieltä siitä, mitä sanoit luennossa markkinoiden puutteellisuuksista – kaikki tämä oli virheettömästi esiteltyä, julkistaloustieteen peruskurssin asiaa.

Luennon alussa (3 min. kohdalla) väität, että valtavirran taloustieteessä on vallinnut voimakas markkinamyönteinen trendi – puhuit jopa siitä, kuinka taloustiede “laulaa markkinoiden ylistyslaulua”. Mainitset myös, että valtavirran taloustieteessä suhtaudutaan markkinoiden ongelmiin vähätellen – jopa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Väität lisäksi, että viimeisen 30 vuoden aikana on nähty “vapaiden markkinoiden riemujuhla” sekä taloustieteilijöiden ammattikunnan keskuudessa että yhteiskunnassa laajemminkin. Yhdistät tämän kehityskulun laajempaan uusliberalistiseen kehityskulkuun, joka mielestäsi aiheutti suuren taantuman ja julkisen vallan riittämättömän reagoinnin kriisin edessä.

Myöhemmin (24 min. kohdalla) väität, ettei taloustiede ole kiinnittänyt huomiota ulkoisvaikutuksiin. Sanot jopa, ettei käytännössä ole olemassa kirjallisuutta, joka toisi esiin (kielteisten) ulkoisvaikutusten laajuuden. Yleisösi saa sen vaikutelman, että taloustieteilijät ammattikuntana tietoisesti välttäisivät keskustelemasta ulkoisvaikutuksista pelastaakseen taloustieteelle keskeiset hyvinvointiteoreemat.

Myöhemmin (57 min. kohdalla) väität vielä, että minimipalkka on vapaiden markkinoiden opin vastainen, koska jokainen mikrotaloustieteen perusoppikirja kuvailee sitä haitalliseksi. Tunnut luovan yleisemminkin vaikutelmaa, että taloustiede vastustaa tasaista tulonjakoa esittämällä usein markkinoiden sääntelyn huonona politiikkana.

Luennon keskusteluosiossa myös kuvailit taloustiedettä uskonnoksi (valitettavasti tämä osuus puuttuu videosta), joka ei suostu muuttamaan keskeisiä ideoitaan edes silloin, kun niiden havaitaan olevan ristiriidassa empiiristen havaintojen kanssa. Vihjaat, että taloustiede pitäisi ymmärtää aatteellisena projektina eikä lainkaan vakavasti otettavana akateemisena alana.

Rohkenen olla eri mieltä kanssasi kaikista näistä väitteistä. Viimeisen 40 vuoden aikana taloustieteellisen tutkimuksen painopiste on kiistatta siirtynyt pois markkinoiden analyysista. Itse asiassa aiempaa tutkimusta pitkään dominoinut yleisen tasapainon teoria on useimpien mielestä nykyään kuollut tutkimusala. Nopea katsaus esimerkiksi viidessä alan kärkilehdessä julkaistuihin tai tärkeissä taloustieteen konferensseissa esiteltyihin tutkimuspapereihin tukee tätä väitettä.

Myöskään hyvinvointiteoreemat eivät ole enää varsinaisia tutkimuskohteita eikä niitä pidetä dogmana, vaan eräänlaisina vertailukohtina, joiden avulla voidaan selittää, missä olosuhteissa markkinat toimivat hyvin (kuten asian itse hyvin selitit). Mitään tämän enempää näihin teoreemiin ei liity. Juuri se, että hyvinvointiteoreemien ehdot eivät tavallisesti täyty, on motivoinut suurta osaa viimeaikaista taloustieteellistä tutkimusta. Voidaankin melko turvallisesti väittää, että ulkoisvaikutukset, epätäydellinen informaatio ja kilpailuun liittyvät strategiat ovat läsnä suurimmassa osassa taloustieteellistä tutkimusta viimeisen 40 vuoden ajalta. Jos esimerkiksi Nobel-palkinnot kuvaavat sitä, mitä taloustieteissä pidetään tärkeänä, vallitsevia teemoja viimeisen 25 vuoden aikana ovat olleet käyttäytymistaloustiede, peliteoria, instituutiot, sääntely, verotus, sosiaalinen valinta, mekanismin suunnittelu, epätäydelliset markkinat, jne. Ulkoisvaikutukset, informaatio, kilpailun puute ja markkinaepäonnistumiset ovat olleet taloustieteen punainen lanka 80-luvulta saakka.

On totta, että taloustieteen johdantotekstit tavallisesti esittelevät markkinoiden perusmallin ja selittävät sen hyvinvointiteoreettiset ominaisuudet. Tämä tehdään kuitenkin vain didaktisista syistä: tavoitteena luoda perusteet ja kieli, joilla voidaan tutkia vaativampia, mielenkiintoisempia ja relevantteja aiheita. Minimipalkkaakin käytetään usein esimerkkinä vahingollisesta sääntelystä ainoastaan siksi, että halutaan kuvata, kuinka hintamekanismi periaatteessa toimii.

Minimipalkkaakin käytetään usein esimerkkinä vahingollisesta sääntelystä ainoastaan siksi, että halutaan kuvata, kuinka hintamekanismi periaatteessa toimii.

Tutkimuksen saralla klassinen Cardin ja Kruegerin vuoden 1994 artikkeli minimipalkasta on American Economic Review -journaalin siteeratuimpien artikkelien joukossa. Sen jälkeen minimipalkkaa on tutkittu intensiivisesti, ja argumentteja on esitetty puolesta ja vastaan. On valtavaa liioittelua väittää, että taloustieteilijöillä on dogmaattinen käsitys minimipalkasta. Eikä yksinkertaisesti pidä paikkaansa, että taloustieteilijät vastustavat sääntelyä.

Luentosi häiritsevin sisältö koskee kuitenkin väitettä taloustieteestä uskontona, jonka olettamukset ja metodit palvelevat ideologisia tarkoitusperiä. Tunnut lisäksi vihjaavan, että taloustiedettä tulisi tulkita osana uusliberaalia poliittista liikettä. Tällaisesta katsannosta nähtynä taloustiedettä harjoittavien ihmisten motiivit näyttäytyvät opportunistisina.

Akateemisessa maailmassa tällainen väite on vakava ja estää järkevän, rakentavan keskustelun. Olen varma, että kuka tahansa kollegoistani olisi vahvasti eri mieltä tästä väitteestä – ja he pitäisivät sitä loukkaavana.

ROBIN HAHNEL: VASTAUS PROFESSORI VARTIAISELLE

Professori Vartiainen toteaa avauksessaan: “en ole eri mieltä siitä, mitä sanoit luennossa markkinoiden puutteellisuuksista – kaikki tämä oli virheettömästi esiteltyä […] Sen sijaan olen eri mieltä kanssasi esitelmäsi sivuhuomiosta, joka liittyi taloustieteeseen tieteenalana.”

Mielestäni professori Vartiaisen kritiikistä on nostettavissa kaksi pääasiaa. Ensinnäkään hän ei kiistä mitään markkinoiden vajavaisuutta koskevan kritiikkini ydinsisällöstä, vaan myöntää, että yksityiskohtaisesti listaamani markkinaepäonnistumiset todella ovat merkittäviä ongelmia. Ja Vartiaisen mielestä esille nostamani ongelmat on yleisesti tunnustettu valtavirtaisen taloustieteen piirissä. Totta puhuen olen jo varsin tyytyväinen tähän asti saavutetusta yhteisymmärryksestä!

Mistä sitten olemme eri mieltä? Käsittääkseni erimielisyytemme koskee kahta asiaa.

1. Mikä on erilaisten markkinaepäonnistumisten aiheuttaman vahingon määrä?

2. Missä määrin taloustieteen ammattilaiset vähättelevät näitä ongelmia, sen sijaan, että esittäisivät ne oikeassa laajuudessaan?

Puhuin luennollani ongelmista, joita markkinoilla syntyy, kun ne tasapainottuvat hitaasti, kun ne eivät huomioi ulkoisvaikutuksia, kun ne kärsivät kilpailun puutteesta, ja kun tulonjako määräytyy ainoastaan pääoma- ja työmarkkinoiden kautta. Jos olemme yhtä mieltä siitä, että ilman puuttumista markkinoiden toimintaan päädytään auttamatta tehottomuuteen ja/tai epätasa-arvoisiin lopputulemiin, jäljelle jää vain kysymys edellä mainittujen haittavaikutusten suuruudesta ja siitä, onko taloustiede omalta osaltaan auttanut meitä hahmottamaan vahinkojen laajuutta. Pitääkseni keskustelun tiiviinä kommentoin seuraavaksi vain makrotaloudellisia epätasapainotiloja sekä ulkoisvaikutuksia.

Olen professori Vartiaisen kanssa samaa mieltä siitä, että aikoinaan taloustieteen piirissä painotettiin taantumien ja lamojen yleistä hyvinvointia vähentävää vaikutusta. Puhuttiin tuotantokuilusta ja lääkkeeksi suositeltiin yleisesti finanssi- ja rahapoliittista elvytystä. Nykyään taloustieteilijöiden ammattikunta kuitenkin, ikävä kyllä, kehottaa pikemminkin luottamaan itseään korjaaviin markkinoihin ja varoittelee valtion väliintulojen vahingollisista sivuvaikutuksista. Kunpa professori Vartiainen tosiaan olisi oikeassa siinä, että “keynesiläinen viisaus”, joka korosti makrotaloudellisten epätasapainotilojen aiheuttamien hyvinvointitappioiden merkitystä sekä vakauttavan talouspolitiikan käyttökelpoisuutta, olisi yhä voimissaan valtavirtaisen taloustieteen piirissä. Oman näkemykseni mukaan tämä viisaus on valitettavasti lähestulkoon unohdettu.

Kuten luennollani totesin, taloustieteilijät ovat tunnistaneet ulkoisvaikutusten aiheuttamat epätarkat hintasignaalit jo pitkään. Arthur Cecil Pigou formuloi ongelman ensi kerran 1920-luvulla. Professori Vartiainen on oikeassa esittäessään, että tutkimuksissa on arvioitu jonkun tietyn markkinahinnan suhdetta tuotannon todellisiin yhteiskunnallisiin kustannuksiin. Ympäristötaloustieteilijänä tunnen tietysti varsin hyvin aiheeseen liittyvät satunnaisarviointimenetelmiin perustuvat tutkimukset ja hedoniset regressioanalyysit, joiden tuottamisesta meille ympäristötaloustutkijoille juuri maksetaan! Mutta tietääkseni ulkoisvaikutusten kokonaishaitoista on tehty hyvin vähän empiiristä tutkimusta. Kuinka suurta osaa tuhansista eri markkinoista vaivaa ulkoisvaikutusten aiheuttama tehottomuus? Kuinka monilla markkinoilla vallitsee esimerkiksi yli kymmenen prosentin suuruinen ero markkinahinnan ja tuotannon todellisten yhteiskunnallisten kustannusten välillä? Kuinka suuri määrä taloudellista hyvinvointia haaskautuu markkinataloudessa vuosittain ulkoisvaikutusten takia?

Kuinka suuri määrä taloudellista hyvinvointia haaskautuu markkinataloudessa vuosittain ulkoisvaikutusten takia?

Keynesiläisen vallankumouksen jälkeen taloustieteilijät keskittyivät empiiriseen tutkimukseen, joka arvioi vuosittaisia tuotantokuiluja. Mutta Pigoun vuosikymmeniä aikaisemmin esittämään ongelmaan ei koskaan pureuduttu samalla tarmolla. Vuonna 1950 julkaistiin K. William Kappin teos The Social Cost of Private Enterprise. Kapp yritti löytää vastauksen tähän kysymykseen oman aikansa Yhdysvaltojen talouden kontekstissa. Hänen työnsä oli kunnioitettavaa, mutta melko alkeellista. On kuitenkin erikoista, että valtavirran taloustieteilijät ohittivat hänen teoksensa täysin. Sen sijaan, että Kappin avaus olisi innostanut tutkijoita kehittämään parempia tutkimusmenetelmiä ja keräämään tarvittavan määrän relevanttia dataa, tiedeyhteisö vaikeni Kappin työn kuoliaaksi. Olisin tämänkin asian suhteen mieluusti väärässä. Kunpa tosiaan ulkovaikutusten vuoksi vuosittain menetetyn hyvinvoinnin määrää kartoittavaa empiiristä tutkimusta olisi saatavilla kansantalouksista ympäri maailman.

HANNU VARTIAINEN: VASTAUS PROFESSORI HAHNELILLE

Mielestäni emme ole kovinkaan paljoa eri mieltä. Kuten esitätte, en kiistä mitään näkemyksiänne markkinajärjestelmän puutteista. En myöskään usko, että moni kollegoistanikaan tekisi niin. Erilaiset markkinaepäonnistumiset ovat olleet todennäköisesti tärkein taloustieteen tutkimusaihe viimeisten 40 vuoden ajan.

Kuten esitätte, en kiistä mitään näkemyksiänne markkinajärjestelmän puutteista. En myöskään usko, että moni kollegoistanikaan tekisi niin.

En myöskään usko, että olemme eri mieltä markkinaepäonnistumisten aiheuttamien vahinkojen laajuudesta. Itse asiassa minulla ei ole selkeää mielipidettä tällaisista suurista kysymyksistä. Mielestäni kysymys on liian laaja, jotta siihen voisi vastata mielekkäästi ja uskon, että monet kollegoistani ajattelevat samalla tavalla. Kysymykseen liittyy ainakin kaksi merkittävää ongelmaa (joita käsittelen mikroteoreettisesta näkökulmasta).

1. Markkinajärjestelmään liittyvien hyvinvointitappioiden arvioimiseksi on oltava mielekäs vertailukohta sekä mielekkäät hyvinvointikriteerit. Mikä olisi systeemitason kontrafaktuaali, johon olemassa olevaa markkinajärjestelmää verrattaisiin? Suunnitelmatalous tai säännelty talous? Kuinka pitäisi arvioida hyvinvointia tällaisessa järjestelmässä, jossa hinnat eivät heijasta asianmukaisesti rajahyötyjä?

2. Tiedetään hyvin, että ulkoisvaikutukset ovat lähtökohtaisesti erittäin vaikeita mitata. Koska ulkoisvaikutukset eivät seuraa omasta toiminnasta (vaan jonkun muun toiminnasta), ei ole mahdollista käyttää paljastettuja preferenssejä tai vastaavaa kriteeriä hyötyvaikutuksen arvioimiseksi, kuten voidaan tehdä suoraa markkinavuorovaikutusta arvioitaessa. Tästä syystä ulkoisvaikutusten laajuuden arvioiminen vaatii hyvin rohkeita oletuksia. Mitä laajempia ulkoisvaikutusten ajatellaan olevan, sitä rohkeampia myös oletusten on oltava.

On totta, että taloustieteilijät pyrkivät puolustamaan markkinamekanismia toteuttamiskelpoisena vaihtoehtona resurssien allokaatioon liittyvien ongelmien ratkaisemisessa. Mielestäni tämä ei johdu siitä, että taloustieteilijät olisivat vakuuttuneita, että markkinaepäonnistumisia ei tapahdu. Pikemminkin se johtuu siitä, että taloustieteilijät ymmärtävät melko hyvin, miten hintamekanismi toimii ja mitkä ovat sen hyvät puolet. Vaihtoehtoiset mekanismit ovat tyypillisesti liian monimutkaisia ollakseen toteutettavissa, ne ovat alttiita hyväksikäytölle ja manipuloinnille tai niillä on huonoja (teoreettisia) hyvinvointiominaisuuksia, mitä on laajasti tutkittu mekanismin suunnittelun kirjallisuudessa.

Mikään edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että taloustieteilijät pyrkisivät jättämään markkinaepäonnistumiset huomioimatta tai eivät pitäisi niitä tärkeinä.

Mikään edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että taloustieteilijät pyrkisivät jättämään markkinaepäonnistumiset huomioimatta tai eivät pitäisi niitä tärkeinä. Sitä vastoin, kuten edellä jo mainitsin, parannusten etsiminen niihin esimerkiksi sääntelyn, sopimusjärjestelyjen tai markkinoiden organisoinnin kautta on luultavasti ollut merkittävin tutkimuksen alue taloustieteessä viimeisten vuosikymmenten ajan.

ROBIN HAHNEL: TOINEN VASTAUS PROFESSORI VARTIAISELLE

On ilo kuulla, että olemme professori Vartiaisen kanssa yhtä mieltä siitä, että lukuisat ”epäonnistumiset” vaivaavat markkinoita. Ongelmia syntyy, kun markkinat eivät tasapainotu nopeasti, kun ne sivuuttavat ”ulkoisvaikutukset”, ja kun ne kärsivät kilpailun puutteesta. Kaikissa näissä tapauksissa useimmat valtavirran taloustieteilijätkin myöntävät, että ilman väliintuloa markkinat todennäköisesti tuottavat hyvinvointitappioita. Toisin sanoen talous ei toimi niin tehokkaasti kuin se voisi toimia.

On ilo kuulla, että olemme professori Vartiaisen kanssa yhtä mieltä siitä, että lukuisat ”epäonnistumiset” vaivaavat markkinoita.

Uskon lisäksi, että oman onnensa nojaan jätettynä myös työvoima- ja pääomamarkkinat jakavat tuloja epäoikeudenmukaisesti. Toisin sanoen uskon, että monet, jotka tekevät suurempia uhrauksia yhteisen hyvän eteen saavat pienemmän korvauksen kuin toiset, jotka tekevät pienempiä uhrauksia. Tämä ei kuitenkaan ole ollut osa tähänastista keskusteluamme, joten en ole varma, jakavatko kapitalistiset taloudet professori Vartiaisen mielestä taloudellisen toiminnan taakat ja hyödyt reilulla vai epäreilulla tavalla.

Viimeisimmässä vastauksessaan professori Vartiainen toteaa:

Markkinajärjestelmään liittyvien hyvinvointitappioiden arvioimiseksi on oltava mielekäs vertailukohta sekä mielekkäät hyvinvointikriteerit. Mikä olisi systeemitason kontrafaktuaali, johon olemassa olevaa markkinajärjestelmää verrattaisiin? Suunnitelmatalous tai säännelty talous? Kuinka pitäisi arvioida hyvinvointia tällaisessa järjestelmässä, jossa hinnat eivät heijasta asianmukaisesti rajahyötyjä?

Täytyy myöntää, että olen hieman hämmentynyt. Tämä kontrafaktuaali on yleisesti tunnettu. Hyvinvointitaloustieteessä vertaamme tuloksia Pareto-optimaalisiin tuloksiin. Tehokkuudesta puhuttaessa minulla ei ole ollut koskaan mitään tällaista menettelytapaa vastaan. Tämä on yleisesti hyväksyttyä, oli tutkimuksen kohde sitten vapaa markkinatalous, säännelty markkinatalous tai jokin erityinen suunnitelmatalouden muoto. Ja se tarkoittaa myös sitä, että arvioimme kuluttajien hyvinvointia heidän preferenssiensä tai heidän saamansa hyödyn kautta. Tehokkuuden näkökulmasta laissez faire -markkinatalouksia koskeva kritiikkini liittyykin nimenomaan epätasapainojen, ulkoisvaikutusten ja ei-kilpailullisten rakenteiden aiheuttamiin lopputuloksiin. Ne uskoakseni poikkeavat Pareto-optimista huomattavasti enemmän kuin lopputulemat säännellyissä markkinatalouksissa tai itse puoltamassani osallisuustaloudessa.

Professori Vartiaisen toinen argumentti on, että on hyvin vaikeaa arvioida markkinaepäonnistumisen aiheuttamaa hyvinvointitappiota edes yksittäisten markkinoiden osalta, puhumattakaan miljoonien markkinoiden järjestelmästä. Helppoa se ei tietenkään ole, enkä halua teeskennellä, että tarkka arvio hyvinvoinnin menetyksen kokonaismäärästä olisi realistinen tavoite. Mutta jos halutaan vakavasti pyrkiä määrittelemään minkään markkinajärjestelmän toimivuutta, se edellyttää, että tällainen arvio yritetään kuitenkin parhaalla mahdollisella tavalla tehdä.

Makrotaloustieteilijät pyrkivät arvioimaan talouskriisien ja taantumien aiheuttamaa hyvinvointitappiota laskemalla kuinka paljon todellinen BKT poikkeaa potentiaalisesta BKT:sta. Ympäristötaloustieteilijät yrittävät arvioida sitä hyvinvointitappioiden kokonaismäärää, joka on seurausta siitä, etteivät hiilidioksidipäästöt ole historiallisesti näkyneet hiilen, öljyn ja maakaasun markkinahinnoissa. Erilaisten ”hiilen yhteiskunnallista hintaa” koskevien arvioiden välillä on suuria eroja. Tämä alleviivaa sitä, miten oikeassa professori Vartiainen on todetessaan, että helppoa tämä työ ei ole!

Toivoakseni professori Vartiainen on kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, että tästä huolimatta on parempi tehdä töitä entistä tarkempien arvioiden eteen, jotta tälle negatiiviselle ulkoisvaikutukselle voidaan antaa oikea painoarvo. Tarvitaan tieteellinen arvio, jonka avulla ihmiskunnan aiheuttamaa katastrofaalista ilmastonmuutosta voidaan torjua sen sijaan, että epätoivon kourissa heitettäisiin hanskat tiskiin. Toisin sanoen markkinaepäonnistumisten aiheuttamien hyvinvointitappioiden entistä tarkempi arviointi on tärkeä tutkimusalue, johon taloustieteilijöiden tulisi keskittyä, eikä vain kuitata sitä liian vaikeana.

Lopuksi professori Vartiainen viittaa laajaan kirjallisuuteen, joka hänen mukaansa osoittaa, että ”[v]aihtoehtoiset mekanismit ovat tyypillisesti liian monimutkaisia ollakseen toteutettavissa, ne ovat alttiita hyväksikäytölle ja manipuloinnille tai niillä on huonoja (teoreettisia) hyvinvointiominaisuuksia.”

Koska suurin osa tutkimustyöstäni tapahtuu mekanismin suunnittelun saralla, olen viettänyt paljon aikaa erilaisten vaihtoehtoisten mallien parissa sekä rakentanut joitakin omiani. Mielestäni esimerkiksi lukuisilla julkishyödykkeiden kysynnän paljastavilla mekanismeilla, joita ovat esittäneet Groves, Clark, Loeb, Ledyard, Dreze, ja de la Vallee Poussin, on paljon annettavaa nimenomaan siksi, että ne ovat kannustinyhteensopivia. Toisin sanoen niiden teoreettiset hyvinvointiominaisuudet ovat erinomaiset. Se, että nämä ehdotukset – joita pidetään ”liian monimutkaisina” – eivät vielä ole tuttuja poliitikoille, on poliittisen järjestelmän ongelma, ei mallien ongelma. En myöskään ole toistaiseksi lukenut yhtään vakuuttavaa kritiikkiä omasta ”saastuttamisen haitat paljastavasta mekanismistani” (Review of Radical Political Economics (49, 2), 2017: 233-246). Se on uskoakseni huomattavasti lupaavampi kuin sellainen haavekuva, että kaikille hyödykkeille voitaisiin markkinajärjestelmän puitteissa asettaa juuri oikeansuuruiset haittaverot ja tuet.

Epäilen että konsensusnäkemys, jonka mukaan vaihtoehtoisten mekanismien pohdinta on arvotonta, juontuu pääasiassa ennakkoluuloista kaikkea markkinajärjestelmästä poikkeavaa kohtaan. Monet näistä ehdotuksista ovat erittäin ansiokkaita, eikä niitä ole perusteellisesti kritisoitu.