HS: Sianlihantuottajat mukaan mielikuvasotaan

Helsingin Sanomat uutisoi 23.12. sianlihan imagon huonontumisesta seuranneesta sianlihantuottajien imagokampanjasta. Uutisessa käsiteltiin ohimennen myös ruokatalojen suhtautumista eläinten hyvinvointiin.

"Noin kolmasosa kuluttajista sanoo, että vastuullisuudella on vaikutusta ostopäätökseen. Toinen kysymys on sitten, kuvastavatko vastaukset tutkimuksissa todellista käytöstä. Silti alan sisällä on ollut selvää, että meidän on pakko alkaa puhua eläinten hyvinvoinnista", Puisto [HK Ruokatalon brändijohtaja] sanoo.

Markkinat kannustavat kuluttajia valitsemaan halvan ruokatuotteen ja rankaisevat korkeammin hinnoin kuluttajia, jotka pyrkivät ottamaan ostospäätöksessään huomioon ympäristön hyvinvoinnin, tuotannon eettisyyden tai sosiaalisen hyvinvoinnin. Kuluttajien päätöksentekovalta jakautuu eriarvoisesti euro per ääni-periaatteella, minkä seurauksena useissa tapauksissa vain varakkaammilla on mahdollisuus ostaa kestävämmällä tavalla tuotettuja hyödykkeitä ja näin ollen tukea esimerkiksi tuotantoeläinten elinolosuhteiden parantamista.

"Vastuulliselta kuluttajalta" vaaditaan monesti myös erityistietoutta tuotannosta ja sen standardeista, kuten luomusta ja reilusta kaupasta, sekä valppautta tuottajien markkinoinnin kanssa, mikä entisestään vaikeuttaa "vastuullisen kuluttajan" asemaa.

HS 23.12.
Kutistunut kulutus sai sianlihan tuottajat mukaan mielikuvasotaan

Sianlihan imago on huono, suorastaan junttimainen.

Nämä ilmaukset olivat suuren sianlihan tuottajan, HK Ruokatalon, omien edustajien suusta, kun he esittelivät tiistaina Helsingissä uutuuden, jonka on tarkoitus mullistaa kuluttajien käsitykset sianlihan epäterveellisyydestä.

Uutuus on rypsiöljyllä terästetyllä rehulla ruokittu rypsiporsas, jossa kovan rasvan määrä on saatu tavalliseen sikaan verrattuna laskemaan 15 prosenttia, alle kolmasosaan sian kokonaisrasvasta. Rypsiporsaasta valmistettujen uutuustuotteiden pitäisi olla kaupoissa helmikuussa.

"Toivomme että sianlihan imago-ongelmat vähenevät", HK Ruokatalon ravitsemusasiantuntija Soile Käkönen sanoi uutuustuotetta esitellessään.

Sianliha on ylivoimainen ykkönen suomalaisten lihansyönnissä. Vuonna 2009 suomalaiset söivät henkeä kohti lähes 74 kiloa lihaa, josta reilut 34 kiloa oli sianlihaa.

Suurin osa sianlihasta myydään kuitenkin makkaroissa ja leikkeleissä, ja sianlihan käyttö on laskussa. Vuonna 2008 neljä viidestä kotitaloudesta osti kuluttajapakattua tuoretta sianlihaa, viime vuonna enää 75 prosenttia.

Luvuista on jätetty pois jauheliha.

Viiden prosenttiyksikön pudotus voi kuulostaa pieneltä, mutta lihantuottajien näkökulmasta se on hälyttävä merkki, sillä suomalaiset ovat ruokakulutuksessaan konservatiivisia. Viime vuosina broilerinsuikaleet ja jauheliha ovat syöneet sianlihan asemia suomalaisten ruokapöydissä.

Sianlihan imagotaistelussa on toinenkin rintama, johon HK Ruokatalon tiedotustilaisuudessa viitattiin muutaman kerran ohimennen.

Viime vuoden lopulla Oikeutta Eläimille -järjestö toi julkisuuteen kuvamateriaalia, joka järjestön mukaan oli kuvattu kymmenillä suomalaisilla sikatiloilla ja kertoi eläinten olojen epäkohdista.

Vuoden takainen kohu ei kuitenkaan tuntunut sianlihan myynnissä, ja joulukinkut kävivät kaupaksi vanhaan tapaan.

"Suomalaiset kuluttajat ovat aika konservatiivisia. Negatiivisen julkisuuden vaikutukset ovat pitkäaikaisempia, eivät nopeasti näkyviä", lihajätti Atrian lihaliiketoiminnan johtaja Matti Perälä arvioi.

Atria julkaisi keskiviikkona ensimmäisen vastuullisuusraporttinsa, jossa puhutaan myös tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Perälä arvioi, että vain "hyvin pieni osa kuluttajista" ei hyväksy tuotantoeläinten nykyistä käyttöä.

Samaa mieltä on HK Ruokatalon brändijohtaja Anne Puisto.

"Noin kolmasosa kuluttajista sanoo, että vastuullisuudella on vaikutusta ostopäätökseen. Toinen kysymys on sitten, kuvastavatko vastaukset tutkimuksissa todellista käytöstä. Silti alan sisällä on ollut selvää, että meidän on pakko alkaa puhua eläinten hyvinvoinnista", Puisto sanoo.

Oikeutta eläimille -järjestön tiedottaja Anne Nieminen on samaa mieltä siitä, että kuluttajien puheiden ja tekojen välillä on ristiriita.

"Teoriassa olisi kiva, jos jotain oikeasti eettistä (lihaa) olisi tarjolla. Mutta kun sitä ei ole, kasvisruokaan siirtyminen on liian iso kynnys", Nieminen sanoo.

Nieminen uskoo, että suhtautuminen tehotuotettuun lihaan on sukupolvikysymys.

"Vanhemmat ovat konservatiivisia. Vaikka he ajattelisivat, että eläinten kohtelu on kauheaa, tottumusten muuttaminen on vaikeaa."

Stiglitz: Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehty täysin vääriä talouspäätöksiä

Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz varoittaa kolumnissaan, että Euroopan ja Yhdysvaltojen lääkkeet talouskriisiin ovat tehottomia ja eriarvoisuutta entisestään lisääviä. Rahoitussektorin valtavat virheet maksatetaan julkisen sektorin leikkausten muodossa ihmisillä, jotka eivät alunperin edes hyötyneet talouskuplasta.

Unfortunately, the New Year’s resolutions made in Europe and America were the wrong ones. The response to the private-sector failures and profligacy that had caused the crisis was to demand public-sector austerity! The consequence will almost surely be a slower recovery and an even longer delay before unemployment falls to acceptable levels.

Project Syndicate Joseph Stiglitz 2.1.2011
New Year’s Hope against Hope

The time has come for New Year’s resolutions, a moment of reflection. When the last year hasn’t gone so well, it is a time for hope that the next year will be better.

For Europe and the United States, 2010 was a year of disappointment. It’s been three years since the bubble broke, and more than two since Lehman Brothers’ collapse. In 2009, we were pulled back from the brink of depression, and 2010 was supposed to be the year of transition: as the economy got back on its feet, stimulus spending could smoothly be brought down.

Growth, it was thought, might slow slightly in 2011, but it would be a minor bump on the way to robust recovery. We could then look back at the Great Recession as a bad dream; the market economy – supported by prudent government action – would have shown its resilience.

In fact, 2010 was a nightmare. The crises in Ireland and Greece called into question the euro’s viability and raised the prospect of a debt default. On both sides of the Atlantic, unemployment remained stubbornly high, at around 10%. Even though 10% of US households with mortgages had already lost their homes, the pace of foreclosures appeared to be increasing – or would have, were it not for legal snafus that raised doubts about America’s vaunted “rule of law.”

Unfortunately, the New Year’s resolutions made in Europe and America were the wrong ones. The response to the private-sector failures and profligacy that had caused the crisis was to demand public-sector austerity! The consequence will almost surely be a slower recovery and an even longer delay before unemployment falls to acceptable levels.

There will also be a decline in competitiveness. While China has kept its economy going by making investments in education, technology, and infrastructure, Europe and America have been cutting back.

It has become fashionable among politicians to preach the virtues of pain and suffering, no doubt because those bearing the brunt of it are those with little voice – the poor and future generations. To get the economy going, some people will, in fact, have to bear some pain, but the increasingly skewed income distribution gives clear guidance to whom this should be: Approximately a quarter of all income in the US now goes to the top 1%, while most Americans’ income is lower today than it was a dozen years ago. Simply put, most Americans didn’t share in what many called the Great Moderation, but was really the Mother of All Bubbles. So, should innocent victims and those who gained nothing from fake prosperity really be made to pay even more?

Europe and America have the same talented people, the same resources, and the same capital that they had before the recession. They may have overvalued some of these assets; but the assets are, by and large, still there. Private financial markets misallocated capital on a massive scale in the years before the crisis, and the waste resulting from underutilization of resources has been even greater since the crisis began. The question is, how do we get these resources back to work?

Debt restructuring – writing down the debts of homeowners and, in some cases, governments – will be key. It will eventually happen. But delay is very costly – and largely unnecessary.

Banks never wanted to admit to their bad loans, and now they don’t want to recognize the losses, at least not until they can adequately recapitalize themselves through their trading profits and the large spread between their high lending rates and rock-bottom borrowing costs. The financial sector will press governments to ensure full repayment, even when it leads to massive social waste, huge unemployment, and high social distress – and even when it is a consequence of their own mistakes in lending.

But, as we know from experience, there is life after debt restructuring. No one would wish the trauma that Argentina went through in 1999-2002 on any other country. But the country also suffered in the years before the crisis – years of IMF bailouts and austerity –from high unemployment and poverty rates and low and negative growth.

Since the debt restructuring and currency devaluation, Argentina has had years of extraordinarily rapid GDP growth, with the annual rate averaging nearly 9% from 2003 to 2007. By 2009, national income was twice what it was at the nadir of the crisis, in 2002, and more than 75% above its pre-crisis peak.

Likewise, Argentina’s poverty rate has fallen by some three-quarters from its crisis peak, and the country weathered the global financial crisis far better than the US did –unemployment is high, but still only around 8%. We could only conjecture what would have happened if it had not postponed the day of reckoning for so long – or if it had tried to put it off further.

So this is my hope for the New Year: we stop paying attention to the so-called financial wizards who got us into this mess – and who are now calling for austerity and delayed restructuring – and start using a little common sense. If there is pain to be borne, the brunt of it should be felt by those responsible for the crisis, and those who benefited most from the bubble that preceded it.


Joseph E. Stiglitz is University Professor at Columbia University and a Nobel laureate in Economics. His latest book, Freefall: Free Markets and the Sinking of the Global Economy, is available in French, German, Japanese, and Spanish.

 

YLE: Laman lapsista piirtyy rekisterien avulla hätkähdyttävä kuva

YLE uutisoi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen 90-luvun laman lapsista tekemästä laajasta tutkimuksesta, jossa seurattiin kaikkia vuonna 1987 syntyneitä aikuisiksi asti lähes kaikkien kuviteltavissa olevien rekisterien avulla.

Joka neljännellä vuonna 1987 syntyneellä on tilillään rikoksia tai rikkomuksia, joka viidennellä on ollut mielenterveysongelmia ja että joka kuudes on vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Aineellinen köyhyys todella periytyy: Yli 5 vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista peräti 70 prosenttia saa toimeentulotukea. Ja mitä pidempään vanhemmat ovat saaneet toimeentulotukea, sitä enemmän heidän lapsensa käyttävät myös mielenterveyspalveluja, syövät psyykenlääkkeitä, joutuvat huostaan otetuiksi ja tekevät rikoksia.

Köyhyys ei ole vain aineellista. Syrjäytymistä aiheuttaa myös periytyvä "henkinen köyhyys", kuten virikkeetön lapsuus tai välinpitämätön vanhemmuus.

YLE haastatteli THL:n tutkijaa Raija Paanasta.

Tutkijan syyttävä sormi ei osoita niinkään vanhempia, vaan yhteiskunnan epätasa-arvoistumista. Tuloeroja ei Paanasen mukaan enää pitäisi kasvattaa. Palvelut olisi hyvä saada "yhdeltä luukulta" ja perheitä pitäisi tukea.

YLE-Uutiset 13.01.2011
Laman lapsista piirtyy rekisterien avulla hätkähdyttävä kuva


90-luvun laman lapsista tehty poikkeuksellisen laaja tutkimus piirtää karun kuvan huono-osaisuuden periytymisestä. Rekistereihin perustuvasta tutkimuksesta käy ilmi, että joka neljännellä vuonna 1987 syntyneellä on tilillään rikoksia tai rikkomuksia, joka viidennellä on ollut mielenterveysongelmia ja että joka kuudes on vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

YLE Uutisten helsinkiläisessä lähiökuppilassa haastattelema nuori nainen pitää vanhempiensa ahdinkoa ja köyhyyttä syynä omiin mielenterveysongelmiinsa. Kutsumme häntä Anjaksi.

- Se on just sitä, että tuntee huonommaksi itsensä. Tuntee ettei pysty mihinkään. Pitäisi olla parempi, Anja luettelee tuntemuksiaan, joiden hän sanoo kumpuavan lapsuudestaan 1990-luvulla.

- Lama-aika vaikutti meidän perheen hyvinvointiin. Vanhemmat joutuivat tiukille. Siitä aiheutui sitten isän loppuun palaminen, mikä tietenkin vaikutti koko perheeseen.

Anja ei ole yksin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Suomen Akatemian rahoituksella tekemästä laajasta 90-luvun laman lapsista tehdystä tutkimuksesta käy ilmi, että joka viides suurin piirtein Anjan ikäisistä on saanut hoitoa mielenterveyteensä.

Kattavat rekisterit tutkimuksen pohjana

Tutkimus kertoo paljon muutakin lama-ajan lapsista. Siinä seurattiin kaikkia vuonna 1987 syntyneitä aikuisiksi asti lähes kaikkien kuviteltavissa olevien rekisterien avulla. Nyt 23-vuotiaiden nuorten aikuisten tilastollinen kokovartalokuva on varsin hätkähdyttävä.

Esimerkki: Neljäsosalla on jonkinlainen merkintä rikos-, sakko tai tuomioistuinrekistereissä. Pojista sellainen on peräti joka kolmannella, tytöillä puolestaan harvemmalla.

- Toki täytyy muistaa, että tässä on mukana hyvin lieviäkin rikoksia, THL:n tutkija Reija Paananen huomauttaa.

Laskuissa ovat siis mukana esimerkiksi liikennerikkomukset ja näpistykset.

Helpolla eivät pääse tytötkään. Vanhempien köyhyys lisää esimerkiksi tyttöjen riskiä joutua tekemään abortti tai saada sukupuolitauteja.

Köyhyys kasaa kaikki ongelmat lapsille

Aineellinen köyhyys todella periytyy: Yli 5 vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista peräti 70 prosenttia saa toimeentulotukea. Ja mitä pidempään vanhemmat ovat saaneet toimeentulotukea, sitä enemmän heidän lapsensa käyttävät myös mielenterveyspalveluja, syövät psyykenlääkkeitä, joutuvat huostaan otetuiksi ja tekevät rikoksia.

Koko 60 000 yksilön ikäluokasta 10 000:lla ei ollut peruskoulun jälkeistä tutkintoa 21-vuotiaina. Vähäosaisuus näkyy tilastollisesti jopa 200 grammaa alempana lasten syntymäpainona.

- Yksi iso tekijä on tupakointi. Ja sitten ihan ravitsemukselliset seikat, Reija Paananen selittää syitä.

THL:n tutkijan syyttävä sormi ei osoita niinkään vanhempia, vaan yhteiskunnan epätasa-arvoistumista. Tuloeroja ei Paanasen mukaan enää pitäisi kasvattaa. Palvelut olisi hyvä saada "yhdeltä luukulta" ja perheitä pitäisi tukea.

Köyhyys myös henkistä

Tutkija harmittelee myös sitä, että Suomessa käytetään vähän rahaa ongelmien ennaltaehkäisyyn, mutta paljon rahaa jälkien korjaamiseen.

Köyhyys ei ole vain aineellista. Syrjäytymistä aiheuttaa myös periytyvä "henkinen köyhyys", kuten virikkeetön lapsuus tai välinpitämätön vanhemmuus. Tutkija kehottaa kasvattajia niin kotona kuin päiväkodissa ja koulussakin kannustamaan ja kehumaan syrjäytymisvaarassa olevia.

Paitsi isän psyykkiset ongelmat, myös aineellinen köyhyys on viiltänyt Anjan itsetuntoa. Hän on kokenut olevansa muita huonompi, koska perheellä ei ollut varaa esimerkiksi harrastuksiin tai vaatteisiin.

- Kyllähän köyhyyskin lisää omanarvontunteen puutetta, kun ei ole varaa eikä pysty tekemään samalla lailla kuin muut, hän sanoo.

THL.n julkisuuteen kertomat tulokset ovat poimintoja tutkimusaineistosta. Tutkimustuloksia on tarkoitus julkistaa lisää osissa tämän vuoden kuluessa.

Tutkimus: Köyhyys voi tukahduttaa lapsen geneettisen potentiaalin

Teksasilaisen yliopiston tutkijaryhmä on kaksostutkimuksissaan saanut selville, että köyhät elinolosuhteet voivat tukahduttaa lapsen geneettisen potentiaalin. Tytkijaryhmä teki erilaisia ajattelun kyvykkyyttä mittavia testejä eri kaksospareille. 10 kuukauden iässä havaittavia eroja ei vielä ollut, mutta jo kahden vuoden ikäisenä erot eritaustaisten lasten välillä alkoivat näkyä.

At 10 months, there was no difference in how the children from different socioeconomic backgrounds performed.   By 2 years, children from high socioeconomic backgrounds scored significantly higher than those from low socioeconomic backgrounds.

Köyhemmistä taustasta tulevat lapset, sekä identtiset että ei-identtiset, suoriutuivat testeistä samankaltaisesti. Rikkaimmista perheistä tulevat identtiset kaksoset suoriutuivat testeistä samankaltaisin tuloksin, kun taas ei-identtisten kaksosten keskuudessa eroja oli jo havaittavissa, mikä viittaa erojen selittyvän geneettisillä tekijöillä.

In general, the 2-year-olds from poorer families performed very similarly to one another. That was true among both fraternal and identical twins, suggesting that (...) their environments determine their cognitive success.  

Among 2-year-olds from wealthier families, identical twins (who share identical genetic makeups) performed very similarly to one another. But fraternal twins were not as similar — suggesting their different genetic makeups and potentials were already driving their cognitive abilities.

Tämä ei tarkoita sitä, että rikkaiden perheiden lapset olisivat geneettisesti "parempia", vaan että rikkaissa perheissä lapsilla on mahdollisuus kasvaa geeniensä mahdollistamaan täyteen kukoistukseen, kun taas alhainen yhteiskunnallinen asema tukahduttaa tämän potentiaalin. Tämä eriarvoisuus näkyy jo niinkin aikaisin kuin kahden vuoden iässä.

The study (...) does not suggest that children from wealthier families are genetically superior or smarter. They simply have more opportunities to reach their potential. (...) Socioeconomic disadvantages suppress children's genetic potentials. (...) Our findings suggest that socioeconomic disparities in cognitive development start early.

Tutkimustulokset kyseenalaistavat näkemystä, jonka mukaan yhteiskunnassa kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus "menestyä". Mitä suuremmat luokkaerot vallitsevat, sitä vahvemmin lapset lähtevät "kilpajuoksuun" eri viivalta, ja sitä vähäisempi on köyhempien perheiden lasten mahdollisuus "sosiaaliseen nousuun".

University Of Texas, News 10.01.2010
Being Poor Can Suppress Children's Genetic Potentials

AUSTIN, Texas — Growing up poor can suppress a child's genetic potential to excel cognitively even before the age of 2, according to research from psychologists at The University of Texas at Austin.

Half of the gains that wealthier children show on tests of mental ability between 10 months and 2 years of age can be attributed to their genes, the study finds. But children from poorer families, who already lag behind their peers by that age, show almost no improvements that are driven by their genetic makeup.

The study of 750 sets of twins by Assistant Professor Elliot Tucker-Drob does not suggest that children from wealthier families are genetically superior or smarter. They simply have more opportunities to reach their potential.

These findings go to the heart of the age-old debate about whether "nature" or "nurture" is more important to a child's development. They suggest the two work together and that the right environment can help children begin to reach their genetic potentials at a much earlier age than previously thought.

"You can't have environmental contributions to a child's development without genetics. And you can't have genetic contributions without environment," says Tucker-Drob, who is also a research associate in the university's Population Research Center. "Socioeconomic disadvantages suppress children's genetic potentials."

The study, published in the journal Psychological Science, was co-authored by K. Paige Harden of The University of Texas at Austin, Mijke Rhemtulla of The University of Texas at Austin and the University of British Columbia, and Eric Turkheimer and David Fask of the University of Virginia.

The researchers looked at test results from twins who had taken a version of the Bayley Scales of Infant Development at about 10 months and again at about 2 years of age. The test, which is widely used to measure early cognitive ability, asks children to perform such tasks as pulling a string to ring a bell, putting three cubes in a cup and matching pictures.

At 10 months, there was no difference in how the children from different socioeconomic backgrounds performed. By 2 years, children from high socioeconomic background scored significantly higher than those from low socioeconomic backgrounds.

In general, the 2-year-olds from poorer families performed very similarly to one another. That was true among both fraternal and identical twins, suggesting that genetic similarity was unrelated to similarities in cognitive ability. Instead, their environments determine their cognitive success.

Among 2-year-olds from wealthier families, identical twins (who share identical genetic makeups) performed very similarly to one another. But fraternal twins were not as similar — suggesting their different genetic makeups and potentials were already driving their cognitive abilities.

"Our findings suggest that socioeconomic disparities in cognitive development start early," says Tucker-Drob. "For children from poorer homes, genetic influences on changes in cognitive ability were close to zero. For children from wealthier homes, genes accounted for about half of the variation in cognitive changes."

The study notes that wealthier parents are often able to provide better educational resources and spend more time with their children but does not examine what factors, in particular, help their children reach their genetic potentials. Tucker-Drob is planning follow-up studies to examine that question.

YLE: Huonotuloisten keskuuteen on kasvanut lähes tuloton kurjalisto

YLE uutisoi, että

Köyhien ja huonosti toimeentulevien joukkoon on syntynyt kaikkein vähäosaisimpien ryhmä.

Eriarvoisuus syvenee köyhien omassa keskuudessa, kun kaikkein köyhimpien paisuva joukko elää yhä useammin lähes tyystin vailla tuloja. Kun köyhiksi lasketaan ne, joiden tulot jäävät alle 60 prosentin koko väestön keskituloista, on Suomessa runsaat 700 000 köyhää.

Niiden ihmisten osuus, joiden tulot jäävät alle 40 prosentin keskimääräisestä köyhyysrajasta, on lisääntynyt (...) Heidän määränsä myös nousee jatkuvasti suuremmaksi ja köyhien keskuuteen syntyy ns. kurjien ryhmä.

Köyhyystutkija Olli Kangas Kelasta näkee tulevaisuuden huolestuttavana.

Köyhiä on jatkossa yhä enemmän. (...) Köyhien joukossa on tapahtunut köyhyyden syvenemistä. (...) Kurjien joukko on kasvussa. Köyhienkin kesken tapahtuu eriarvoistumista. Niiden, jotka elävät pelkällä perustyöttömyysrahalla, köyhyysaste on jo 90 prosenttia. Ja noin puolet pelkkää kansaneläkettä saavista yksinäisistä ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella.

Kuten tuloerojen kasvu, Kankaan mukaan myös

Se, millä vauhdilla köyhyys on lisääntynyt tässä maassa, hakee vertaistaan OECD-maiden joukossa.

Tämä on huolestuttava merkki Suomen eriytymisestä yhä voimakkaammin luokkayhteiskunnaksi. Suuret erot eri väestöryhmien välillä repivät yhteiskuntaa kahtia ja luovat pahoinvointia, turvattomuutta sekä epäluottamusta. Toisistaan erkaantuvien väestöryhmien on yhä vaikeampaa asettua toisten asemaan, mikä lisää itsekkyyttä ja piittaamattomuutta muista. Lisäksi tämänkaltainen kehitys on omiaan ruokkimaan itse itseään, jos sitä ei katkaista tasa-arvoistavalla politiikalla.


YLE Uutiset 10.01.2011
Huonotuloisten keskuuteen on kasvanut lähes tuloton kurjalisto

Köyhien ja huonosti toimeentulevien joukkoon on syntynyt kaikkein vähäosaisimpien ryhmä.

Eriarvoisuus syvenee köyhien omassa keskuudessa, kun kaikkein köyhimpien paisuva joukko elää yhä useammin lähes tyystin vailla tuloja. Kun köyhiksi lasketaan ne, joiden tulot jäävät alle 60 prosentin koko väestön keskituloista, on Suomessa runsaat 700 000 köyhää.

Tutkija näkee tulevaisuuden huolestuttavana, sillä köyhiä on jatkossa yhä enemmän.

Niiden ihmisten osuus, joiden tulot jäävät alle 40 prosentin keskimääräisestä köyhyysrajasta, on lisääntynyt, sanoo köyhyystutkija, professori Olli Kangas Kelasta. Heidän määränsä myös nousee jatkuvasti suuremmaksi ja köyhien keskuuteen syntyy ns. kurjien ryhmä, Kangas arvioi.

Taantuman vuoksi yhä useampi suomalainen elää entistä vähemmällä rahalla. Köyhyyden kasvu näkyy muun muassa leipäjonojen pitenemisenä. Köyhien ja huonosti toimeentulevien joukkoon on syntynyt kurjalisto, kun lähes kokonaan vaille tuloja jäävien ihmisten joukko on lisääntynyt taantumassa.

- Köyhien joukossa on tapahtunut köyhyyden syvenemistä. Se näkyy myös siinä, että toimeentulotukiasiakkuus on kasvanut ja tullut vielä pidempiaikaiseksi, sanoo professori Olli Kangas.

Kangas ennustaa, että tilanne voi muuttua vielä tätäkin huonommaksi, ellei taloustilanne parane rivakasti.

- Kurjien joukko on kasvussa. Köyhienkin kesken tapahtuu eriarvoistumista. Niiden, jotka elävät pelkällä perustyöttömyysrahalla, köyhyysaste on jo 90 prosenttia. Ja noin puolet pelkkää kansaneläkettä saavista yksinäisistä ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella.

Samaa sanomaa kertoo satojen metrien hiljainen jono, joka kaartaa esimerkiksi Helsingin Myllypurossa elintarvikejaolle jo aamulla. Monien rahat eivät riitä edes bussiin, vaan leipäjonoon kahlataan rännässä.

Jo 13 vuotta vapaaehtoisena avustustyöntekijänä toiminut Sinikka Backman Herttoniemen seurakunnasta kertoo, että lähes tulottomien määrä on lisääntynyt elintarvikejonoissa, joiden alunperin piti olla vain väliaikaisia.

- Köyhyys syvenee, sanoo Backman.

Köyhälistön sisään syntyy kurjalisto?

- Siltä se valitettavasti vaikuttaa.

Eläkkeellä oleva vapaaehtoistyöntekijä puuskahtaa, että poliitikot ovat unohtaneet köyhimmät.

- Ei minulla ainakaan ole noussut tulotaso, että kulutukseen riittäisi yhtään enempää kuin viime vuonnakaan. Pikemminkin päinvastoin.

Avustustyöntekijä Sinikka Backman sanoo, että ihmiset pähkäilevät mm. sitä, että kumpaan rahansa pistää ruokaan vai lääkkeisiin.

- Me olemme kuitenkin ehtineet työuraa tässä yhteiskunnassa. Nyt me olemme tavallaan ongelmajätettä. Että poistuttaisi nopeasti näistä rikkaiden jaloista, niin hyvä olisi.

Köyhyystutkija, professori Olli Kangas selittää niitä tilastoja, jotka näyttävät, että suhteellinen köyhyys olisi laskenut.

- Asia seurailee taantuman myötä edellislaman latuja: keskitulo, josta köyhyysraja lasketaan on myös laskenut.

Kankaan mukaan se, millä vauhdilla köyhyys on lisääntynyt tässä maassa, hakee vertaistaan OECD-maiden joukossa.

Onnellisuustutkija: Johtajat ovat keskimäärin alaisiaan onnellisempia tai tyytyväisempiä

Taloussanomat kirjoittaa onnellisuustutkija ja psykologian professori Markku Ojasen tutkimuksista:

tutkijoiden tulokset kertovat, että johtajat ovat keskimäärin alaisiaan onnellisempia tai tyytyväisempiä

Tutkimukset kyseenalaistavat johtajien suurien palkkioiden perusteena usein käytettyä myyttiä

(...) vastuun taakan alle kaatuvista huippujohtajista ja johtajuuden kuluttavuudesta (...) Oikeasti pomoksi pääseminen voi olla tie henkilökohtaiseen onneen.

Päinvastoin, 

Johtajille kertyy Markku Ojasen mukaan runsaasti etuja, joita pidetään hyvän työn ominaisuuksina: mahdollisuutta hallita työtehtäviä, vaihtelua, arvostusta ja hyvää palkkaa. – Johtajien stressikään ei ole yhtä suurta kuin tavallisten työntekijöiden

Johtajat saavat eropassien jälkeen helpommin työtä kuin muut, tai sitten heille on kertynyt niin paljon varallisuutta, että he pärjäävät ilman työtäkin

Taloussanomat 04.01.2011
Tästä pomo ei puhu

Mitä isompi pomo olet, sitä varmemmin olet onnellisempi kuin keskiverto rividuunari. Suomalaisjohtajat kokevat työssään enemmän onnenhetkiä kuin valtaosa alaisistaan, sanoo onnellisuustutkija. Onni on silti pomoille tabu – palkastakin saa puhua avoimemmin kuin onnellisuudesta.

Kuva vastuun taakan alle kaatuvista huippujohtajista ja johtajuuden kuluttavuudesta voi olla pelkkä myytti. Oikeasti pomoksi pääseminen voi olla tie henkilökohtaiseen onneen, vaikka sanaa "onnellisuus" ei Suomessa työelämässä juuri käytetä.

– Omat ja muiden tutkijoiden tulokset kertovat, että johtajat ovat keskimäärin alaisiaan onnellisempia tai tyytyväisempiä, sanoo onnellisuustutkija ja psykologian professori Markku Ojanen.

Ja nyt puhutaan aidosti isoista pomovakansseista.

Suuryhtiöiden työnjohdolliset esimies- ja välijohdon tehtävät ovat täysin eri asia. Nimellisissä pomonhommissa kuka tahansa palaa loppuun, koska oikeaa johtajuuden iloa ja saavutuksia ei organisaation puolivälissä pysty kokemaan.

Sen sijaan ylimmiksi pomoiksi ja huippujohtajiksi kannattaa pyrkiä.

Johtajien stressiä
liioiteltu

Johtajille kertyy Markku Ojasen mukaan runsaasti etuja, joita pidetään hyvän työn ominaisuuksina: mahdollisuutta hallita työtehtäviä, vaihtelua, arvostusta ja hyvää palkkaa. – Johtajien stressikään ei ole yhtä suurta kuin tavallisten työntekijöiden, vaikka siitä yhteen aikaan puhuttiin paljon. Se ei tarkoita, etteikö johtajilla voisi olla vaikeita työhön ja kotiin liittyviä stressejä, mutta vastuullisuuden merkitystä on liioiteltu, hän sanoo.

Paineisiin, rasittaviin työmatkoihin ja rankkoihin valintatilanteisiin nimittäin tottuu vähitellen. Arkiketutusta lievittää tieto siitä, että aina voi vapaasti vaihtaa alaa, toisin kuin rivityöntekijä.

Harva pomo myöskään putoaa täysin tyhjän päälle, jos saa potkut.

– Johtajat saavat eropassien jälkeen helpommin työtä kuin muut, tai sitten heille on kertynyt niin paljon varallisuutta, että he pärjäävät ilman työtäkin, Ojanen sanoo.

Jos pomolla onni on,
hän sen kätkeköön

Onnellisuus on suomalaisen yritysmaailman viimeisiä isoja tabuja, kiellettyjä aiheita.

– Hyvin monesta asiasta pystytään työelämässä puhumaan, mutta johtajien kielenkäyttöön onnellisuus ei kerta kaikkiaan kuulu, jyväskyläläinen yrityskonsultti ja johtajuuskouluttaja Juha Koskinen sanoo.

Moni auliisti omaisuus- ja optiotietonsakin paljastava johtokuntien jäsen alkaa haastatteluissa kiemurrella, jos häneltä kysytään, tunteeko hän itsensä onnelliseksi.

Kulttuurissamme ihminen ei saisi myöntää tavoittelevansa onnellisuutta myös työnsä kautta. Toisaalta harva pitää johtajasta, joka sanoisi tekevänsä työtään vain rahan takia.

Markku Ojanen kertoo käyneensä läpi viime vuosina eronneiden Nokia-johtajien vanhoja haastatteluita ja esiintymisiä.

– Hyvin harva mainitsi onnellisuuden missään yhteydessä. Enimmäkseen johtajat puhuivat taisteluvalmiudestaan, halusta ottaa haasteita, luottamuksesta ja toiveikkuudesta, hän sanoo.

Onnellisuuden myöntäminen voidaan ymmärtää väärin myös luovuttamisena. Ikään kuin onnellinen ihminen ei enää jaksaisi kilpailla, jahdata uusia voittoja ja saavutuksia.

Juuri kilpailutilanteessa oleminen ja dynaaminen eteenpäinmeno voivat olla monelle johtajalle onnellisin olotila.

– Varmaan esimiestehtävissä olevat pelkäävät, että onnellisuudesta puhuminen saisi heidät kuulostamaan nynnyiltä. Johtaja on vahva vasta silloin, jos hän johtaa kulmat kurtussa, uhrautuen ja vähän kärsienkin, Juha Koskinen kärjistää.

Onnellisuudella
paha tapa tarttua

Oman onnellisuutensa huomaaminen ja myöntäminen voisi olla hyödyksi koko työpaikalle.

– Moni johtaja voisi miettiä, millaista tunnelmaa hän levittää työyhteisöönsä. Oman, aidosti hyvän olon näyttämisellä on suuri merkitys, Juha Koskinen sanoo.

Tämä ei tarkoita, että pomon pitäisi aina olla naama keinotekoisesti hymyssä. Mutta onnellisten johtajien yrityksissä todennäköisesti alaisillakin on hauskempaa.

Jos pomo ei itsetutkiskelun jälkeenkään tunne oloaan onnelliseksi, hänen kannattaisi tehdä asialle jotain.

Pomoksi päässeellä mahdollisuudet ja keinot asioiden muuttamiseen kun ovat paljon paremmat kuin liukuhihnan äärellä kärvistelevällä rividuunarilla.

Kauppalehti: Vain joka kolmas maksaa progressiivista tuloveroa

Kauppalehti uutisoi, että:

Ansiotuloverotuksessa progressiivinen verotus koskettaa enää vajaata kahta miljoonaa suomalaista. (...) Progressiivinen verotus tasaa siis aikaisempaa vähemmän suomalaisten kasvavia tuloeroja.

Vuoden 2009 verovelvollisista vain 34 prosenttia kuului tuloeroja kaventavien tuloverojen piiriin, eli 1,75 miljoonaa suomalaista. Vielä vuonna 1989 vastaavan veromuodon piiriin lukeutui 57 prosenttia verovelvollisista, mikä vastasi silloin 2,8 miljoonaa suomalaista.

Vuoden 1993 verouudistus eriytti pääomatulojen ja ansiotulojen verotuksen. Tuohon asti kansalaiset maksoivat progressiivista verotusta myös pääomatuloista.

Tuloverotusta tutkinut Kuntaliiton pääekonomisti Juhani Turkkila vertailee nykytilannetta ja tilannetta ennen vuoden 1989 kokonaisverouudistusta ja toteaa, että

Suomessa on pienennetty jo pitkään tuloverojen merkitystä valtion tulolähteenä. (...) Progressiivisen tuloverotuksen piiriin kuuluvien osuus pienenee edelleen, koska vuosina 2010 ja 2011 verotusta on kevennetty (...) karkeasti yksinkertaistaen, nykypäivän keskituloinen maksaa tuloistaan 25 prosenttia tuloveroa. Tästä samasta reaalitulosta olisi maksettu 33 prosentin veroa vuoden 1989 veroasteikossa.

Turkkilan tutkimuksen tulokset vahvistavat, kuinka Suomessa on siirrytty pois progressiivisesta verotuksesta kohti tasaveroa. Tuloerot ovat kasvaneet 2000-luvulla Suomessa OECD-maista  nopeimmin.


Kauppalehti 09.01.2011
Vain joka kolmas maksaa progressiivista tuloveroa

Ansiotuloverotuksessa progressiivinen verotus koskettaa enää vajaata kahta miljoonaa suomalaista.

Yhä harvempi suomalainen kuuluu tulonjakoa tasaavan, eli progressiivisen tuloverotuksen piiriin. Progressiivinen verotus tasaa siis aikaisempaa vähemmän suomalaisten kasvavia tuloeroja.

Muutosta ovat vauhdittaneet erityisesti kaksi tekijää: tuloveroasteikon alarajoja on nostettu selvästi inflaatiota nopeammin sekä veroluokkien määrää on vähennetty yhdestätoista neljään vuoden 1989 kokonaisverouudistuksesta lähtien.

- Muutos on ollut valtaisa, mikä johtuu osittain siitä, että Suomessa on pienennetty jo pitkään tuloverojen merkitystä valtion tulolähteenä, sanoo tuloverotusta tutkinut Kuntaliiton pääekonomisti Juhani Turkkila Kauppalehdelle.

Vuoden 2009 verovelvollisista vain 34 prosenttia kuului tuloeroja kaventavien tuloverojen piiriin, eli 1,75 miljoonaa suomalaista. Vielä vuonna 1989 vastaavan veromuodon piiriin lukeutui 57 prosenttia verovelvollisista, mikä vastasi silloin 2,8 miljoonaa suomalaista. Vähennystä on kertynyt siten yli miljoonan suomalaisen verran. Luvut perustuvat Verohallinnon keräämiin tilastoihin.

- Progressiivisen tuloverotuksen piiriin kuuluvien osuus pienenee edelleen, koska vuosina 2010 ja 2011 verotusta on kevennetty, Turkkila arvioi.

Tuloveroprosentti laskenut kolmannekseen

Turkkilan pian tarkastettava väitös osoittaa, että palkansaajan ostovoimakorjatuista tuloista määrätään tuloveroa vain noin kolmasosa siitä, mitä vuoden 1988 asteikolla olisi määrätty.

- Toisin sanoen ja karkeasti yksinkertaistaen, nykypäivän keskituloinen maksaa tuloistaan 25 prosenttia tuloveroa. Tästä samasta reaalitulosta olisi maksettu 33 prosentin veroa vuoden 1989 veroasteikossa, Turkkila summaa.

Turkkilan mukaan tuloverotuksessa hyödynnettävien vähennyksien rakenne on muuttunut vuosikymmenten kuluessa voimakkaasti.

Vuoden 1993 verouudistus eriytti pääomatulojen ja ansiotulojen verotuksen. Tuohon asti kansalaiset maksoivat progressiivista verotusta myös pääomatuloista. Samassa uudistuksessa otettiin käyttöön tuloista tehtävät alijäämähyvitykset, joista merkittävin on ollut asuntovelallisten hyödyntämä asuntolainan korkovähennys.

Inflaatio syönyt lähes 60 prosenttia

Vuoden 1989 kokonaisverouudistuksesta lähtien suomalaisten elinkustannukset ovat nousseet tarkasteluajanjaksolla lähes 60 prosenttia. Lisäksi suomalaisten reaalitulot ovat tuottavuuden ja talouskasvun kasvun myötä kohottaneet yhteistä, jakokelpoista kakkua merkittävästi, mikä on antanut julkisen talouden kasvulle runsaasti tilaa. Lisäksi valtion tulon lähteet ovat monipuolistuneet.

- Tulevaisuudessa ollaan kovilla, jos ei ihmeitä tapahdu. Esimerkiksi veroluonteisissa työeläkemaksuissa on tuntuvia nousupaineita, Turkkila arvioi.

Valtio aikoo kerätä kuluvana vuonna ansio- ja pääomatuloveroja 7,4 miljardia euroa, mikä vastaa vain reilua 20 prosenttia kaikista valtion veroista sekä veronluonteisista tuloista. Merkittävin osuus tulee arvonlisäverosta, josta kertynee 14,5 miljardia euroa.

Nykypäivänä kansalainen maksaa sitä enemmän veroa, mitä enemmän hän kuluttaa arvonlisäveron alaisia hyödykkeitä. Erityisesti työvoimavaltaisten palveluiden, erityisesti korkean tuottavuuden palveluiden, verotus kiristyy sitä mukaan, kun verotuksen painopiste siirtyy arvonlisäverotukseen.

YLE: Säästöpäätökset johtivat Meksikonlahden öljykatastrofiin

Meksikonlahden tuhoisan öljyturman taustalla oli riskinotto ja luultavasti arvio, jonka mukaan mahdolliset kustannukset olisivat pienempiä kuin todennäköiset voitot:

Aikaa ja rahaa säästäneet päätökset aiheuttivat Meksikonlahden öljyonnettomuuden, sanoo katastrofia selvittänyt Yhdysvaltain presidentin nimeämä tutkintalautakunta. Öljy-yhtiö BP:n ja sen liikekumppanien päätökset lisäsivät öljylautan onnettomuusriskiä, lautakunnan raportissa kerrotaan. Tutkintalautakunta varoittaa, että vastaava onnettomuus saattaa uusiutua, ellei alalla ryhdytä uudistuksiin.

Kustannustehokkuuden kasvattaminen riskejä ottamalla on markkinataloudessa turvallisinta silloin, kun riskien toteutuminen voidaan laskea siirtyvän epämääräiseen tulevaisuuteen tai kolmansien osapuolien kustannettavaksi. Näin tapahtui myös Meksikonlahden öljyturman kanssa. Rakenteellisen vian korjaaminen vaatii jatkuvasti uusia toimenpiteitä. Yleensä näitä ovat lainsäädännön korjaaminen tai erilaiset sopimukset sekä tapauskohtaiset neuvottelut.

YLE Uutiset 7.1.2011
Säästöpäätökset johtivat Meksikonlahden öljykatastrofiin

Aikaa ja rahaa säästäneet päätökset aiheuttivat Meksikonlahden öljyonnettomuuden, sanoo katastrofia selvittänyt Yhdysvaltain presidentin nimeämä tutkintalautakunta. Öljy-yhtiö BP:n ja sen liikekumppanien päätökset lisäsivät öljylautan onnettomuusriskiä, lautakunnan raportissa kerrotaan. Tutkintalautakunta varoittaa, että vastaava onnettomuus saattaa uusiutua, ellei alalla ryhdytä uudistuksiin.

Meksikonlahden valtava öljyvuoto alkoi huhtikuussa 2010, kun öljynporauslautta Deepwater Horizonilla tapahtui 11 työntekijää tappanut räjähdys. Merenpohjan öljylähteestä alkoi vuotaa öljyä suoraan mereen. Kolmen kuukauden aikana mereen vuoti yli 800 miljoonaa litraa öljyä.

Presidentti Barack Obaman nimittämä tutkintalautakunta nimeää loppuraportissaan onnettomuuden pääsyyksi aikaa ja rahaa säästäneet päätökset, joita öljylautan toiminnasta vastanneet pääyhtiöt BP, Halliburton ja Transocean tekivät.

- Onnettomuutta ei todennäköisesti olisi tapahtunut, jos asiaan sekaantuneita yhtiöitä olisi ohjannut hellittämätön sitoutuminen turvallisuus ensin -periaatteeseen, tutkintalautakunnan varapuheenjohtaja Bob Graham sanoi.

BP porasi öljyä Meksikonlahden merenpohjan Macondo-nimisestä öljyesiintymästä, Transocean omisti BP:n porausta varten vuokraaman öljylautan, ja Halliburton oli vastuussa öljylähteen sementtitöistä.

Hallinto petti

Tutkintalautakunnan mukaan onnettomuudessa oli viime kädessä kyse huonosta hallinnoinnista, sillä päätöksiä tehtäessä kukaan ei järjestelmällisesti pohtinut niiden sisältämiä riskejä.

Raportin mukaan öljynporauslautalla tapahtunut räjähdys johtui BP:n, Halliburtonin ja Transoceanin useista yksittäisistä erehdyksistä ja tarkkaamattomuuksista, joihin valtion sääntelijöillä ei ollut riittävästi toimivaltaa ja resursseja puuttua.

Raportin mukaan yhtiöissä työskentelevät henkilöt eivät riittävästi harkinneet, miten paljon päätökset lisäisivät riskiä. Jos he olisivat ottaneet sen huomioon, onnettomuuden aiheuttanutta kaasupurkausta ei olisi tutkintalautakunnan mielestä tapahtunut.

Lokakuussa Halliburton myönsi jättäneensä tärkeän sementtitestin tekemättä, mutta syytti BP:tä siitä, ettei yhtiö ollut testannut työn jälkeä.

Onnettomuus voi toistua

BP:n mukaan tutkintalautakunnan löydökset tukevat yhtiön omaa näkemystä, että onnettomuus johtui moninaisista syistä ja niiden takana oli useita yhtiöitä.

Lautan omistanut Transocean puolestaan vieritti vastuuta päätöksistä BP:n insinööreille ja Yhdysvaltain liittovaltion sääntelijöille.

Loppuraportissaan tutkintalautakunta varoittaa, että vastaavanlainen onnettomuus saattaa tapahtua uudelleen, ellei öljynporausalalla tehdä merkittäviä uudistuksia.

Koko raportti on määrä julkistaa ensi viikolla.

YLE: Kymmenet helsinkiläiset taloyhtiöt jättävät tonttivuokran rästiin

Vuodenvaihteessa voimaan astuneet, tuntuvat korotukset taloyhtiöiden vuokriin Helsingissä eivät nauti niiden seuraukset kantavien luottamusta.

Tonttivuokran korotus astui voimaan noin sadalla helsinkiläisellä taloyhtiöllä vuoden vaihteessa. Uusien sopimusten myötä tontin vuokra nousee asteittain jopa 18-kertaiseksi.

Vuokrien korotuksia vastustava kansanliike Tontinvuokralaiset ry katsoo, että hinnannousu on kohtuuton. Esimerkiksi Herttoniemeläisen taloyhtiön puheenjohtajan mukaan korotus merkitsee sadan neliön huoneistolle noin 100 euron lisälaskua kuukaudessa, kun korotuksesta puolet tuli voimaan vuoden vaihteessa.

Taloyhtiöiden asukkaat ovat yrittäneet pitkään neuvotella kohtuullisempia vuokria kaupungilta, joka samaan aikaan vuokraa mahdollisesti hyvin tuottoisaa pääkaupunkialueen tonttimaata lähes ilmaiseksi yhteiskuntamme varakkaimpien käyttöön.


YLE Uutiset 4.1.2011
Kymmenet helsinkiläiset taloyhtiöt jättävät tonttivuokran rästiin

Vuokrankorotuksien vastustajien mukaan jo useat kymmenet taloyhtiöt ovat kieltäytyneet maksamasta vuoden vaihteessa korotettua vuokraa Helsingin kaupungille. Oikeustaistoon varautuvat asukkaat pitävät korotuksia liian rajuina

Tonttivuokran korotus astui voimaan noin sadalla helsinkiläisellä taloyhtiöllä vuoden vaihteessa. Uusien sopimusten myötä tontin vuokra nousee asteittain jopa 18-kertaiseksi.

Kaupunki perustelee korotuksia maan arvon nousemisella. Osa vuokrasopimuksista on tehty jo kymmeniä vuosia sitten.

Vuokrien korotuksia vastustava kansanliike Tontinvuokralaiset ry katsoo, että hinnannousu on kohtuuton. Esimerkiksi Herttoniemeläisen taloyhtiön puheenjohtajan mukaan korotus merkitsee sadan neliön huoneistolle noin 100 euron lisälaskua kuukaudessa, kun korotuksesta puolet tuli voimaan vuoden vaihteessa. Korotuksen suuruus vaihtelee muun muassa tontin sijainnin ja koon mukaan.

Tontinvuokralaiset ry toivoo sopimuksettoman tilan jouduttavan kaupungin kanssa käytäviä keskusteluja. Tarvittaessa asia riitautetaan.

– Me olemme tehneet sen päätöksen, että raastupaan mennään, jos ei oikeutta muuten saada. Huonokin sopu on parempi kuin lihava riita, mutta lakimiesten kanssa on tehty selväksi, että niin ylös mennään, kuin on mahdollista, jos kaupunki ei suostu keskustelemaan, sanoo Tontinvuokralaiset ry:n puheenjohtaja Juha Väätäinen.

Vuokratontteja sijaitsee muun muassa Herttoniemessä, Käpylässä ja Toukolassa. Helsingin kaupungin kiinteistölautakunta hylkäsi yksimielisesti korotuksista tehdyt oikaisuvaatimukset joulukuun puolivälissä.

Marjut Lindberg: Tuloerot rakentavat luokkayhteiskuntaa

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindbergin kolumni puolustaa tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa ja tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumista. Lindberg avaa tilanteen haitallisia seurauksia esimerkiksi (laajasti arvokkaana nähdyn) mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta:

Tuloerojen kasvu ei tarkoita vain sitä, että rikkaimpien ihmisryhmien tulot kasvavat entisestään ja köyhimpien tulot pysyvät ennallaan tai niiden ostovoima pienenee.

Tuloerojen kasvu rakentaa yhteiskuntaan kerroksia, joissa kaikenlaisten mahdollisuuksien erot kasvavat lopulta niin suuriksi, ettei eri ryhmillä ole yhtenäistä kulttuuria, kieltä eikä taitoja työskennellä yhdessä. Silloin on mahdotonta kuvitella, että kansan kaikki kerrokset löytäisivät yhteiset tavoitteet, puhumattakaan yhteisistä menetelmistä, joilla koko kansan hyvinvointia yritettäisiin kohentaa.

Vaikka jättääkin tämän kehityksen syyt tai vaalikautta kestävämmät - sekä osallistavammat - ratkaisumahdollisuudet juurikin pois tarkastelustaan, on Lindbergin kolumni selkeä ja arvokas koonti eriarvoistumisen tilanteesta Suomessa.


HS 5.1.2011
Marjut Lindberg: Tuloerot rakentavat luokkayhteiskuntaa

Suomalainen sosiaalipoliittinen omatunto herää perin hitaasti. Tuloerot ovat Suomessa kasvaneet jo viimeiset viisitoista vuotta, mutta vasta nyt asia on alettu mainita juhlapuheissa. Konkreettisiin tekoihin ilmiön pysäyttämiseksi tai edes hillitsemiseksi ei vielä ole ryhdytty eikä edes suunniteltu ryhdyttävän.

Viimeisiä kuukausiaan istuvan hallituksen ohjelmaan on kirjoitettu lupaus, ettei ketään jätetä yksin. Pienimpien eläkkeiden korottamista lukuun ottamatta se jää korulauseeksi. Köyhyysrajan alapuolelle jääneiden lapsiperheiden määrä on tämän hallituskauden aikana kasvanut, samoin kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä.

Kaikkein vaikeimpaan asemaan joutuneiden ihmisten turvaksi säädetyn toimeentulotuen tasoa ei ole korotettu. Koulutukseen tai työhön osallistumattomilta nuorilta tukea on päinvastoin leikattu.

Kiusallista tahraa yritetään pestä käsistä sälyttämällä kuntien jo valmiiksi ylityöllistetylle sosiaaliväelle velvollisuus taluttaa kouluista pudonneet ja monista ongelmista kärsivät nuoret takaisin keskivertonuorelle mitoitettuun opinto- ja työputkeen.

Viime vuoden lopussa julkistettiin verotyöryhmän raportti, joka ei näytä kaventavan tuloeroja – pikemminkin päinvastoin. Työryhmä pienentäisi palkkaveroa mutta kiristäisi arvonlisäveroa, kiinteistöveroa ja valmisteveroja. Kun vain ansiotuloverotus kevenisi, eläkkeiden ja sosiaalitukien varassa elävät jäisivät jälkeen ja tuloerot kasvaisivat.

Koska köyhimpien ihmisten on pakko käyttää rahoistaan suhteellisesti suurempi osa välttämättömyystarvikkeisiin, kuten ruokaan, asumiseen ja vaatteisiin, työryhmän esityksen sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus korostuu entisestään.

Tuloerojen kasvun ikävät seuraukset köyhimmissä väestöryhmissä eivät näytä häiritsevän sitä väestönosaa, joka istuu työryhmissä luomassa kansantalouden suuntaviivoja. Vielä muutama vuosi sitten Suomessa oltiin avoimesti sitä mieltä, että tuloerot saavatkin kasvaa, kunhan köyhimpien käytettävissä olevat varat eivät sentään vähene.

Tuloerojen kasvu ei tarkoita vain sitä, että rikkaimpien ihmisryhmien tulot kasvavat entisestään ja köyhimpien tulot pysyvät ennallaan tai niiden ostovoima pienenee.

Tuloerojen kasvu rakentaa yhteiskuntaan kerroksia, joissa kaikenlaisten mahdollisuuksien erot kasvavat lopulta niin suuriksi, ettei eri ryhmillä ole yhtenäistä kulttuuria, kieltä eikä taitoja työskennellä yhdessä. Silloin on mahdotonta kuvitella, että kansan kaikki kerrokset löytäisivät yhteiset tavoitteet, puhumattakaan yhteisistä menetelmistä, joilla koko kansan hyvinvointia yritettäisiin kohentaa.

Joulun alla ilmestyneessä Talous & Yhteiskunta -lehdessä kolme asiantuntijaa arvioi, miten voitaisiin parhaiten edistää työllisyyttä. Työllisyyttä kasvattamalla tuloeroja olisi mahdollista kaventaa tehokkaammin kuin käyttämällä vastaava raha tulonsiirtoihin.

Asiantuntijat vetoavat monien tunnettujen tutkijoiden, muiden muassa modernin kapitalismin kriitikon Hyman P. Minskyn, ajatuksiin. Hänen mukaansa politiikan päätavoitteeksi tulisi kasvuhakuisuuden sijasta ottaa työllisyys, sillä hyvä työllisyys johtaa vääjäämättä myös talouskasvuun.

Työllisyysaste voidaan pitää hyvänä julkisilla ohjelmilla, sillä vain julkisella sektorilla on kyky ylläpitää tarjontaan mukautuvaa työn kysyntää.

Työelämän muuttuminen koulutusta, nopeutta ja tehokkuutta korostavaksi on pudottanut joukon aiemmin töitä tehneitä ihmisiä työelämän ulkopuolelle. Kun kunnat samaan aikaan kilpailuttavat ja ulkoistavat toimintojaan yhä enemmän, niiden mahdollisuus työllistää omia asukkaitaan heikkenee.

Mitä vähemmän julkinen sektori työllistää niitä ihmisiä, jotka eivät kilpailutalouden töihin kelpaa, sitä suurempiin tulonsiirtoihin pitää varautua.

Tulonsiirtojen ongelmana ovat kannustinloukut, jotka joskus suorastaan ohjaavat ihmisiä pysymään työelämän ulkopuolella siksi, ettei työstä jää käteen mitään lisätuloa tai tulot jopa pienenevät.

Kun puhutaan tuloerojen kasvattamisen seurauksista, puhutaan niistä ihmisistä, jotka tehokkuuteen, tuottavuuteen ja kilpailuun vedoten on syrjäytetty siitä maailmasta, jossa päätökset heidän kohtalostaan tehdään.

Presidentti Tarja Halonen varoitti uudenvuoden puheessaan arvojen kovenemisesta ja kaiken mittaamisesta rahalla. Hän muistutti, että jokaisella on myös ihmisarvonsa.

Viimeiset 15 vuotta rahan arvo on korostunut myös hyvinvointipalveluiden järjestämisessä. Päiväkotien käyttöasteen pitää lähennellä sataa, vanhusten hoito tulee sitä edullisemmaksi, mitä vähemmän hoitajia on vuorossa, ja opetuskin halpenee, jos luokkiin ahdetaan yli 30 lasta.

Kun hyvinvointierot ovat räjähtäneet silmille ja niiden tiedetään kaiken aikaa kasvavan, korrektiin käytökseen on alkanut kuulua, että ne mainitaan juhlapuheissa. Puhuja, joka mainitsee tulo- ja hyvinvointierojen kasvun ainakin kaksi kertaa yhden juhlapuheen aikana, katsoo tehneensä asian eteen jo sen, mitä kykenee.

On eri asia ryhtyä kaventamaan tulo- ja hyvinvointieroja kuin puhua niistä. Erojen kaventaminen vaatisi, että niiden syyt tunnustettaisiin ja tutustuttaisiin siihen maailmaan, joka sijoittuu tuloeroyhteiskunnan alapäähän. Siellä valinnan mahdollisuudet ovat pienet eikä arvostusta tunneta.

Kiihtyvän eriarvoistumisen soisi nousevan kevään vaaliteemaksi. Puolueiden pitäisi esittää selvästi, hyväksyvätkö ne erojen kasvattamisen vai eivät. Jos eroja halutaan kaventaa, pitää tuoda selvästi esille keinot, joilla tavoitteeseen päästään. Pelkkä maininta juhlapuheessa ei enää riitä.

"Muutosta journalismissa tapahtuu, mutta sitä tuntuvat aiheuttavan pikemminkin taloudelliset ja teknologiset voimat kuin kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu"

Median vaikutusvallasta ja toiminnasta on Suomessakin keskusteltu paljon, mutta usein suhteessa poliittiseen järjestelmään. Yksi keskeinen vaikutusmekanismi mediassa on kuitenkin voitontavoittelu ja rahoitus mainonnan kaltaisten järjestelyjen avulla. Tämän vaikutukset ovat monialaisia, mutta yksi osa-alue jota tämä riippuvuus hämärtää on tietoinen ja poliittinen päätöksenteko uutisoinnista.

Median sotauutisoinnin osalta tätä käsittelee Mediaseuraaja-blogin 2.1. julkaistu artikkeli, "Sotajournalismin anatomia":

"[Median rakenteellista muutosta käsittelevät] journalismikriitikot yleensä menettävät uskottavuutensa toimittajakunnan silmissä: vaikka valtamedian arvostelu on hyväksyttyä, pyrkimyksien sen nykykäytäntöjen kehittämiseen tietoisella toiminnalla ja poliittisilla päätöksillä ei nähdä olevan tästä päivästä. Muutosta journalismissa tapahtuu, mutta sitä tuntuvat aiheuttavan pikemminkin taloudelliset ja teknologiset voimat kuin kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu median demokraattisesta tehtävästä."

Mediaseuraaja 2.1.2011: Sotajournalismin anatomia

“We journalists… have to be brave enough to defy those who seek our collusion in selling their latest bloody adventure in someone else’s country… That means always challenging the official story, however patriotic that story may appear, however seductive and insidious it is. For propaganda relies on us in the media to aim its deceptions not at a far away country but at you at home… In this age of endless imperial war, the lives of countless men, women and children depend on the truth or their blood is on us… Those whose job it is to keep the record straight ought to be the voice of people, not power.”
– John Pilger

Median roolista Yhdysvaltojen johtaman koalition syyskuun 11:nnen jälkeen aloittamissa sodissa on käyty paljon kriittistä keskustelua. Esimerkiksi se, että valtamedian toiminta ennen Irakin miehitystä ja sen aikana jätti paljon toivomisen varaa erityisesti USA:ssa ja Iso-Britanniassa, lienee jo varsin vakiintunut käsitys.

Uusimmassa dokumentissaan The War You Don’t See angloamerikkalaisen journalismin moraalinen omatunto John Pilger kertaa tavanomaisimmat länsimaisen uutismedian sotajournalismia kohtaan esitetyt kritiikit. Media antoi Bushin ja Blairin hallintojen edustajien sotapropagandan hallita julkista agendaa, viranomaisten esittämiä faktoja ei kunnolla tarkastettu, toimittajat lähtivät mukaan takomaan sotarumpuja, ja itse taistelujen alettua reportterit pääosin kulkivat tiiviisti länsimaisten joukkojen mukana. Kaikki tämä tapahtui olosuhteissa, joissa hallinto pyrki aktiivisesti manipuloimaan julkista agendaa ja tuottamaan hyökkäystä puoltavia kehyksiä ja narratiiveja. Näin valtavirran uutisvälineet käytännössä tukivat hallitusten pyrkimyksiä julkisesti oikeuttaa Irakin miehitys.


Viime vuosien sotauutisointikritiikin pohjalta voidaan muotoilla kolme teesiä:

• Ilman median luomaa julkista tukea Irakin kaltaiset sotaretket eivät olisi mahdollisia.
• Siksi tiettyjä geopoliittisia päämääriä tavoitteleva hallinto pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen.
• Valtamedia on suurimmaksi osaksi hallinnon alamainen ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Toisin sanoen ainakin Irakin sota olisi kritiikin mukaan voitu välttää, mikäli media vain olisi “täyttänyt tehtävänsä”, paljastanut Bushin hallinnon syöttämät valheet ja kyseenalaistanut vallinneen yltiöisänmaallisen sotarummutuksen. Vastaavasti Obaman hallinto on voinut turvallisin mielin laajentaa Afganistanin sotatoimia ja kiihdyttää terrorismin vastaisen sodan nimissä tehtäviä laittomia pommi-iskuja ainakin Pakistanissa ja Jemenissä, sillä näistä ei ole syntynyt minkäänlaista julkista kohua.

Toimittajat ovat totta kai tietoisia sekä kritiikistä että hallinnon pyrkimyksistä syöttää uutismediaan omaa poliittista linjaansa tukevaa asiaa. Miksi uutisvälineet silti toimivat kuten toimivat? Yksinkertaisimman selityksen mukaan valtamedia on ollut aktiivisesti mukana juonessa. Tiiviisti valtioon ja sotilaallis-teolliseen kompleksiin sidoksissa olevat suuret mediayhtiöt ovat joko vilpittömästi kannattaneet tai vähintään katsoneet olevan niiden omien etujen mukaista olla kyseenalaistamatta terrorismin vastaisen sodan paradigmaa.

Akateemisemman selitysmallin tarjoaa ns. indeksointi-hypoteesi, johon Lance Bennett, Regina Lawrence ja Steven Livingston nojaavat amerikkalaisen lehdistön toimintaa 2000-luvulla ruotivassa kirjassaan When the Press Fails. Indeksointi-hypoteesin mukaan uutismedia toimii julkisuuden portinvartijana ja valikoi käyttämänsä lähteet ja esittämänsä näkökulmat. Näissä valinnoissa suositaan niitä tahoja, joilla nähdään olevan vaikutusvaltaa päätöksenteossa. Lähteiden esittämien argumenttien uskottavuus tai totuudenmukaisuus ei ole tärkein valintakriteeri. Koska toimivan hallinnon edustajilla koetaan olevan suurin valta vaikuttaa tehtäviin päätöksiin, uutismedia antaa vallanpitäjien yleensä määrittää poliittisen todellisuuden luonteen.

Hallinnon kontrolli uutisagendasta ei tietenkään ole täydellinen. Koska konflikti on tärkeä uutiskriteeri, erimielisyys poliittisen eliitin sisällä saa yleensä paljon tilaa mediassa. Tällöin uutismedia esittää erilaisia näkökulmia ja argumentteja, jotka voivat saattaa hallinnon valitseman linjan huonoon valoon ja lopulta myös estää valmisteilla olevat sotatoimet. Ongelmana on, että tätä toimittajien näkökulmasta “legitiimin erimielisyyden” asetelmaa ei pääse syntymään niin kauan kuin poliittisen eliitin sisällä vallitsee laajamittainen konsensus. Ja juuri tämä on yleensä vallitseva tilanne maan ulkopoliittisen linjan suhteen: keskeiset poliittiset puolueet ovat yksimielisiä sodan ja ulkopolitiikan kysymyksistä. Uutismedian vastaavasti tukiessa tätä oletettua yksimielisyyttä vakavasti otettavien poliittisten toimijoiden on hyvin riskialtista alkaa julkisuudessa kyseenalaistaa vallitsevaa ulkopoliittista linjaa. Näin media osaltaan tukee poliittisten eliittien sisäistä ryhmäajattelua ja ehkäisee opposition muotoutumista.

On huomattava, että varsin suuri osa angloamerikkalaista mediaa kohtaan kohdistetusta kritiikistä on toimittajien itsensä esittämää. Esimerkiksi John Pilgerin dokumentissaan haastattelemat toimittajat ja uutispäälliköt ovat pitkälti samaa mieltä kritiikin kanssa. Noin vuosi Irakin sodan puhkeamisen jälkeen The New York Times jopa pyysi lukijoiltaan anteeksi tekemiään virheitä ja Bushin hallinnon esittämien väitteiden kriittisen tarkastelun laiminlyöntiä. “Median” toiminta ulkopoliittisissa konflikteissa koetaan siis ongelmalliseksi usein myös toimittajien itsensä keskuudessa.

Kokonaan eri asia on, miten valtamedian nähdään voivan vastaisuudessa toimia toisin. Esitetyn journalistisen ja akateemisen keskustelun pohjalta voidaan eritellä kolmenlaisia ratkaisumalleja.

1) Journalismin kulttuurinen/ideologinen muutos. Media tekee moraalisen ryhtiliikkeen luopumalla pakonomaisesta objektiivisuuden illuusion ylläpidosta ja ottamalla toimintaansa ohjaaviksi johtotähdiksi julkisen edun, universaalit periaatteet ja kosmopoliitit ihanteet. Hyvä esimerkki tällaisesta argumentoinnista on John Pilgerin dokumenttinsa loppusanoissa esittämä ajatus siitä, että journalistien pitää vastustaa pahoja, kansalaisia tarkoituksella harhaan johtavia ja sotahulluja hallituksia ja puolustaa näiden imperialististen pyrkimysten uhreiksi joutuvia globaalin etelän viattomia siviilejä.

2) Journalististen käytäntöjen muutos. Uutismedia pyrkii irtautumaan haitallisesta viranomaisriippuvuudesta, lisää aidosti riippumattomien lähteiden käyttöä ja etsii aktiivisesti vaihtoehtoisia näkökulmia poliittisiin kysymyksiin. Bennett, Lawrence ja Livingston esittävät teoksensa lopussa, ettei poliittinen konflikti vallanpitäjien kesken voi olla ainoa tapa tarkastella hallituspolitiikan mielekkyyttä. Lehdistön pitää poliittisen pelin voittajien ja häviäjien analysoinnin sijaan keskittyä esittämään vaihtoehtoisia näkökulmia politiikkaan. Wikileaksin voidaan katsoa viimeisen vuoden aikana tarjonneen journalismille hyviä mahdollisuuksia irtautua hallinnon ohjailusta ja luoda uutisagendaa vaihtoehtoisista lähteistä ja julkisesta intressistä käsin. Poliittinen eliitti on kuitenkin toistaiseksi linnoittautunut varsin yksimielisesti vuotoja vastaan, eikä Wikileaks-vuodoilla ole tässä suhteessa ollut kovin merkittäviä poliittista järjestelmää ravisuttavia seurauksia.

3) Median rakenteellinen muutos. Itsenäisen neljännen valtiomahdin toiminta turvataan päästämällä se irti markkinariippuvuudesta. Yhdysvalloissa käytävässä journalismin kriisikeskustelussa esimerkiksi Robert McChesney ja John Nichols ovat vaatineet, että valtio astuu esiin ja takaa tutkivan journalismin mahdollisuudet tilanteessa, jossa markkinat eivät enää tuota riittäviä toimintaedellytyksiä demokraattista julkisuutta ylläpitävälle lehdistölle. (McChesney ja Nichols puhuvat kirjassaan The Death and Life of American Journalism tekemistä ehdotuksista esimerkiksi tällä videolla.)

Ikävä kyllä tässä kohtaa journalismikriitikot yleensä menettävät uskottavuutensa toimittajakunnan silmissä: vaikka valtamedian arvostelu on hyväksyttyä, pyrkimyksien sen nykykäytäntöjen kehittämiseen tietoisella toiminnalla ja poliittisilla päätöksillä ei nähdä olevan tästä päivästä. Muutosta journalismissa tapahtuu, mutta sitä tuntuvat aiheuttavan pikemminkin taloudelliset ja teknologiset voimat kuin kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu median demokraattisesta tehtävästä.

TS: Lapset jäävät työelämän jalkoihin

Taloussanomat:

Mannerheimin lastensuojeluliiton mukaan kiire, ylityöt, stressi, pätkätyöt ja epävarmuus heijastuvat koteihin vanhempien väsymisenä ja läsnäolon puutteena.

– Tutkimusten mukaan työelämän paineet heijastuvat suoraan perheiden arkeen ja vanhempien ja lasten suhteisiin, sanoo kasvatustieteen tohtori, tutkija Taina Kyrönlampi-Kylmänen Suomen humanistisesta ammattikorkeakoulusta Torniosta.

Työntekijöiden, ja varsinkin työntekijöiden perheiden, hyvinvointia on markkinamekanismien kannalta melko turha ottaa huomioon, varsinkin jos korkean työttömyyden seurauksena tarjolla on runsaasti halpaa työvoimaa.

Epäkohtien korjaaminen onnistuu useimmiten vain painostuksella ja neuvottelulla, ja tapauskohtaisesti - markkinataloudessa ei ole juuri rakenteellisia keinoja lasten pahoinvoinnin kaltaisten suorienkaan ongelmien (nk. ulkoisvaikutusten) huomioonottamiseen, vaikka esimerkiksi yrityksen työntekijät olisivatkin niistä luultavasti erinomaisen hyvin tietoisia.

TS 25.12.2010 Lapset jäävät työelämän jalkoihin

Kaahaatko päiväkotiin, jotta ehdit ennen sulkemisaikaa? Vastaatko kotimatkalla työpuheluihisi, kun lapsesi yrittää kertoa sinulle, miten päiväkotikaveri kiskoi hänen unilelunsa korvan irti?

Sanotko alakoululaisellesi, että hän voi pelata vielä pari tuntia pleikkaa, koska sinun pitää kirjoittaa työmuistio? Vai soitatko teinillesi, että sinulla menee töissä myöhään ja hän voi käydä hampurilaisella?

Mannerheimin lastensuojeluliiton mukaan kiire, ylityöt, stressi, pätkätyöt ja epävarmuus heijastuvat koteihin vanhempien väsymisenä ja läsnäolon puutteena.

– Tutkimusten mukaan työelämän paineet heijastuvat suoraan perheiden arkeen ja vanhempien ja lasten suhteisiin, sanoo kasvatustieteen tohtori, tutkija Taina Kyrönlampi-Kylmänen Suomen humanistisesta ammattikorkeakoulusta Torniosta.

Kyrönlampi-Kylmänen haastatteli muutama vuosi sitten Lapin yliopistossa tekemäänsä Arki lapsen kokemana -tutkimustaan varten 5–7-vuotiaita. Hänen mukaansa lapset ovat mustasukkaisia vanhempiensa ajasta ja heitä harmittaa vaikkapa työpuhelun siitä lohkaiseman ajan menettäminen.

– Lapset mielsivät kodin paikaksi, jonne ei työasioita saisi tuoda.

Ajan puute voi erkaannuttaa

Vanhempi voi Kyrönlampi-Kylmäsen mukaan erkaantua lapsestaan ja hänen arjestaan, jos hänellä ei ole aikaa tälle. Lapsen asioista on juteltava, kun hän niistä kertoo, sillä tilanteet menevät ohi nopeasti.

– Jos lapsi ei saa kerrottua kenellekään vaikkapa päivän aikana sattunutta ikävää asiaa tai vanhempi ei kerkeä kuuntelemaan, asia voi jäädä painamaan häntä, Kyrönlampi-Kylmänen sanoo.

Mannerheimin lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelimeen tulleiden soittojen tavallisen aihe on arkipäivän kuulumiset. HUS:n psykiatri, kuvataideterapeutti ja lastenkirjailija Katinka Tuisku arvioi, että tämä kertoo vanhempien läsnäolon puutteesta.

Tuisku viittaa Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen tekemään kouluterveyskyselyyn. Siinä 63 prosenttia peruskoulun yläluokkien oppilaista ilmoitti, että perhe ei syö yhteistä ateriaa ja 43 prosenttia kertoi, että vanhemmat eivät tiedä, missä he viikonloppuiltansa viettävät.

– Vanhempien pitäisi aina olla kiinnostuneita ja selvillä lastensa illanviettopaikoista ja seurasta, koska se lisää turvallisuutta ja vähentää päihdeongelmien riskiä. Vanhempien seurantaa ei korvaa mikään, ei edes asiantunteva päihdevalistus, hän sanoo.

Mitä tiiviimpi lapsen ja vanhemman suhde on, sitä herkemmin vanhempi huomaa lapsen tarpeet. Erkaantuminen voi johtaa siihen, että lapsi ei tunne itseään eikä asioitaan tärkeäksi ja vaikenee niistä. Tästä voi alkaa kierre, joka voi johtaa suuriin ongelmiin, jopa lapsen huostaanottoon.

Perhe on voimavara, kun sille annetaan aikaa

Perheiden tilanteet ovat erilaisia ja vanhempien ja lasten yhteisen ajan vähyyden syyt moninaisia. Kasvatustieteen dosentti Liisa Karlsson sanoo, että usein yksittäisiä vanhempia syyllistetään. Hänen mukaansa kyse on toimintakulttuurista ja rakenteista.

Karlssonin mielestä työjohdon ja työyhteisön on mietittävä, mitkä työpaikan pelisäännöt ovat. Tämä on järkevää työnteonkin kannalta, sillä kukaan ei pysty työskentelemään jatkuvasti täysillä.

– Esimiesten tulisi antaa vahva signaali, että työt tehdään tietyssä ajassa ja loppuaikana palaudutaan ja tehdään jotain aivan muuta, Karlsson sanoo.

On työpaikkoja, joilla luotetaan siihen, että työntekijät ovat motivoituneita, kun heidän perhetilanteensa ja toiveensa otetaan huomioon ja ollaan valmiita erilaisiin työaikaratkaisuihin. Karlsson arvioi, että joiltakin työpaikoilta henkinen valmius tällaiseen puuttuu.

Vaikka vanhemmille kahdeksan tunnin työaika voi olla sopiva, päiväkotilapsen päivä venyy matkojen takia helposti yhdeksän, kymmenenkin tunnin pituiseksi ja Tuiskun mukaan usein aivan liian rasittavaksi.

Suomessa vapaaehtoinen osa-aikatyö on silti vähäistä. Kun Ruotsissa suurimmassa osassa perheitä ainakin toinen vanhempi on lyhentänyt työaikaansa, täällä äideistä osa-aikatöissä on noin 12 ja isistä 3 prosenttia. Pääosa osa-aikaisista on lisäksi myyjiä ja siivoojia, jotka usein haluaisivat tehdä täyttä työaikaa toimeentulonsa parantamiseksi.

Olemme korvaamattomia vain vanhempina

Karlsson muistuttaa, että työt eivät tekemällä lopu. Hänestä kannattaa miettiä, mihin meillä on kiire.

Tuisku sanoo, että jokainen vanhempi haluaa lapselleen hyvää. Hänestä olisi hyvä, jos voisimme miettiä arvojärjestystämme niin järjellä kuin sydämelläkin ja vasta sitten tehdä valinnat.

– Olemme todella korvaamattomia vain vanhempina. Työntekijänä meidät voidaan äkkiä korvata toisella tai irtisanoa talousvaikeuksien tullen, hän sanoo.

Valintamme viestivät arvojamme, jotka välittyvät lapsellekin. Jos lapsen ainoa asia vanhemmalleen on: ”anna rahaa”, vanhempi voi katsoa peiliin.

– Jos tekee pitkää päivää ja puhuu aina rahasta, voi olla melko varma, että lapsestakin tulee suorittaja, jolle taloudellinen menestys on etusijalla, Tuisku sanoo.

Lapsi tarvitsee läsnäoloa, ei puuhamaita

Jotkut perustelevat pitkiä työpäiviään isolla asuntolainalla ja suurella rahan tarpeella. Paitsi perusasioihin, rahaa halutaan käyttää matkoihin ja harrastuksiin.

Matkat ovat mukavia, mutta mitä pienempi lapsi on, sitä ontuvampaa on perustella hänelle, että äiti ja isä tekevät nyt töitä, jotta pääsemme puolen vuoden kuluttua Thaimaahan.

– Lapsi tarvitsee läsnä olevia vanhempia, eikä mitään puuhamaavanhempia, Kyrönlampi-Kylmänen sanoo.

Karlsson viittaa tutkimuksiin ja selvityksiin, joiden mukaan lapset kaipaavat arkipäiväistä yhdessäoloa. He haluavat leipoa, istua ongella tai katsoa telkkaria äitiensä ja isiensä kanssa.

– Lapset haluavat jakaa pieniä juttuja, hassutella ja nauraa yhdessä vanhempiensa ja kavereidensa kanssa, Karlsson kertoo.

Kotihetkissä on sekin hyvä puoli, että niiden aikana vanhemmat pystyvät opettamaan lapsilleen kotitöitä ja ujuttamaan heille vastuuta näistä. Näin lapset eivät itsenäistyessään ole aivan hukassa, kun kukaan ei enää palvelekaan heitä.

Olet lapsellesi
kaikkein rakkain

Monessa perheessä lähes koko elämä tuntuu suorittamiselta. Harrastukset ovat kivoja, mutta niissä voi pysyä kohtuudessa. Kolmivuotias ei tarvitse tanssitunteja tai jumppaa, vaan etenkin päiväkotilapselle voi rankan päivän jälkeen olla parasta vanhemman syli ja rauhallinen puuhailu.

Joka lapsesta ei tarvitse yrittää loihtia huippukiekkoilijaa tai jääprinsessaa. Perheen arki voi rauhoittua melkoisesti ja rahatilanne parantua, jos lapsi saa omaa tahtia lämäillä tai tehdä valssihyppyjä lähikentällä kavereittensa kanssa.

– Ilmaisen elämysmatkan voi tarjota yhteinen satuhetki kirjastossa tai kotona, Tuisku huomauttaa.

Lasta kuunnellessaan vanhemman on syytä muistaa, että sanat eivät läheskään aina ole koko totuus. Vaikka teinisi sanoisi, että olet maailman mälsin tyyppi, joka ei ikinä tajua mistään mitään, tutkimusten mukaan hänkin toivoo, että olet aktiivisesti läsnä hänen elämässään.

– Kouluterveyskyselyssä yhdeksäsluokkalaiset kertoivat, että perheenjäsenet ovat heille rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset, Kyrönlampi-Kylmänen sanoo.

Miten hyvin tunnet lapsesi? Taina Kyrönlampi-Kylmänen kehottaa miettimään:
– Mikä on lapsesi lempiväri
– Millaisista leikeistä hän pitää?
– Ketkä ovat hänen ystäviään?
– Kenestä hän pitää päiväkotiryhmässään/luokallaan eniten ja vähiten?
– Ketkä ovat lapsen Facebook-kavereita?
– Millä sivuilla hän surffailee netissä?

Liisa Karlsson johtaa Lapset kertovat – Lasten äänet kuuluville -tutkimushankketta, jossa kerätään tietoa lasten näkökulmasta. Karlsson haastaa vanhemmat kuuntelemaan ja seuraamaan, mitkä asiat tuottavat lapsille hyvinvointia ja mitkä eivät ja lähettämään havainnoistaan tietoa osoitteeseensa liisa.karlsson@helsinki.fi.

Talvitauko

Parecon Finlandin blogi siirtyy reiluksi viikoksi talvitauolle.

Lahjakkuustutkija: Suomessa menestyvät vain oman edun tavoittelijat

Taloussanomat:

Kovien arvojen voittokulun kääntöpuoli on narsistinen tunnekylmyys ja piittaamattomuus toisista, sanoo Uusikylä Taloussanomien haastattelussa. Hänen mukaansa eriarvoisuus lisääntyy, mummot hylätään laitoksiin ja perheenjäsenet vieraantuvat toisistaan.

Lahjakkuustutkija Kari Uusikylän mukaan suomalainen yhteiskunta on kaupallistunut jo vaarallisen pitkälle, ja sosiaalinen pahoinvointi lisääntyy hurjaa vauhtia.

Erittäin huolissaan Uusikylä on tiedoista, joiden mukaan 740 000 suomalaista syö mielialalääkkeitä. Myös se, että moni lapsikin kärsii masennuksesta ja nuoret aikuiset syövät jopa dementialääkkeitä jaksaakseen tehokkaita työpäiviä, on hänestä vakava oire. Hän huomauttaa, että meillä on myös 17 000 kodeistaan huostaan otettua lasta. 

TS Outi Kokko 9.12.2010
Lahjakkuustutkija Uusikylä: Suomessa menestyvät vain oman edun tavoittelijat


Kumpi on sinulle tärkeämpää, minä vai me? Jos vastaat minä, saatat kuulua porukkaan, joka kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän mukaan näyttää vastaisuudessa menestyvän yhä paremmin.

Uusikylä arvioi kirjassaan Vastaiskuja – Inhimillisen elämän puolesta (PS-kustannus), että maailman kilpailukykyisimmässä maassa ei haaskata aikaa tunteiluun. Täällä tehdään tulosta.

Kovien arvojen voittokulun kääntöpuoli on narsistinen tunnekylmyys ja piittaamattomuus toisista, sanoo Uusikylä Taloussanomien haastattelussa. Hänen mukaansa eriarvoisuus lisääntyy, mummot hylätään laitoksiin ja perheenjäsenet vieraantuvat toisistaan.

Nyky-yhteiskunnassa kaikesta tehdään jollain tavalla kauppaa ja bisnestä.

– Jopa yliopistot ovat liikeyritysten tapaan toimivia tuotantolaitoksia, joissa humanistinen sivistys on toisarvoista, Uusikylä sanoo Taloussanomien haastattelussa.

Uusikylä sanoo itse pelastautuneensa pari vuotta sitten yliopistosta, jonka uudistuksen yhteydessä henkilökuntaa alettiin pisteyttää töidensä perusteella. Hänen mukaansa kavereiden arvioiminen oli vastenmielistä.

– Pisteytysten perusteella surkeimpia olivat ne, jotka tekivät eniten töitä suomalaisen opiskelijan eteen.

Huippuvouhotus
on käsittämätöntä

Uusikylä ei käsitä huippuvouhotusta maassa, jossa on 5,5 miljoonaa kansalaista.

– Oli kyse mannekiinista, johtajasta, toimittajasta tai professorista, kaikkien pitää olla huippuja. Kuitenkin lahjakkuustutkijana tiedän, että huippuja on äärettömän vähän.

Uusikylä huomauttaa, että suuri osa meistä on tavallisia, hyviä ihmisiä, joilla on erilaisia taipumuksia. Kun rakastumme johonkin asiaan ja lähdemme opiskelemaan ja tutkimaan aihetta, meistä voi tulla siinä ihan hyviä.

Jonkinlaisten yli-ihmisten korostamisen sijaan hänen mukaansa pitäisi muistaa, että kukaan ei pääse huipulle yksin, vaan työyhteisö, tiimi, alaiset ja läheiset ovat osa menestystä.

70-tuntiset työviikot
ovat sairaita

Erityisen huolissaan Uusikylä on lapsista. Hän huomauttaa, että jo nyt on ”huippuvanhempia”, joille kelpaavat vain ”huippulapset”. Nämä saattavat ottaa yhteyttä kouluun ja vaatia ensimmäistenkin luokkien opetukseen lisää tehoja.

– Kasvattaako Suomi lopulta vain kärsiviä huippuoppilaita, huippujohtajia – ja huippuköyhiä, kysyy Uusitalo.

Uusikylän mielestä on sairasta, että jotkut tekevät 70-tuntisia työviikkoja ja uhraavat sekä itsensä että perheensä. Uusikylä muistuttaa Työterveyslaitoksen aivotutkijan Kiti Müllerin aivojen ylikuormittamista koskevista tutkimuksista. Uusikylä varoittaa, että ankara uurastus voi päättyä romahdukseen.

Tarvitaan viisautta
ja oikeudenmukaisuutta

Uusikylä viittaa keväällä Suomessa käyneen Harvardin yliopiston kognitio- ja kasvatustieteen professorin Howard Gardnerin sanoihin. Gardner ei kritisoinut markkinataloutta sinänsä. Sen sijaan hän kritisoi sanaparia markkinatalous ja minä. Hänen mukaansa sanaparin pitäisi olla markkinatalous ja me.

Uusikylä peräänkuuluttaa viisautta, oikeudenmukaisuutta ja toisista huolehtimista. Vaikka aika ajoin politiikassakin puhutaan pehmeistä arvoista, hänen mielestään tekojen ja sanojen välillä on ristiriita.

Erittäin huolissaan Uusikylä on tiedoista, joiden mukaan 740 000 suomalaista syö mielialalääkkeitä. Myös se, että moni lapsikin kärsii masennuksesta ja nuoret aikuiset syövät jopa dementialääkkeitä jaksaakseen tehokkaita työpäiviä, on hänestä vakava oire. Hän huomauttaa, että meillä on myös 17 000 kodeistaan huostaan otettua lasta.

– Kyse ei ole turhasta ruikutuksesta ja valittamisesta.

Maabrändiryhmä julkisti muutama viikko sitten Suomen tehtävää ja Suomi-kuvan rakentamista maailmalla koskevan raporttinsa.

– Jos ryhmän 20 arvovaltaista jäsentä olisi kahden vuoden ajan tosissaan miettinyt, mistä suuri huostaan otettujen lasten määrä kertoo, ehkä tulos olisi ollut yhtä tärkeä kuin se, että juodaan järvivettä ja syödään särkiherkkuja, Uusitalo sanoo.

HS: Terveydenhuoltoyritykset käyttävät halpaa työvoimaa

Helsingin Sanomat:

Suuryritysten mahti on kasvanut ensihoidossa viime vuosina. Nyt työntekijät ovat levottomia, koska uusi terveydenhuoltolaki mullistaa alan asetelmat. Pirkanmaalla MedGroup-konsernin palveluksessa työskennellyt Tiina Mäkelä kertoo irtisanoutuneensa, koska hänen sanottiin olevan liian kallis sairaanhoitaja.

Yritysten voitontavoittelu ja kansalaisten etu ovat usein ristiriidassa, sillä yritysten pääasiallinen tehtävä on tehdä voittoa. Nämä rakenteelliset ristiriidat näkyvät erityisesti yhteiskunnan peruspalveluiden tuotannossa, joka on siirretty enenevässä määrin yksityiselle sektorille.


HS Esa Juntunen 21.12.2010
Isoja ambulanssiyrityksiä syytetään halvan työvoiman käytöstä

Suurten terveydenhuoltoyritysten ambulanssit toimivat riskirajoilla, koska työtä teetetään liian halvalla. Näin väittävät HS:n haastattelemat ensihoitajat ja sairaankuljettajat.

Heidän mukaansa yritykset savustavat vanhat työntekijät ulos. Tilalle otetaan halpoja sijaisia, jotka eivät aina tiedä, minne ambulanssilla ajetaan.

Suuryritysten mahti on kasvanut ensihoidossa viime vuosina. Nyt työntekijät ovat levottomia, koska uusi terveydenhuoltolaki mullistaa alan asetelmat.

Pirkanmaalla MedGroup-konsernin palveluksessa työskennellyt Tiina Mäkelä kertoo irtisanoutuneensa, koska hänen sanottiin olevan liian kallis sairaanhoitaja.

"Mittani tuli täyteen", Mäkelä sanoo.

Helsinkiläinen Toni Ritvos puolestaan irtisanoutui kesällä HES Sairaankuljetuksesta.

Sairaankuljettajan työvuorot venyivät jopa 40-tuntisiksi.

Yhä työsuhteessa olevat hoitajat pysyvät nimettöminä.

Väitteet ovat silti samanlaisia: henkilökuntaa painostetaan tai pidetään pimennossa ja töihin palkataan väkeä kesken opintojen. Näitä ongelmia on ainakin kourallisella paikkakuntia.

MedGroupin toimitusjohtaja Kustaa Piha on hämmentynyt väitteistä. Hän ei usko alaistensa laajaan vastarintaan.

"Yksittäisillä työntekijöillä voi olla henkilökohtaisella tasolla näin isossa yhtiössä jotain epäluottamusta työnantajaa kohtaan."

HES Sairaankuljetuksen toimitusjohtaja Markus Ulfstedt kertoo saaneensa pääasiassa hyvää palautetta kentältä.

"Meillä on 30 toimipistettä. Voi tietysti olla vaihteluja, miten esimiehet niissä asiansa hoitavat."

Uusi terveydenhuoltolaki tulee voimaan ensi vappuna. Silloin ensihoidon järjestämisvastuu siirtyy kunnilta sairaanhoitopiireille.

"Toivon, että se selkeyttää johtamista ja kaikille saadaan samat pelisäännöt", eräs MedGroupin naistyöntekijä sanoo.

Herbert Gintisin luento ihmisluonnosta

Professori Herbert Gintis esittelee Cambridgen yliopistossa pitämässään luennossa viimeaikaisen käyttäytymistieteellisen tutkimuksen tuloksia. Tutkimustulosten perusteella "ihmisluonto on itsekäs" -väite vaikuttaa epätieteelliseltä ja ideologiselta yksinkertaistukselta.

Valtionyhtiöiden johtajien muhkeat bonukset

Taloussanomat uutisoi 15.6.2009 valtionyhtiöiden johtajien edellisen vuoden palkanlisäyksistä:

Erityisen reippaasti nousi lahjusepäilyjen vuoksi eroamaan joutuneen Patrian toimitusjohtajan Jorma Wiitakorven palkka. Viime vuonna hänen palkkansa oli 488 000 euroa, sen päälle hän sai vielä 279 000 euron kannustinpalkkiot. Kannustinpalkkion sai myös epäiltyjen väärinkäytösten vuoksi eroamaan joutunut Destian toimitusjohtaja Jukka Laaksovirta.

Johtajien palkat ovat nousseet maailmanlaajuisen trendin mukana Suomessakin palkansaajia voimakkaasti nopeammin. Uutinen koskee erityisesti valtion omistamien yhtiöiden johtajien palkkausta. Uutisen mainitsemat valtavat palkkiot ovat räikeitä esimerkkejä nykytalouden vinoutuneista palkitsemisperiaatteista ja osoittavat samalla, ettei valtion omistusosuus osakeyhtiössä takaa vastuullisempaa yhteiskunnallista toimintaa.

TS 15.6.2009
Valtionyhtiöiden johtajille muhkeat bonukset

Valtionyhtiöiden johtajien palkat nousivat viime vuonna ripeämmin kuin palkansaajien palkat keskimäärin. Valtionyhtiöiden johtajien palkat nousivat 10,6 prosenttia. Keskimäärin suomalaisten palkat nousivat 5,1 prosenttia, Helsingin Sanomat kertoo.

Erityisen reippaasti nousi lahjusepäilyjen vuoksi eroamaan joutuneen Patrian toimitusjohtajan Jorma Wiitakorven palkka.

Viime vuonna hänen palkkansa oli 488 000 euroa, sen päälle hän sai vielä 279 000 euron kannustinpalkkiot.

Kannustinpalkkion sai myös epäiltyjen väärinkäytösten vuoksi eroamaan joutunut Destian toimitusjohtaja Jukka Laaksovirta. 300 830 euron kiinteän palkan lisäksi hän sai 28 600 euron palkkion, Helsingin Sanomat kirjoittaa.

HS: Suomalaislapsia nyt köyhyysrajan alapuolella yhtä paljon kuin 70-luvulla

Helsingin sanomat kirjoittaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) julkaisemasta Suomalaisten hyvinvointi 2010 -raportista.

Lapsia elää nyt suhteellisen köyhyysrajan alapuolella saman verran kuin 1970-luvun alkupuolella. Toimeentulo-ongelmat ovat yleistyneet alle kouluikäisten lasten perheissä 2000-luvulla.

Toimeentulotukea saavista yli kolmannes raportoi toimeentulo-ongelmista. Heidän osuutensa on kasvanut 2000-luvulla.

Pelkän perusturvan varassa olevista työttömistä yli 80 prosenttia elää alle suhteellisen köyhyysrajan.

Yksinasuvista 65 vuotta täyttäneistä kansaneläkeläisistä köyhyysrajan alla elää noin puolet.

Raportti kertoo tuloksista, joita on saatu tutkittaessa koko väestön tasolla suomalaisten elämänlaatua WHO:n mittareilla. Tulokset ovat ennalta-arvattavia sen valossa, että Suomessa tuloerojen kasvu on ollut nopeinta kaikista OECD-maista. Veropolitiikka on ennemminkin edesauttanut tätä kehityskulkua kuin pyrkinyt sitä kääntämään.


Helsingin Sanomat 15.12.2010
Suomalaislapsia nyt köyhyysrajan alapuolella yhtä paljon kuin 70-luvulla


Suomalaisten terveys on kohentunut ja elämänlaatu korkea, ilmenee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tuoreesta Suomalaisten hyvinvointi 2010-raportista. Samalla kuitenkin köyhyys on kasvanut ja toimeentulo-ongelmat ovat yleisiä perus- ja vähimmäisturvan varassa elävillä.

Lapsia elää nyt suhteellisen köyhyysrajan alapuolella saman verran kuin 1970-luvun alkupuolella. Toimeentulo-ongelmat ovat yleistyneet alle kouluikäisten lasten perheissä 2000-luvulla.

Toimeentulotukea saavista yli kolmannes raportoi toimeentulo-ongelmista. Heidän osuutensa on kasvanut 2000-luvulla.

Pelkän perusturvan varassa olevista työttömistä yli 80 prosenttia elää alle suhteellisen köyhyysrajan.

Yksinasuvista 65 vuotta täyttäneistä kansaneläkeläisistä köyhyysrajan alla elää noin puolet.

Raportissa esitellään ensi kertaa Suomessa väestön tasolla kansainvälisesti testatulla WHO:n elämänlaadun mittarilla saatuja tuloksia. Vaikka suomalaisten elämänlaatu on yleisesti ottaen korkea aina myöhäiseen ikään saakka, elämänlaatu on terveyden ja toimintakyvyn tapaan sosiaalisesti valikoitunutta.

Merkittävimmät elämänlaatua heikentävät tekijät ovat työttömyys, työkyvyttömyyseläkkeellä olo, toimeentulotuen asiakkuus ja alhainen koulutus. Heikoimman elämänlaadun riskiryhmiin kuuluvat 18–25-vuotiaat työttömät, heikosti koulutetut nuoret sekä 80 vuotta täyttäneet vanhukset. Näihin ryhmiin kuuluu 29 prosenttia väestöstä.

Asuinympäristön väliset erot toimeentulossa olivat vähäisiä. Haja-asutusalueella asuvat kokivat terveytensä muita huonommaksi. Kaupungeissa stressi on lisääntynyt.

Selkein muutos vuoden 2008 raporttiin oli, että haja-asutusalueilla asuvien hyvinvointi oli parantunut verrattuna keskustassa asuviin. Alueelliset erot koetussa hyvinvoinnissa ovat pienempiä kuin perinteisten taloudellisten indikaattoreiden antama kuva kertoo.

Erot koetussa hyvinvoinnissa eivät myöskään näytä kasvaneen 2000-luvulla, mikä poikkeaa taloudellisten tilastojen tuloksista.

Suomalaiset ovat melko tyytyväisiä sekä sosiaali- että terveydenhuoltojärjestelmän toimintaan ja laatuun. Väestöstä noin puolet pitää sosiaaliturvan nykytasoa sopivana, vaikka sitä liian matalana pitävien osuus on kasvanut.

Suomalaiset kannattavat hyvinvointipalveluiden kustantamista verovaroin ja että julkinen sektori vastaa niiden tuottamisesta. Julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutta palvelujen tuottamisessa pidettiin tärkeänä.

Suomalaisten hyvinvointi 2010 –kirjassa tarkastellaan ensi kertaa suomalaisten hyvinvointia kokonaisuutena, joka muodostuu terveyden, materiaalisen hyvinvoinnin ja koetun elämänlaadun vuorovaikutuksesta.

Tulokset pohjautuvat kolmatta kertaa toteutettuun THL:n valtakunnalliseen HYPA -kyselytutkimukseen, jossa kartoitettiin hyvinvointipalvelujen käyttöä ja koettua hyvinvointia.

Tutkimus: Empatiakyky riippuu yhteiskunnallisesta asemasta

Tutkijaryhmän mukaan alempien yhteiskuntaluokkien jäsenet ovat kyvykkäämpiä tulkitsemaan toisten tunnetiloja kasvojen perusteella.

"In a series of experiments, the new study found that lower-class people were better at reading emotions on others' faces — one measure of what researchers call empathic accuracy — than people in the upper class. 'A lot of what we see is a baseline orientation for the lower class to be more empathetic and the upper class to be less [so],'"

Kun taas ylempiin yhteiskuntaluokkiin itsensä kokevat, suoriutuivat tehtävästä huomattavasti heikommin.

"students were asked to compare their own class status with either someone at the top of the socioeconomic ladder — or someone at the bottom. People who compared themselves with a lower-class person, which made them think of themselves as having a higher status, were less accurate at reading emotional expressions."

Michael Kraus:n mukaan empaattinen herkkyys on inhimillisen kanssakäymisen perusta.

"a person's ability to accurately read emotions that other people are feeling - is important because it is a key part of empathy itself: if you can't recognize what someone else is going through, it's hard to respond with kindness to their needs."

Tutkijakollegansa Dacher Keltner ottaa laajemman yhteiskunnallisen perspektiivin ja yhdistää huolestuneena tutkimustulokset jatkuvasti kasvaavaan eriarvoisuuteen.

"We are living in a period of historically high inequality. Health problems and psychological problems are correlated with inequality and we have rising inequality. People in positions of power are not going to see [the inequality]. They're going to be blind to it and that has enormous implications for how we educate leaders, why they may not see [what's] obvious [to everyone else] and why they may not even understand the suffering of the people below them."

The Time 24.11.2010
The Rich Are Different: More Money, Less Empathy

Looking for empathy and support? You're more likely to get it from a poor person than you are from a rich one, according to new research published in Psychological Science.

In a series of experiments, the new study found that lower-class people were better at reading emotions on others' faces — one measure of what researchers call empathic accuracy — than people in the upper class. "A lot of what we see is a baseline orientation for the lower class to be more empathetic and the upper class to be less [so]," says Michael Kraus, a co-author of the study and a postdoctoral student at the University of California, San Francisco.

Why might that be? "Lower-class environments are much different from upper-class environments," explains Kraus. "Lower-class individuals have to respond chronically to a number of vulnerabilities and social threats. You really need to depend on others so they will tell you if a social threat or opportunity is coming and that makes you more perceptive of emotions."

Study co-author Dacher Keltner, a professor of psychology at the University of California, Berkeley, agrees that people in lower socioeconomic classes "live lives defined by threat. They are threatened by the environment, by institutions and by other people. One of most adaptive strategies in response to threat is to be very vigilant and carefully attend to others and try to promote cooperation to build strong alliances."

An earlier study by the same researchers found that those of lower socioeconomic status were also more helpful and generous, suggesting that it's not just empathic accuracy but empathy itself that may be enhanced by circumstance. "Coming from an environment where you're more vulnerable, you solve problems by turning to others," says Kraus. That increases empathy and strengthens social bonds.

For the new study, Kraus and his colleagues conducted three different experiments. The first involved 200 university employees, some with college degrees and some without; the university setting is one in which educational attainment is particularly linked to job status and can be used as a proxy for social class. When asked to look at photographs of faces and identify the emotions portrayed, those with only a high school degree did better than their college-educated counterparts.

This measure of empathic accuracy — "a person's ability to accurately read emotions that other people are feeling," says Kraus — is important because it is a key part of empathy itself: if you can't recognize what someone else is going through, it's hard to respond with kindness to their needs.

The second experiment involved college students who were asked to rate their own class status by placing themselves on a ladder representing various class ranks. In previous studies, subjective measures of class similar to this one have been found to accurately predict psychological and physical problems among lower status people.

In the experiment, two participants alternately watched and then took part in a hypothetical job interview with an experimenter. Once again, people who judged themselves to be lower class outperformed the those who identified as upper class in reading the emotions of their fellow participant.

In the third experiment, students were asked to compare their own class status with either someone at the top of the socioeconomic ladder — or someone at the bottom. People who compared themselves with a lower-class person, which made them think of themselves as having a higher status, were less accurate at reading emotional expressions. Conversely, those who were made to feel that they were in a lower class were better at reading emotions.

"I think [the study] is really well done and extremely compelling,” says Jamil Zaki, a postdoc at Harvard who studies empathy but was not associated with the research.

In addition to navigating lives that involve more social threats and vulnerabilities, the impact of power relations could also help explain why people lower on the class ladder might be better able to read emotional signals. When your job depends on knowing when the boss is angry, for instance, you're more likely to try to get better at reading him than he is to bother worrying about reading you.

"People induced to feel more power do all sorts of things that show that they are not paying as much attention to people and to the emotions of others," says Zaki.

The influence of power could also be the reason that some studies find a gender difference in empathetic accuracy favoring women: they frequently have less power than men. "There are likely to be many determinants" of the gender difference, says Keltner. "One is that having lower power status makes women more attuned. Another may be that they more systematically take on caregiving roles. A third may be basic biology. If women do indeed have higher levels of the [bonding chemical] oxytocin and we know that oxytocin promotes empathy, that may be involved."

In an economy that puts more and more people at risk of falling out of the middle or upper classes, the reduction in empathy seen in the upper classes is troubling.

"We are living in a period of historically high inequality. Health problems and psychological problems are correlated with inequality and we have rising inequality," says Keltner. "People in positions of power are not going to see [the inequality]. They're going to be blind to it and that has enormous implications for how we educate leaders, why they may not see [what's] obvious [to everyone else] and why they may not even understand the suffering of the people below them."

The good news for those stuck on the bottom, however, is that the people around them may be nicer.

The Guardian: Britannia thatcherilaisempi kuin 80-luvulla

Kyselytutkimuksen mukaan brittiläisten asenteet varallisuuden uudelleenjakoa kohtaan ovat koventuneet 80-luvulta. Tällöin vielä 51% tuki varallisuuden uudelleenjakoon tähtäävää politiikkaa, kun luku nyt viimeisimmän tutkimuksen mukaan on 31%.Tutkimuksen tekijät selittävät asenteiden muutokset "merkittävällä muutoksella poliittisessa retoriikassa". Samankaltainen ilmiö on havaittu myös Yhdysvalloista, jossa kasautuva varallisuus on vaikuttanut merkittävästi varakkaiden väestöryhmien poliittiseen vaikutusvaltaan.

Kuitenkin samanaikaisesti brittiläiset ovat huolissaan kasvavasta eriarvoisuudesta. 78% väestöstä on sitä mieltä, että ero rikkaiden ja köyhien välillä on liian suuri. Tutkijat antavat tälle seuraavanlaisen selityksen:

[...] the difference between high levels of concern about that income gap and support for policies to redistribute wealth is explained by "self-interest" on the part of higher earners who do not want to lose money from their pay packets to support others and a perception of "laziness" among poorer people.

Tämänkaltainen näkemys on yhtenevä viimeaikaisten tutkimusten kanssa, joiden mukaan yhteiskunnallisten erojen kasvaessa toisistaan etääntyvien yhteiskuntaluokkien on yhä vaikeampaa asettua toisen asemaan. Tämä pätee etenkin hyvin toimeentuleviin. Tutkimukset jättävät myös hyvin vähän epäilyksenvaraa sille, etteikö kehitys asenneilmapiirissä seuraisi samaa kaavaa myös Suomessa tuloerojen jatkuvasti kasvaessa.

The Guardian 13.12.2010
Britain 'more Thatcherite now than in the 80s' says survey


British Social Attitude report finds people less supportive of the welfare state than in the 1980s

A survey of social attitudes has found that Britons are much less supportive of policies to redistribute wealth than in the 1980s when Margaret Thatcher was in power.

Britain is now more Thatcherite than when Margaret Thatcher was in power, with people much less supportive of the welfare state and the redistribution of wealth than in the 1980s, according to an authoritative study of the country's mood.

New Labour oversaw the biggest recorded shift to the right in public attitudes on those measures, despite a surge in concern about the scale of the wealth gap between rich and poor.

Sympathy towards benefit claimants has evaporated, along with support for redistributive tax and spend policies, over the past 20 years, with Labour governing during a period of significant hardening of attitudes towards the poor, the annual results of the British Social Attitudes survey reveal.

But public satisfaction with health and education improved dramatically over the same period, the study shows, leaving the researchers asking why Labour did not fight the election on its social policy record – and warning that the coalition is now risking a significant backlash against its reforms and cuts to public services that people are happy with.

Making profound reforms to the NHS or schools, when trust in politicians has reached an all-time low, risks considerable public resistance, the report concludes. The annual British Social Attitudes survey of more than 3,500 people, conducted by the National Centre for Social Research every year since 1983, this year offers a verdict on the 13 years of Labour rule.

Penny Young, chief executive of the National Centre for Social Research, said: "The survey points to a nation at political crossroads between left and right: it is perhaps little surprise that the election resulted in a coalition. On the one hand we are seeing a hardening of attitudes towards welfare reform, whilst on the other there is strong support for investment in health and education."

It finds that the public is now less sympathetic towards benefit claimants than at the end of the Thatcher era. In 1991, 58% thought the government should spend more on benefits. By 2009 that had more than halved to 27%.

Just over half (51%) backed policies to redistribute income from rich to poor in 1989, compared with 36% now. The researchers blamed the "significant change in political rhetoric" throughout the New Labour years, with the abandonment of Clause 4, the party's promise to redistribute wealth, and the emphasis in welfare policies on people going back to work. "This could be due to the reluctance of parties on the left to talk positively about redistribution, which has become synonymous with an 'Old Labour' 'tax and spend' approach," the report says.

But concern about inequality in wealth has simultaneously grown, with 78% of people now saying the income gap between rich and poor is too large. The report argues that the difference between high levels of concern about that income gap and support for policies to redistribute wealth is explained by "self-interest" on the part of higher earners who do not want to lose money from their pay packets to support others and a perception of "laziness" among poorer people.

Satisfaction with the NHS is at an all-time high. When Labour gained power in 1997, only a third of people (34%) were satisfied with the NHS, the lowest level since the survey began in 1983. By 2009, satisfaction had nearly doubled, and stood at two-thirds (64%). Reduced waiting times, after the introduction of targets, are a crucial factor in this.

In 1996, about a half (56%) thought schools taught basic skills well, rising to nearly three-quarters (73%) by 2008. But there is still deep concerns about the effectiveness of schools in preparing young people for work, with only half thinking schools do this well.

Trust in politicians has plummeted after the expenses scandal. Four in 10 "almost never" trust British governments to put the national interest first – about four times as high as during the 1980s.

Trust in bankers has fallen even more precipitously. In 1983, 90% believed banks were well run, and their reputation for being well managed was higher than many other institutions, including the police and the BBC. Now just 19% think banks are well run and their reputation for good management is far below that of either the press (39%) or trade unions (35%).

Young said: "Record levels of investment under Labour appear to have paid off in terms of public satisfaction – particularly on health, where satisfaction levels are now at all time high. The coalition will need to tread carefully to avoid a backlash against the potential impact of reform or failure to invest. In contrast, changing attitudes to welfare are in tune with the government, suggesting the public will back benefit reform.

"It is twenty years since Margaret Thatcher left office, but public opinion is far closer now to many of her core beliefs than it was then. Our findings show that attitudes have hardened over the last two decade, and are more in favour of cutting benefits and against taxing the better off disproportionately. But just as Blair and Brown incorporated key concepts of Thatcherism into New Labour's ideology, Britain today is sending a clear message to Cameron and Clegg that it values the investment Labour has made in this country's core public services."