Talouselämä-lehden mukaan näkyvät tuet pulaan joutuneille pankeille ovat poliittisesti kiusallisin tuen muoto eivätkä suinkaan ainoa tapa, joilla valtiot tukevat pankkeja. Niiden lisäksi huomattavan osan tuesta muodostavat näkymättömämmät "häivetuet".
Keskuspankit ovat pakottaneet lyhytaikaiset rahamarkkinakorot historiallisen mataliksi maailman suurimmissa talouksissa. (...) Samalla keskuspankit ovat varmistaneet pankkien maksuvalmiutta tarjoamalla niille ilmaista tai melkein ilmaista keskuspankkirahoitusta jopa rajoituksetta, niin kuin euroalueen EKP on tehnyt.
Karkeasti pelkistäen keinotekoisen matala korkotaso on samaan aikaan tulonsiirto säästäjiltä pankeille ja velallisille ja toinen tulonsiirto veronmaksajilta pankeille. Nollaan prosenttiin tai hyvin lähelle nollaa pakkotoimin painettu talletuskorko tarkoittaa, että tallettajat saavat säästöilleen pienempää tuottoa kuin he ilman keskuspankkien toimia saisivat.
Veronmaksajat tarjoavat parhaillaan pankeille lähes ainutlaatuisen tuottoisan tilaisuuden mittavaan korkoerokeinotteluun (...) Kyse on siitä korkoerosta, joka jää keskuspankin omista keskuspankkiluotoistaan pankeilta perimän koron ja valtioiden omista velkakirjoistaan pankeille maksamien korkojen väliin. Nyt tuo korkoero merkitsee pankeille epätavallisen suurta ja lisäksi likipitäen riskitöntä voittoa.
Taloussanomat viittaa italialaisen Trenton yliopiston ja yhdysvaltalaisen UCLA-yliopiston ruotsalaissyntyisen talousprofessori Axel Leijonhufvudin kirjoittamaan artikkeliin
On hyvin kyseenalaista, että veronmaksajien varoja päätyy erittäin suurin määrin pankkien pääomittamiseen keskuspankkien päätöksin vailla parlamentaarista päätöksentekoa. Tässä tuessa on hänen mukaansa kyseenalaista myös se, että veronmaksajien ei ole ilmeisesti edes tarkoitus oivaltaa kustantavansa erittäin mittavaa pankkitukea.
Taloussanomat 30.1.2011
Neljä tapaa maksattaa velkakriisi kansalla
Euroalueen ja muun maailman velkakriisistä koituu valtaisa lasku. Sen suuruus selviää vasta, kun kriisi on ohi. Jo nyt on tiedossa, että tavalla tai toisella tämänkin laskun lopulta kuittaa kansa. Laskun maksattamiseen on monta tapaa. Lue, mitkä ovat neljä tavallisinta – ja mitkä niistä ovat jo täyttä päätä käytössä.
Nyt jo viidettä vuottaan maailmantaloutta koetteleva velkakriisi on aiheuttanut erilaisia suoria ja epäsuoria tappioita, kustannuksia ja tulonmenetyksiä arviosta riippuen joko järkyttävän, tähtitieteellisen tai historiallisen määrän.
Ennen kuin kriisi lopulta hellittää, laskua kertyy vielä rutkasti lisää. Velkakriisin lopullisesta hinnasta ei ole eikä voi olla kenelläkään tietoa, sillä kriisi on yhä meneillään.
Jo nyt on silti tiedossa, että tästä kriisistä kertyy lopulta maksettavaa ja menetyksiä enemmän kuin yhdestäkään talouskriisistä ainakaan sitten 1930-luvun lamavuosien.
Toinen jo nyt tiedossa oleva seikka on, kenelle tämän(kin) kriisin kustannukset lopulta koituvat maksettaviksi ja muilla tavoin kärsittäviksi.
Lasku lankeaa viime kädessä kansalle, koska muita maksajia ei lopulta ole.
Talous- ja rahapolitiikan valinnoista riippuu, millä tavoin lasku kansalle lankeaa – ja miten maksamisen taakka jakautuu eri kansanosien välillä. Osa noista valinnoista on jo tehty, ja osittain laskun maksaminen on jo meneillään.
Näkyvät tuet kiusallisia
Valtiot voivat tukea pulaan joutuneita pankkeja suorin tukitoimin esimerkiksi takaamalla pankkien varainhankintaa tai vielä suoremmin antamalla pankeille lisää pääomaa tai ostamalla pankkien epävarmoja saatavia ylihintaan.
Vähän epäsuoremmin valtiot voivat tukea pankkeja tukemalla niiden vararikon uhkaamia suuria laina-asiakkaita pääomaruiskein tai tukiluotoin.
Nämä tukikeinot päätyvät viime kädessä veronmaksajien kustannettaviksi ja ovat lisäksi yleensä kaiken kansan nähtävillä. Siksi nämä tukikeinot ovat poliittisesti kiusallisia.
Finanssikriisin alkuvaiheissa laajat pankkitukitoimet raivostuttivat kansalaisia kautta maailman. Ylivelkaisten eurovaltioiden hätäluotot raivostuttavat kansaa sekä maksaja- että saajamaissa.
Niinpä vähemmän ilmeiset häivetuet ovat poliittisesti houkuttelevampia, jos vain tilanne rahoitusmarkkinoilla antaa sellaisiin aikaa. Nytkin käytössä ovat huomaamattomat häivetuet.
Häivetukiaisia korkojen avulla
Tärkein parhaillaan laajamittaisessa käytössä oleva pankkituen häivemuoto on periaatteessa avoimesti näkösällä. Samalla se on tukimuotona kuitenkin niin huomaamaton, että sitä voi olla jopa vaikea hahmottaa pankkitueksi.
Kyse on koroista ja korkoeroista.
Keskuspankit ovat pakottaneet lyhytaikaiset rahamarkkinakorot historiallisen mataliksi maailman suurimmissa talouksissa. Ilman keskuspankkien voimatoimia korot kautta maailman olisivat tuntuvasti korkeampia kuin ne nyt ovat.
Samalla keskuspankit ovat varmistaneet pankkien maksuvalmiutta tarjoamalla niille ilmaista tai melkein ilmaista keskuspankkirahoitusta jopa rajoituksetta, niin kuin euroalueen EKP on tehnyt.
Keinotekoisen matala korkotaso kuuluu taantuman koettelemissa talouksissa perinteisiin elvytyskeinoihin ja voi sinänsä olla tuiki tarpeellinen tapa talouden kunnon kohentamiseksi.
Tämä ei kuitenkaan muuta muuksi sitä seikkaa, että keinotekoisen matala korkotaso merkitsee mittavaa häivetukea – ja mittavaa tulon- ja varainsiirtoa. Eikä sitä, että kansa maksaa.
Vaivihkainen varainsiirto
Keinotekoisen matala korkotaso auttaa pankkeja kahdella tavalla, ja kummankin tavan kustannukset päätyvät lopulta kansan piikkiin.
Karkeasti pelkistäen keinotekoisen matala korkotaso on samaan aikaan tulonsiirto säästäjiltä pankeille ja velallisille ja toinen tulonsiirto veronmaksajilta pankeille.
Nollaan prosenttiin tai hyvin lähelle nollaa pakkotoimin painettu talletuskorko tarkoittaa, että tallettajat saavat säästöilleen pienempää tuottoa kuin he ilman keskuspankkien toimia saisivat.
Tallettajat tukevat pankkeja koko sillä rahasummalla, jonka he kärsivät korkotulojen menetyksinä. Sama summa keventää koko painollaan pankkien korkomenoja.
Tallettajien tulonmenetykset eivät pienene lainkaan siitä, että osa heidän kärsimästään menetyksestä päätyy pankkien kautta lainakorkojen laskun muodossa laina-asiakkaiden eduksi.
Myös keinotekoisen matalat lainakorot ovat epäsuoraa pankkitukea. Matalat korot ylläpitävät sellaistenkin laina-asiakkaiden velanhoitokykyä, jotka eivät selviäisi korkeammista koroista.
Samoin matalien korkojen ansiosta pankit voivat myöntää uusia luottoja sellaisillekin asiakkaille, jotka olisi korkeampien korkojen oloissa ehkä torjuttava.
Nauttivatko pankit ilmaisen lounaan?
Toinen keinotekoisen matalien korkojen tarjoama pankkituen muoto on tulonsiirto veronmaksajilta pankeille. Tämäkin tuki voi olla pankkien vakavaraisuuden kohentamiseksi tarpeen. Mutta tuesta on silti kyse.
Veronmaksajat tarjoavat parhaillaan pankeille lähes ainutlaatuisen tuottoisan tilaisuuden mittavaan korkoerokeinotteluun, jossa veronmaksajilla on peräti kaksi roolia.
Kyse on siitä korkoerosta, joka jää keskuspankin omista keskuspankkiluotoistaan pankeilta perimän koron ja valtioiden omista velkakirjoistaan pankeille maksamien korkojen väliin.
Nyt tuo korkoero merkitsee pankeille epätavallisen suurta ja lisäksi likipitäen riskitöntä voittoa.
Euroalueen pankit saavat EKP:ltä rahaa lainaksi prosentin korolla ja voivat sijoittaa saman rahan eurovaltioiden velkakirjoihin ja saada useiden prosenttiyksiköiden voiton välistä.
Keskuspankit toimivat viime kädessä kotivaltioidensa eli kotimaidensa veronmaksajien vastuulla. Kunkin maan veronmaksajien vastuulla ovat myös valtioiden omista velkakirjoistaan lupaamat korot.
Niinpä veronmaksajat kaivavat tähän tukimuotoon kuvetta kaksin käsin.
Häivetukiaiset kuin harhautusta
Rahapolitiikan keinoin toteutetut mittavat tulonsiirrot veronmaksajilta ja tallettajilta pankeille ovat monella tavoin ongelmallisia, sillä tällaiset häivetuet muistuttavat keskeisiltä osin suoranaista harhautusta.
Näin arvioi italialaisen Trenton yliopiston ja yhdysvaltalaisen UCLA-yliopiston ruotsalaissyntyinen talousprofessori Axel Leijonhufvud kriittisessä kommenttipuheenvuorossaan.
Nimekkäiden maailmanluokan taloustutkijoiden VoxEU-sivusto julkaisi Leijonhufvudin artikkelin viime viikolla. Hänen tekstinsä koskee ensisijaisesti Yhdysvaltoja ja sen keskuspankin Fedin toimia, mutta tilannekuvaus kertoo sellaisenaan myös euroalueesta.
Leijonhufvudin mielestä on hyvin kyseenalaista, että veronmaksajien varoja päätyy erittäin suurin määrin pankkien pääomittamiseen keskuspankkien päätöksin vailla parlamentaarista päätöksentekoa.
Tässä tuessa on hänen mukaansa kyseenalaista myös se, että veronmaksajien ei ole ilmeisesti edes tarkoitus oivaltaa kustantavansa erittäin mittavaa pankkitukea.
Lopulta kansa maksaa aina
Samaa kansalta pankeille vaivihkaa siirrettävää korkotukea eri muunnelmineen kuvaa rahoitusprofessori Michael Pettis Pekingin yliopistosta viime viikolla kirjoittamassaan kolumnissa.
Pettis tuntee pankkijärjestelmän toiminnot perin juurin, sillä ennen taloustutkijan ja opettajan uraansa hän oli vuosia Wall Streetin huippupankkiiri. Häntä pidetään tarkkanäköisenä talouden ja rahoitusmarkkinoiden tarkkailijana ja kriittisenä kommentaattorina.
Varsinaisesti Pettis kirjoittaa Kiinan pankeista, ja siitä, miten Kiina on jo vuosia tukenut perin huteria pankkejaan erittäin mittavin piilotukiaisin. Hänenkin kuvauksensa kertoo varsin selkeästi, miten keskuspankit tukevat pankkeja tallettajien kustannuksella parhaillaan kautta maailman.
Hän muistuttaa, ettei kivutonta pankkikriisiä ole olemassa sen enempää kuin maksuttomia pankkitukiakaan. Näkymättömätkin tuet on maksettava – ja muiden maksajien puuttuessa lasku lankeaa aina kotitalouksille.
