Sosiaalipolitiikan asiantuntija ja People's Policy Project -hankkeen johtaja Matt Bruenig on tunnettu kapitalismin kriitikko Yhdysvalloissa. Hänen kirjoituksensa osoittaa yksisilmäisen markkinaintoilun nojaavan kestämättömään kehäpäätelmään.

Matt Bruenig: Kapitalismin nuijapeli

Mikään kattava moraalinen tai oikeudellinen viitekehys ei tue laissez-faire -kapitalismia. Tämä on ymmärrettävästi ongelma niille, jotka haluavat argumentoida sen puolesta. Keskustelu tällaisten ihmisten kanssa päätyy yleensä kiertämään samaa tuttua kuviota, jota olen tavannut kutsua “kapitalismin nuijapeliksi”.

Tässä pelissä vastustaja nojaa kolmeen keskenään ristiriitaiseen periaatteeseen. Yhtä argumenttia seuraa toinen – huvipuiston pelin myyränpäiden tavoin – saumattomasti ja mielivaltaisesti. Nämä argumenttien takana olevat viitekehykset ovat ansio (jokaiselle pitäisi suoda oman työnsä hedelmät), vapaaehtoisuus (jokaisen tulisi saada omansa ilman ulkonaista pakottamista), ja hyöty (talousjärjestelmän tulisi maksimoida yleinen hyvinvointi). Lähtöpiste kapitalismin nuijapelissä voi olla mikä vain, vaikkakin oman kokemukseni mukaan ensimmäisenä tulee joko ansio tai vapaaehtoisuus. Hyöty toimii hätävarana, johon on hyvä turvautua kun muut argumentit lopahtavat.

Alla esimerkki tällaisen väittelyn kulusta.

"Kapitalismi on oikein, sillä ihmisten pitäisi saada se, mitä he omalla kovalla työllään ansaitsevat."

"Mutta näin ei tapahdu kapitalistisessa järjestelmässä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kolmasosa kansallisista tuloista menee pääoman omistajille, jotka eivät työskentele sen eteen lainkaan. Jos todella halutaan lähteä siitä, että talousjärjestelmän tulisi jakaa vaurautta ahkeruuden perusteella, pääomatuloja pitäisi verottaa 100%, luonnon arvosta puhumattakaan. Luontoa ei kukaan tuota omalla kovalla työllään, joten senkin arvoa pitäisi verottaa 100%. Eivätkä ongelmat lopu tähän."

"Voi olla, että pääoman omistajat eivät tuota mitään kokonaistuloista saamansa kolmanneksen eteen, mutta he ovat kuitenkin kumuloineet vaurautensa vapaasti solmittujen sopimusten kautta. Minähän vain vastustan pakkovaltaa ja kannatan vapaaehtoisuutta."

"Kauppasopimukset eivät ole vapaaehtoisia. Ne tapahtuvat omistusoikeuksiin perustuvan järjestelmän puitteissa, jota pidetään yllä pakkovallalla. Ei kukaan kävisi kauppaa ilman väkivallan uhkaa, vaan yksinkertaisesti ottaisivat mitä haluavat. Tässä asetelmassa ei ole mitään vapaaehtoista. Ainoa vapaita valintoja aidosti kunnioittava systeemi on “ota mitä lystäät” -maailma, jossa jokaisella on oikeus kohdella kaikkea maailmassa kuten haluavat, ilman rajoitteita."

"Vaikka kapitalistiset instituutiot tarvitsisivatkin ylläpitämiseensä pakkovaltaa, ne myös luovat valtavasti rikkautta kaikille. Ilman niitä, meistä jokainen – matalimpia yhteiskuntaluokkia myöten – olisi paljon köyhempi."

"Selvä. Kannatat siis väkivaltaista pakottamista kunhan sillä huolehditaan ihmisten materiaalisesta hyvinvoinnista. Tosiasiassa ihmisten elintaso on kuitenkin huomattavasti korkeampi sosiaalidemokraattisissa yhteiskunnissa kuin laissez-faire -järjestelmän alla – varsinkin köyhien, joista ilmeisesti kannat nyt huolta. Rahan vähenevä rajahyöty on jo yksinään riittävä oikeutus tuntuvalle verotukselle ja vaurauden jaolle, jos päämääräksi otetaan yleisen hyvinvoinnin maksimointi."

"Mutta verot eivät ole vapaaehtoisia ja ne perustuvat pakkovaltaan."

"Samoin on yksityisomistuksen laita. Kuten juuri puhuttiin."

"Verotus on varkautta. Ihmisten pitäisi saada pitää työnsä hedelmät."

"Valtaosa kaikesta tulosta on pääomatuloa, jonka eteen kukaan ei tee töitä. Kuten juuri puhuttiin."

"Yleinen hyöty!"

"Sen saavuttamiseksi tarvitaan verotusta ja varauden jakoa."

"Vapaaehtoisuus!"

"Sen saavuttamiseksi pitäisi taas lakkauttaa yksityisomistukseen perustuvat insituutiot."

"Ansio!"

"Ansioon perustuvassa järjestelmässä pitäisi hankkiutua eroon pääomatuloista."

Ja sitä rataa. Ansio, vapaaehtoisuus, hyöty. Ansio, vapaaehtoisuus, hyöty. Ansio, vapaaehtoisuus, hyöty. Näistä yksikään ei tue kapitalismia, mutta niitä voi käyttää “kapitalismin nuijapelissä” toisiaan täydentävästi niin, että yksi toimii vastauksena edellisen luomiin ongelmiin.

Ansion periaate romahtaa sen tosiasian alla, että pääomatuloja ei ansaita työllä. Mutta vapaaehtoisuuden periaate voi huikata avuliaasti, että ainakin pääomatulot ovat vapaisiin sopimuksiin perustuvan järjestelmän tuote. Vapaaehtoisuus ei kuitenkaan kykene vastaamaan siihen ongelmaan, että kaikki taloudelliset instituutiot perustuvat pakkovaltaan, erityisesti lait omistusoikeudesta. Hyödyn periaate voi puolestaan huikata tähän, että omistusoikeudet edistävät yleistä hyvinvointia. Hyödyn periaate romahtaa sen tosiasian alla, että vaurauden jako lisää hyvinvointia, niin saajien kohdalla kuin yleisestikin. Tässä kohdassa vapaaehtoisuus voi tehdä vastaväitteen sillä perusteella, että “verotus on pakkovaltaa” ja ansio puolestaan sillä, että “verotus on ihmisten työn hedelmien varastamista”.

Ei tietenkään ole yllättävää, että laissez faire -kapitalismin oikeuttajat vaihtavat asemiaan kolmen radikaalisti erilaisen ja keskenään ristiriitaisen viitekehyksen välillä. Useimmat omaksuvat kapitalismia kiivaasti puoltavan asenteensa tiedostamattomien kulttuuristen mekanismien kautta, ja perusteet lisätään myöhemmin. Hullunkurista katsottavaa se on silti.

Lue lisää: