Parecon Finlandin Joona-Hermanni Mäkinen kirjoitti kolumnin Ylelle, jonka aiheena oli markkinatalouden pimeä puoli. Kolumnissa käytiin läpi taloustieteellisiä ja sosiaalipoliittisia huomioita markkinoiden merkittävistä vioista.

Kolumni herätti paljon keskustelua. Muiden muassa kokoomuspoliitikko Elina Lepomäki jakoi Jari Kuikanmäen kirjoittaman kriittisen vastineen kolumniin. Ohessa on luettavissa Joona-Hermanni Mäkisen vastaus.

Jari Kuikanmäen vastine kolumniini on erikoinen tapaus. Kuikanmäki vaikuttaisi ottaneen kolumnistani väliotsikot ja kirjoittaneen niistä kaikenlaisia ajatuksia, mitä hänelle tulee mieleen – perehtymättä sen tarkemmin väitteisiini tai niiden perusteluihin. Valtaosa tekstistä ei käsittele kolumniani. Huomionarvoista on, että esittämäni taloustieteelliset ja sosiaalipoliittiset huomiot hän ohitti tyystin. Tässä muutama esimerkki kolumnini pääargumenteista summattuna:

Ulkoisvaikutukset ovat markkinatalouden valtava ongelma. Haitat eivät näy hinnoissa, tämä kannustaa muun muassa ilmastonmuutoksen syventämiseen.
Markkinatalous kohdentaa tulot vain noin puolelle väestöstä. Tämä asettaa toisen puoliskon köyhyysriskiin. Siksi julkisen sektorin toteuttamat voimakkaat tulonsiirrot ovat tarpeen.
Markkinoilla kilpailulla on taipumus keskittyä, ja se on taloustieteilijöiden mielestä ongelma talouden tehokkuudelle.

Seuraavaksi käyn joitain Kuikanmäen huomioita läpi ja vastaan niihin.

“Jotkut yrittävät määritellä köyhyyden suhteellisena köyhyytenä, ja sitten syyttää vapaata markkinataloutta siitä, että se olisi jotenkin aiheuttanut tämän köyhyyden.”

Suhteellinen köyhyys on relevantti tieteellinen käsite. Köyhyyttä voi mitata monin eri tavoin. Selvästi yleisimmäksi mittariksi erityisesti kansainvälisessä vertailussa ja kansantalouden tasolla on vakiintunut suhteellinen köyhyys, ja sitä käyttävät tilastoinnissaan mm. Tilastokeskus ja OECD. Tutkimuksin on osoitettu, että suhteellinen köyhyys vaikuttaa esimerkiksi pienten lasten aivojen kehitykseen erittäin haitallisesti – vaikutus vastaa altistumista raskasmetalleille. Aikuisilla suhteellisen köyhyyden aiheuttama alituinen stressitila tutkitusti lamaannuttaa monin tavoin ja heikentää päätöksentekokykyä. Summasin alan tutkimusta aiemmassa kolumnissani.

Kuikanmäki käytti omassa tekstissään myös graafia globaalista äärimmäisestä köyhyydestä. Tarkoitus oli osoittaa, että markkinatalous poistaa köyhyyttä. Tämä menee valitettavasti ohi oman kolumnini huomiosta. Kirjoitin, että markkinatalous kohdentaa tuloja niin, että ideaalitapauksessakin noin puolet väestöstä jää vaille tuloja – jos ei toteuteta voimakkaita tulonsiirtoja. Tämä pätee, vaikka jokainen maailman ihminen saisi yli 1,90 dollaria päivässä (äärimmäisen köyhyyden raja, joka on eri asia kuin Kuikanmäen käyttämä termi “absoluuttinen köyhyys”).

“Olipa pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista mitä mieltä tahansa, niin markkinatalouden demonisointi hyvinvointivaltion puolustamiseksi on absurdia.”

Hyvinvointivaltio on menestynyt juuri sen takia niin hyvin, että markkinatalouden merkittävät ongelmat on kyetty tunnistamaan ja niitä on paikattu lukuisin eri tavoin. Käsittelinkin useita Suomen ratkaisuja kolumnissani. Näistä opeista muistuttaminen ei ole “kuin kannattaisi hevosvankkureita mutta vastustaisi samanaikaisesti jyrkästi hevosia”, kuten Kuikanmäki kirjoittaa. Pikemminkin kirjoitin kolumnissani siitä, miksi hevonen on suitsissa.

“Tuloeroja ei voida myöskään kokonaan tasata luisumatta totalitarismiin tai absoluuttiseen köyhyyteen, koska tuloerot ovat väistämätön seuraus ihmisten vapaudesta.”

En ole esittänyt tuloerojen kokonaan tasaamista.

“Koska ihmiset edelleenkin muodostaisivat hierarkioita senkin jälkeen, kun vapaa markkinatalous on korvattu jollakin muulla järjestelmällä.”

Ihmisluonnosta esitetään paljon voimakkaita näkökulmia. Mielestäni ihminen kykenee moneen, hienoihin saavutuksiin ja karmaiseviin vääryyksiin. Yhteiskunnallisten ratkaisujen perusteleminen ihmisluonnolla on usein kyseenalaista – myös Kuikanmäen tapauksessa.

Oleellisempaa kuitenkin on, että en kirjoittanut kolumnissani täydestä hierarkiattomuudesta, enkä missään muuallakaan. Jälleen Kuikanmäki hyökkää keksimäänsä väitettä vastaan.

“Ulkoisvaikutusten hinnoittelu on valtavirtataloustiedettä eikä millään muotoa ristiriidassa markkinatalouden kanssa. Ketä vastaan Mäkinen edes argumentoi puhuessaan siitä, että esimerkiksi markkinoilla ulkoisvaikutuksia tulisi hinnoitella?”

Taloustieteilijät ovat tietoisia tästä markkinatalouden merkittävästä puutteesta. Se ei tietenkään tarkoita, että ongelmaa ei ole. Koko kolumnini oli hyvinvointitaloustieteen ja sosiaalipolitiikan klassikkoteesien summausta. Taloustieteissä on tutkittu paljon ulkoisvaikutuksia, koska ongelma on todellinen ja valtava. Ilmastonmuutos on tästä äärimmäinen esimerkki. Merkittävä osa taloustieteilijöistä ratkaisee ongelmaa siirtämällä sen poliittisen prosessin puolelle (päästökauppa, haittaverot, päästörajoitukset).

Se, että markkinatalous itsessään on kyvytön ulkoisvaikutuksia hinnoittelemaan, on markkinatalouden valtava, taloustieteellisesti kiistaton ongelma. Kai sen voi kolumnissa todeta.

“Demokratian kuuluukin olla “kavennettua”. Mitä ihmettä edes tarkoittaisi täysi demokratia?”

Kävin kolumnissa läpi markkinatalouden antidemokraattisia piirteitä. Kuikanmäen mielestä ne piirteet voivat toki olla positiivisia, mutta ovat ne silti olemassa.

Täydestä demokratiasta en kirjoittanut. Kuikanmäki rakentaa itse väitteen, jota lähtee ihmettelemään. Talouden demokratisointiin on monia ratkaisuja, sekä teoriassa että käytännössä. Demokraattiset yritykset ovat yksi varteenotettava vaihtoehto. Niistä voi lukea lisää mm. Antti Jauhiaisen kanssa kirjoittamastani teoksesta Hyvinvointivaltion vastaisku.

“Taloudesta puhuminen ihmiselämästä irrallisena “järjestelmänä” on hyvin yleinen ja harhaanjohtava, perusasiat täysin sivuuttava lähestymistapa sekä politiikkaan että hyvinvointiin.”

Tämä kritiikki kohdistuu enemmän taloustieteeseen kuin kolumnini sisältöön. Markkinatalouden voi määritellä monella tavalla, mutta kyllä kyseessä talousjärjestelmä on.

“Huoli markkinatalouden taipumuksesta monopolisaatioon tai sen negatiivisiin vaikutuksiin ei ole aivan tuulesta temmattu, joskin se on mielestäni liioiteltu. Kuitenkin vallan keskittäminen valtiolle, jotta vapailla markkinoilla ei pääsisi tapahtumaan vallan keskittymistä, on virheenä lähes tragikoominen.”

Jälleen kerran Kuikanmäki luo oman väitteen, jota lähtee kritisoimaan. Tämä on epärehellinen tapa käydä keskustelua ja Kuikanmäelle ilmeisen luontevaa. En ole ehdottanut “vallan keskittämistä valtiolle”. Summasin markkinoiden taipumusta keskittyneeseen kilpailuun, joka taloustieteilijöiden mielestä heikentää merkittävästi markkinoiden tehokkuutta. Mainitsin myös yleisesti tunnustettuja tapoja, joilla on ongelmaa yritetty lieventää – kilpailuvirastot ja sääntelyt. Ei kiistanalaista.

”Markkinatalous on itseään korjaava spontaani järjestys, joka kuvaa ihmisten välistä vapaata resurssien kohdistamista rauhanomaisessa yhteistyössä. Voittojen ja tappioiden mekanismit kannustavat kohdistamaan resursseja asioihin, joita ihmiset tilaavat. Vapaa kilpailu ajaa harkitsemaan resurssien kohdistamista tarkemmin kuin valtiojohtoinen byrokratia, jossa käytössä olevia resursseja ei tarvitse ansaita kuluttajien luottamuksella.”

Kuikanmäki osoittaa lopuksi, miten heikosti hän tuntee taloustiedettä. Hän tekee joukon rohkeita ja laaja-alaisia väitteitä markkinataloudesta, vailla perusteluja väitteidensä tueksi. Sinisilmäiset väitteet markkinoiden toiminnasta, kuten se, että markkinat korjaavat itse itsensä, ovat hyvin erikoisia. Jokainen ekonomisti tietää, että markkinoiden moninaisia ongelmia itsensä korjaamisessa on tutkittu pitkään ja hartaasti.

Kuikanmäki tulee myös todenneeksi, että resurssien kohdentaminen markkinoilla vaatii ”vapaata kilpailua”. Tämä on yksi taloustieteellinen lähtökohta markkinoiden tehokkuudelle, ja kirjoitin siitä kolumnissani. Ongelmaksi muodostuvat usein markkinat itse. Markkinoilla kilpailu herkästi keskittyy, kuten kolumnissani toin esiin.

Kuikanmäen visio markkinataloudesta muistuttaa yllättävänkin paljon kommunistien tekemiä lupauksia Neuvostoliitosta: järjestelmä korjaa itse itseään, ihmisten eläessä järjestelmän alla vapaasti ja rauhanomaisesti.

Oman kolumnini ydinajatuksena oli purkaa tämäntyyppistä ideologista taikauskoa, ja muistuttaa lukijoita markkinoiden keskeisistä, tiedeyhteisön tunnustamista ongelmista. Näiden ongelmien tunteminen on erityisen tärkeää, jos sattuu olemaan järjestelmän sinisilmäinen kannattaja.

Joona-Hermanni Mäkinen