Köyhyys heikentää aivojen toimintakykyä

Pennsylvanian yliopiston menestynyt aivotutkija Martha Farah on tehnyt laajaa tutkimustyötä sosioekonomiseen aseman yhteydestä aivojen kehitykseen ja toimintakykyyn. Toisin sanoen, jos lapsi kasvaa köyhissä oloissa, mitä vaikutuksia ympäristöllä on lapsen aivojen kehitykseen?

Lukuisat sosiologiset tutkimukset ylipäätään ovat osoittaneet, että kasvatusmenetelmät ja kokemukset lapsuudesta vaihtelevat merkittävästi olosuhteista riippuen. Köyhät lapset eivät aina saa yhtä monipuolista kielellistä stimulaatiota kuin korkeasti koulutettujen ja varakkaiden perheiden lapset, koska tutkimusten mukaan heidän kuulemansa kieli on keskimäärin kieliopillisesti yksinkertaisempaa ja sanastoltaan kapeampaa. Vähemmän on kuitenkin tutkittu sitä, kuinka lasten aivot kehittyvät ja mitä he varsinaisesti tarvitsevat ajattelunsa kehityksen tueksi.

Farahin mukaan stressillä näyttäisi olevan suuri merkitys lapsen kehityksen kannalta. Heikoimmista sosioekonomisista lähtökohdista tulevat lapset näkevät jopa jatkuvaa vanhempiensa epävarmuutta perustarpeiden tyydyttämisessä ja myös heidän asuinympäristönsä ovat tyypillisesti varakkaita asuinalueita vaarallisempia. Nämä kaikki tekijät vaikuttavat siihen, että köyhemmissä perheissä on enemmän stressiä.

Monilla vanhemmilla lienee epämiellyttävä kokemus siitä, että väsyneenä ja stressaantuneena tiuskii lapsilleen tai että huomioi lasten tarpeita tavallista vähemmän, koska oma energia on lopuillaan. Vanhemmat kokevat jälkikäteen näistä tilanteista helposti syyllisyyttä, mikä saattaa entisestään lisätä heidän stressiään. Hyväosaisilla nämä tilanteet ovat keskimäärin kuitenkin tilapäisiä, kun taas lukuisten tutkimusten mukaan sosioekonomisesti heikommassa asemassa stressi ja väsymys ovat luonteeltaan enemmän kroonisia. Tämä puolestaan lisää entisestään perheen lasten kokemaa stressiä. Miettimisen arvoista on myös, kuinka kiirettä ja työntekijöiden aseman koventamista painottavassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä stressi koskettaa lapsia yhä enemmän ja myös perhetaustasta huolimatta. Tutkimustulokset stressin vaikutuksista ennustavat tämän heikentävän huomattavastikin lasten mahdollisuuksia toteuttaa yksilöllisiä kykyjään ja lahjakkuuksiaan kaikkien elämää rikastavalla tavalla.

Farahin mukaan jo jonkin aikaa on ymmärretty köyhyyden ja stressin yhteys. Hänen mielestään vasta uusissa tutkimuksissa on ymmärretty, kuinka valtavan stressimäärän kanssa köyhyydessä joutuu taistelemaan. Nykytutkimuksen valossa näyttääkin perustellulta sanoa, että köyhyyden aiheuttama stressi vaikuttaa lasten aivojen kehitykseen haitallisella tavalla.

Usein kuulee todettavan, että Suomessa kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet menestyä ja rakentaa itselleen onnellista elämää. Tutkimustieto on asteittain osoittamassa tätä käsitystä liian ruusuiseksi. Lisäksi mahdollisuuksien tasavertaisuutta vastaan hyökätään Suomessakin mm. erilaisin peruspalveluiden leikkaamista vaativin puheenvuoroin yhä säännönmukaisemmin, joka entisestään heikentää erityisesti kasvavan määrän köyhiä asemaa.

Kun otetaan näin huomioon viime aikaiset kehityskulut tulo- ja varallisuuserojen kasvusta ja lapsiköyhyyden voimakkaasta lisääntymisestä, puheenvuorot lasten samanarvoisista mahdollisuuksista näyttäytyvät enemmänkin vain juhlavana retoriikkana. Pohjoismaisen mallin kiistattomat saavutukset, kuten kaikille avoin ja yhtäläinen julkinen koulutus terveydenhuollon ohella, ovat olleet merkittävässä asemassa lähtökohtien tasa-arvon parantamisessa. Nykytiedon valossa saman lähtöviivan tarjoaminen markkinaintoilijoiden usein ihailemassa "työmarkkinoiden kilpajuoksussa" edellyttäisi itseasiassa laajempia tukirakenteita heikompien lähtökohtien parantamiseksi. Tästä huolimatta viimeaikainen kehitys Suomessa on ollut pikemminkin päinvastaista – julkisten palveluiden rahoituspohjaa on nakerrettu asteittain jo useamman vuosikymmenen ajan.

Lue myös:

Köyhyys on tyhmyyttä, pelurit pärjää
HS: Lastensuojelun työntekijöillä on hoidettavia yli suositusten
STT: Lapsiköyhyys kolminkertaistunut

HS: Koottua tutkimustietoa köyhyyden vaikutuksista henkisiin kykyihin

Helsingin Sanomat uutisoi useiden tutkimusten vahvistamista löydöksistä: 

Köyhyys ja sen aiheuttama jatkuva huoli kuluttavat niin paljon henkisiä voimavaroja, että köyhillä jää vähän aivokapasiteettia käytettäväksi elämän muihin asioihin. Tällaisia tuloksia tuotti torstaina julkaistu kansainvälinen tutkimus.

Tutkijoiden mukaan köyhyydestä johtuva henkinen kuormitus voi aiheuttaa ajattelukyvyn heikentymistä. Tämä taas kasvattaa virheiden ja huonojen päätösten todennäköisyyttä, ja nämä puolestaan pahentavat ihmisen taloudellisia ongelmia entisestään.

Parecon Finlandin blogissa on lisää luettavaa useista hyvin samansuuntaisista tutkimuksista, sekä johtopäätöksistä joita näiden pohjalta olisi oleellista tehdä talouden ja palkitsemisen suhteen.

Lue myös:

The New Republic: Why Can’t More Poor People Escape Poverty?
Tutkimus: Köyhyys heikentää päätöksentekoa
Köyhyys on tyhmyyttä, pelurit pärjää

Mistä innovaatiot tulevat?

Työn tuottavuuden kasvu on tärkeää elintason nousun kannalta. Erilaiset innovaatiot puolestaan ovat keskeinen syy työn tuottavuuden nousussa. Financial Timesin taloustoimittaja Martin Wolf kysyy teoksen "The Entrepreneurial State: Debunking Public vs Private Sector Myths" kirja-arviossa, mikä puolestaan johtaa innovaatioihin?

Taloustieteiden kentällä innovaatioita on pyritty selittämään erilaisin abstraktein mallein, kun taas julkisessa keskustelussa on pitkään painotettu yksityisyrittäjyyden merkitystä innovaatioiden synnyssä. Sussexin yliopiston taloustieteilijä Mariana Mazzucato kyseenalaistaa laajalti kehutussa teoksessaan perinteiset näkemykset innovaatioiden synnystä, sillä tutkiessaan aihetta Mazzucato löysi rohkean yritteliäisyyden lisäksi merkittäviä, usein toistuvia lainalaisuuksia. Mazzucaton teoksen pääsanoma on, että rohkeimmat riskit ja uraauurtavimmat läpimurrot innovaatioiden saralla tehdään yksityisen sektorin sijaan julkisella sektorilla.

Mihin Mazzucato perustaa väitteensä? Esimerkiksi Yhdysvalloissa ruokatuotannon alueella suurin osa innovaatioista kehitetään julkisrahoitteisissa instituutioissa. Iso-Britanniassa julkisrahoitteinen tutkimuslaitos Medical Research Council on puolestaan merkittävien biotekniikan läpimurtojen taustalla.

Wolf tiivistää innovaatioiden toiminnan arviossaan: kun ensin epävarma ja erittäin kallis osa tutkimustyöstä on ensin toteutettu menestyksekkäästi julkisella puolella, innovaatiot siirretään yleensä halvalla tai ilmaiseksi yksityisyrityksille. Yritykset keräävät tämän jälkeen valtavia liikevoittoja myymällä pääosin julkisesti rahoitettujen keksintöjen avulla kehitettyjä tuotteita.

Wolfin mielestä pätevin esimerkki Mazzucaton argumenttien tueksi löytyy teknologia-alalta. Yhdysvalloissa US National Science Foundation kehitti alunperin hakualgoritmin, jonka päälle Googlen standardiksi muodostunut hakukone kehitettiin.

Myös Applen ensimmäiset rahoituserät tulivat valtion rahoituslaitokselta, mutta julkisen rahoituksen tärkein osa liittyy Applen tuotteiden keskeisiin teknologioihin. Muun muassa internet, langattomat verkot, GPS, kosketusnäytöt ja puheentunnistus ovat kaikki julkisrahoitteisia teknologioita, jotka ovat siirtyneet yksityisen sektorin käsiin kehityttyään tarpeeksi pitkälle julkisen rahoituksen suojissa. Apple kehitti näistä valmiista osasista erään kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä tuotteista, mutta on tärkeää ymmärtää, että sitä edelsi seitsemän vuosikymmenen julkisrahoitteinen tutkimustyö.

Mazzucato esittää teoksessaan vakuuttavan määrän todistusaineistoa argumenttinsa tueksi, mutta onko innovaatioiden syntytavalla suurta merkitystä? Financial Timesin Wolfin mielestä aihe on erittäin tärkeä ja ajankohtainen, koska julkisessa keskustelussa äärimmäisyyksiin menevä yksityisyrittäjyyden ja markkinoiden ihailu on saamassa alati enemmän tilaa juuri samaan aikaan kuin kehittyneiden talouksien selkärankana puoli vuosisataa toimineen julkisen talouden toimivuutta yhä säännönmukaisemmin vähätellään tai jopa sen suoranaista alasajoa vaaditaan.

Jos ei ole ymmärrystä siitä, kuinka taloudessa rakennetaan kestävää vaurautta, otetaan markkinahuuman vallassa helposti askeleita väärään suuntaan. Wolfin mukaan on myös vaara siitä, että julkinen sektori on enenevässä määrin nielemässä innovaatioiden rahoittamiseen liittyvien suurten riskien tappiot, kun taas ne teknologiat, jotka alkavat kukoistaa, yksityistetään nopeasti. Näin syntyy haitallinen kehä, jossa niin hyvinvoinnin tuottaminen kuin väestön valtaosan vaikutusmahdollisuudet yhteisiin taloudellisiin asioihin muuttuu jatkuvasti vaikeammaksi.

Lue myös:

Apple vastaan Samsung ja markkinoiden tehottomuus
Bill Gates: Kapitalismissa tuotetaan rikkaille, yleinen hyöty jää jalkoihin

New Statesman: Työttömien rankaiseminen ei edistä työllistymistä

New Statesman kokoaa tutkimustuloksia, joiden mukaan – päinvastoin kuin yleensä kuulee väitettävän – säädyllinen työttömyysturva ja turvatut sosiaalietuudet edistävät työllistymistä:

Unemployment benefits really don't seem to discourage people from seeking work. If anything, they appear to help: the groups which can get unemployment insurance saw their joblessness fall after the recession. It's easy to come up with reasons as to why this might be the case: perhaps not having to worry about how the bills are going to be paid in the short term gives you time to effectively look for a job in the long term?

Lue myös:

Tutkijat: Leikkauspolitiikan teoreettiset perusteet murenemassa
Vyönkiristyksen haitoista
Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden

Taloussanomat: Työpaikan epävarmuus altistaa sydäntaudille

Taloussanomat:

Epävarmuus töiden jatkumisesta kalvaa mieltä ja kaiken kukkuraksi riski sairastua sydäntautiin on suurempi. Kuulostaako reilulta?

Reilua tai ei, näin kuitenkin näyttää olevan, ilmenee Työterveyslaitoksen (TTL) ja Lontoon yliopiston koordinoimasta tutkimuksesta. Sen mukaan työsuhteensa epävarmaksi kokevilla on 19 prosenttia suurempi riski sairastua sydäntautiin.

– Tulokset osoittivat, että seurannan alussa työnsä epävarmaksi kokeneiden riski sairastua sydäntautiin oli korkeampi verrattuna työntekijöihin, jotka olivat kokeneet työsuhteensa turvalliseksi, kertoo TTL:n akatemiatutkija Marianna Virtanen laitoksen tiedotteessa.

Tutkimuksen perusteella epävarmimmaksi oman asemansa kokivat ne, joilla oli matalampi ammattiasema. Epävarmoiksi itsensä tuntevista 22,6 prosenttia oli työntekijäasemassa, 66,9 prosenttia alempia toimihenkilöitä ja 10,5 prosenttia korkeassa ammattiasemassa.

Yli 170 000 työntekijän terveyttä keskimäärin 10 vuoden ajan seurannut tutkimus julkaistiin tiedelehti British Medical Journalissa.

Tutkimus kokonaisuudessaan sekä koottuja havaintoja sen tuloksista on englanniksi British Medical Journalin sivuilla.

Lue myös:

Tutkimus: Hyvinvointi riippuu yhteiskunnallisesta asemasta
Taloussanomat: Köyhyys näkyy yhä terveydessä
Talouselämä: Rikas elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä

Keskittyneen kilpailun luvattu maa

YLE:

Ostoksilla oleva suomalainen törmää usein tuttuun ongelmaan: yhtä tuotetta tarjoaa vain kaksi yhtiötä, tai korkeintaan muutama. 

Kyse on pienelle maalle ominaisesta taloustieteen ilmiöstä, oligopolista. Se tarkoittaa epätäydellisen kilpailun muotoa. Ja sitä Suomessa riittää. 

– Markkinoiden keskittyminen on pienelle ja syrjäiselle Suomelle sekä muille Pohjoismaille hyvin tyypillinen piirre. Kilpailu-ja kuluttajaviraston johtaja Martti Virtanen vahvistaa. 

– Tämä ilmiö on aika luonnollista. Olemme eläneet pitkään varsin suljetussa taloudessa.

Talousteoreetikot ovat yksimielisiä kautta linjan siitä, että kilpailun väheneminen heikentää merkittävästi markkinoiden tehokkuutta. Mitä vähemmän markkinoilla on toimijoita ja kilpailua, sitä helpompi hinnat on asettaa keinotekoisen korkeiksi liikevoittojen lisäämiseksi.

Tosielämässä täydellisen kilpailun markkinoita on vähän. Kilpailu- ja kuluttajaviraston johtaja Martti Virtanen painottaa, että koska Suomi on pieni ja syrjäinen maa, markkinoiden keskittyminen on luonnollista – samasta ongelmasta kärsivät monet muutkin pienet ja sijainniltaan epäedulliset markkina-alueet.

Rajoittuuko ongelma sitten pelkästään pieniin maihin? Yhdysvallat tarjoaa hyödyllisen vertailukohdan, koska supervalta on ollut maailmantaloudessa kiistattomassa vetoasemassa toisen maailmansodan jälkeen. John R. Munkirsin tutkimuksissa kerättiin mittava todistusaineisto siitä, että vuoteen 1980 mennessä suurin osa Yhdysvaltojen bruttokansantuotteesta koostui yrityksistä, jotka toimivat kilpailemattomilla markkinoilla.

Viime vuosikymmenet Yhdysvalloissa ovat olleet fuusioiden aikaa – toisin sanoen kilpailu ja yritysten omistukset ovat keskittyneet entisestään. Vaikka maahantuonnin ja teknologiateollisuuden kasvu ovat helpottaneet tilannetta jossain määrin, fuusioitumisen tahti on ollut niin valtavaa, että sen vaikutus on syönyt kaikki muualta saadut edut. Esimerkiksi Thom Hartmann on tutkinut 2000-luvulla Yhdysvaltojen markkinakilpailua ja hänen mukaansa maan 1000 suurinta yritystä tuottaa noin 70 prosenttia maan koko bruttokansantuotteesta.

Näyttääkin siltä, että yhä useammista markkinoista on tullut vähemmän kilpailtuja. Globalisaation seurauksena fuusioituminen ja omistusten keskittyminen on kansainvälistynyt, ja tämän seurauksena lukuisat eri vaihtoehdot suomalaisen ruokakaupankin hyllyllä ovat loppuen lopuksi usein samojen yrityskompleksien tuotteita. Kun omistusketjuja seurataan loppuun asti, lukuisat näennäisesti keskenään kilpailevat tuotemerkit ovatkin saman yhtiön omistuksessa. Kun katsotaan tilannetta tosimaailmassa, huomataan lisäksi että suuryritykset ja valtiot yhteistyössä siivoavat heikompia kilpailijoita pois markkinoilta esimerkiksi vaikeuttamalla järjestäytymistä, heikentämällä työehtosopimuksia tai suurvaltapolitiikkaan ja väkivaltaan turvautuen.

Koska kilpailulainsäädäntö ja valvonta on ollut viime vuosikymmeninä hiipumaan päin, on eri alojen yritysten ollut helpompi käyttää hyväkseen kilpailemattomia markkinoita yhteiskunnallisesti haitallisella tavalla. Liikevoittoihin voi toki pyrkiä eri tavoin: joko yhteiskunnan kannalta hyödyllisesti (esimerkiksi tuotteiden tuotantoa tehostamalla, uusia innovaatioita kehittämällä) tai haitallisesti (esimerkiksi tuotannon saasteiden ja muiden haittojen siirtäminen kuluttajien tai veronmaksajien maksettavaksi, hintakiskonta monopoliasemassa).

Nykyisissä sekamarkkinatalouksissa poliittisella ohjauksella ja pelisääntöjen valvomisella on ollut aiemmin merkittävä rooli siinä, että yrityksiä on kannustettu lisäämään voittojaan vastuullisin tavoin. Käytännön kerta toisensa jälkeen tarpeelliseksi osoittamasta talouden ohjauksesta ja erilaisista, toimivan talouden pelisäännöistä ja peruspilareista olisikin tärkeää pitää kiinni, kun markkinoita pyritään kehittämään tehokkaammiksi ja toimivammiksi.

Viime aikoina Suomessakin ovat julkisessa keskustelussa yleistyneet naiivin innokkaat puheenvuorot markkinoiden kaikkivoipaisuudesta. Sinisilmäisen maalailun sijaan olisi tärkeää katsoa markkinoiden toimintaa realistisesti ja pyrkiä paikkaamaan rakenteissa ilmeneviä merkittäviä ongelmia, jotta talouden lainalaisuudet toimisivat paremmin kaikkien eduksi. Yritysomistusten ja kilpailun keskittyminen johtaa erityisesti pienillä markkina-alueilla myös poliittisiin ongelmiin, sillä määräävässä markkina-asemassa toimivilla yrityksillä ja näiden suuromistajilla ja johtohenkilöillä on helposti vaurauden tuoman taloudellisen päätösvallan lisäksi myös merkittävä määrä vaikutusvaltaa ja lobbausvoimaa politiikan kentällä.

Lue myös:

Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan
Näillä 10 yhtiöllä on hallussaan valtava määrä tuotemerkkejä
H&M omistaa kuusi Aleksanterinkadun vaateliikettä
Tutkimus: Poliittisilla kytköksillä saa helpommin pelastuspaketteja

Real News: Bruttokansantuote ongelmallinen mittari

Bruttokansantuote (BKT) mittaa vääriä asioita ja jättää hyvinvoinnille tärkeitä näkökulmia huomiotta. Näin toteaa The Real Newsin haastattelema taloustieteen professori James K. Boyce, jonka mukaan bruttokansantuotteen käsite kärsii mittavista ongelmista pyrkiessään kuvaamaan väestön keskimääräistä taloudellista hyvinvointia.

Esimerkiksi kotityö, läheisten hoitaminen, puhdas ilma, vakaa ilmasto tai avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehittäminen eivät näy mitatessa bruttokansantuotetta, mutta ovat silti olennainen osa ihmisten hyvinvointia.

Samaan aikaan bruttokansantuotteeseen lasketaan lukuisia talouden toimia, jotka ovat ennemminkin ihmisille haitallisia.

Esimerkiksi öljykatastrofin käynnistämät puhdistustoimenpiteet lisäävät talouden toimintaa ja kasvattavat bruttokansantuotetta, vaikka öljyvuoto ja siitä johtuva työmäärän kasvu sekä ympäristön tilan heikentyminen eivät ole parantaneet väestön hyvinvointia. Bruttokansantuote ei myöskään tarkkaile tulonjakoa.

On kuitenkin selvää, että taloudellisen hyvinvoinnin kannalta on olennaista, miten taloudellinen hyvinvointi on jakautunut väestön keskuudessa.

Lue myös:

Robin Hahnel: Talouskasvusta
BBC: Autoilun saasteet tappavat Britanniassa 5000 ihmistä vuodessa
Tutkimus: Hyvinvointi riippuu yhteiskunnallisesta asemasta

H&M omistaa kuusi Aleksanterinkadun vaateliikettä

Helsingin Sanomat:

Helsingin Aleksanterinkatu on Suomen tärkein ostoskatu. Suurin kuhina on keskittynyt kolmen korttelin matkalle. Se alkaa Stockmannilta, ja Kluuvikadun itäpuolella jo hiljenee. 

Kadulta voi ostaa tuhansia erilaisia vaatteita. Valinnanvapautta rakastavan kuluttajan silmään ainoan kauneusvirheen muodostavat kolme H&M:n logoa kahden korttelin matkalla. 

Mutta ei niistä ovista ole pakko astua sisään. Voi valita Monkin tai Weekdayn. Tai kävellä Galleria Esplanadin H&M:n läpi fiinimpään Cosin liikkeeseen. 

H&M tosin omistaa kaikki kolme. Sillä on siis kahden korttelin sisällä kuusi liikettä. Yhtiö omistaa myös Cheap Mondayn, jota myy Stockmannkin.

Lue myös:

Näillä 10 yhtiöllä on hallussaan valtava määrä tuotemerkkejä

Parecon Finlandin julkaisu talouskasvusta

Parecon Finlandin julkaisusarjan kolmas artikkeli käsittelee talouskasvua. Vuoden 2012 syksyllä Suomessa täysille luentosaleille Parecon Finlandin järjestämissä tilaisuuksissa luennoinut yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hahnel tarkastelee artikkelissaan "Talouskasvusta", mikä nykytaloudessa ohjaa yrityksiä ja yksilöitä jatkuvasti ympäristön kannalta haitallisiin valintoihin.  Suomenkielinen artikkeli on Parecon Finlandin työryhmän Robin Hahnelin kanssa huolellisesti toimittama. Sen tavoitteena on tarjota ymmärrettäviä ja taloustieteellisesti päteviä työkaluja talouskasvun, ympäristökatastrofin ja talousjärjestelmän oleellisten yhteyksien tunnistamiseksi.

Lataa artikkeli PDF-muodossa
Lataa artikkeli Applen iBookstoressa

Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on viimeaikaisen tutkimustiedon valossa edennyt jo pidemmälle kuin aiemmin uskallettiin olettaa, aiheuttaen valtavaa inhimillistä ja taloudellista vahinkoa. Tästä huolimatta ympäristöä merkittävästi rasittavien hyödykkeiden tuotanto, agressiivinen mainonta ja kulutus jatkuvat entisellään. Muun muassa tuotteiden elinkaari on lyhentynyt, koska harvoilla aloilla on kannattavaa tehdä kestäviä tuotteita ja korjaaminen on usein uuden ostamista kalliimpaa ja vaivalloisempaa. Jokainen ostaa käyttöönsä omat laitteet, vaikka ne lojuvatkin suuren osan ajasta hyllyllä ja jäävät helposti ajan myötä tarpeettomiksi. Merkittävä osa vapaa-ajasta ja energiasta kohdennetaan kuluttamiseen: seuraavien hankintojen suunnitteluun, verkossa shoppailuun ja alennussesonkien heräteostoksiin. Tavarapaljoutta piilotetaan puolestaan esimerkiksi vuokraamalla krääsälle erikseen säilytystilaa.

Talouden demokraattisuuden ja ekologisuuden kysymyksiin urallaan keskittynyt Hahnel lisää artikkelissaan talouden käsittein ymmärrystä siitä, mikä nykyisessä yksityisyrityksiin perustuvassa markkinataloudessa johtaa merkittäviin ympäristöhaittoihin. Edellyttääkö talouden kasvu välttämättä luonnonvarojen ylikäyttöä ja lisääntyvää saastuttamista? Miksi työn tuottavuuden hurjasti kasvaessa kaikki saavutetut edut on nautittu lisääntyvänä kulutuksena eikä esimerkiksi ylimääräisenä vapaa-aikana? Mitä talouskasvu oikeastaan on?

Hahnelin mukaan on tärkeää ymmärtää, mitä tarkalleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan talouskasvusta. Yleisin mittari talouskasvulle on bruttokansantuote, jolla mitataan kansantaloudessa tuotettujen asioiden arvoa. Hahnel painottaa, ettei kyseisellä mittarilla kuitenkaan mitata luonnonvarojen käyttöä tai saasteiden määrää, vaan tuotettujen asioiden arvoa dollareissa tai euroissa. Jos esimerkiksi ympäristön kannalta neutraalit tuotteet ja palvelut olisivat jatkossa merkittävässä osassa, teoriassa bruttokansantuote voisi kasvaa ilman ympäristön tilan heikkenemistä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt – huolimatta merkittävästä tietoisuuden lisääntymisestä ympäristöasioissa viime vuosikymmeninä. Mikä sitten ohjaa taloustoimijoita – yrityksiä ja yksilöitä – ympäristön kannalta haitallisiin valintoihin ja ympäristöä turmelevaan talouskasvuun?

Kesätauko

Parecon Finlandin blogin viikoittainen päivitys siirtyy elokuuhun asti kesätauolle. Myös Parecon Finlandin julkaisusarja jatkuu elokuussa talouskasvun perusteita tarkastelevalla uudella artikkelilla. Aiemmat julkaisusarjan artikkelit ovat saatavissa kotisivuiltamme.

Kuluneen vuoden aikana olemme julkaisseet toistakymmentä pidempää kommentaaria ja päivityksiä on pian kolme vuotta täyttävässä blogissamme kaikenkaikkiaan jo yli 400. Kiitokset kaikille linkkejä ja palautetta lähettäneille, sekä eri medioissa kirjoituksiimme linkittäneille!

Etsimme jatkuvasti uusia tapoja tuoda myös vanhempia artikkelejamme asiasanojen ja muiden hakua helpottavien keinojen avulla helpommin luettavaksi. Kevään 2013 aikana tilaisuuksissamme on jaettu blogimme artikkeleista koostettua vihkoa. Parecon Finlandin blogissa julkaistuista artikkeleista koottu "Kohti vapaata & ekologisesti kestävää taloutta" -vihkonen on ladattavissa tietokoneille ja mobiililaitteille myös Readlists-palvelussa.

Vastaamme tietysti kesälläkin mielellämme kysymyksiin ja kommentteihin, sekä otamme vastaan kommentaareja, linkkejä ja artikkeleita lukijoiltamme.

Parecon Finlandin puheenvuoro Itä-Suomen yliopiston talousseminaarissa 30.5.

Parecon Finlandin Antti Jauhiainen ja Tuomas Salonen pitivät torstaina 30.5. Itä-Suomen yliopiston järjestämässä Pelon taloustiede –seminaarissa päätöspuheenvuoron otsikolla Talous ja toivo. Puheenvuorossa käsiteltiin markkinamekanismien rakenteellisia ongelmia ympäristön hyvinvoinnin sekä yksilöiden taloudellisen vapauden näkökulmasta ja kartoitettiin keskeisiä kysymyksiä talouden demokraattisen suunnittelun toiminnan kannalta.

Kiitos runsaalle yleisölle ja tapahtuman järjestäjille paneutuneesta keskustelusta ja onnistuneesta seminaarista.

Mikä aiheutti vuoden 2008 finanssiromahduksen?

Vuoden 2008 syksyllä puhjennut finanssikriisi oli mittakaavaltaan historiallinen tapahtuma. Sitä edeltäneet kriisit, kuten esimerkiksi internetyhtiöiden kuplan puhkeaminen Yhdysvalloissa vuonna 2001, 1980-luvun Latinalaisen Amerikan kriisi, kehittyvien maiden ajautuminen epätoivoiseen velkaloukkuun ja 1980-luvun alun voimakas lama Britanniassa, olivat luonteeltaan enemmän tai vähemmän paikallisia. Suuri osa näistä kriiseistä aiheutti merkittävät vahinkonsa maailmantalouden veturien sijaan köyhemmillä alueilla, ja kun kriisi puolestaan osui Yhdysvaltoihin, viranomaiset siivosivat sotkun suhteellisen nopeasti ja tehokkaasti.

Vuoden 2008 romahdus poikkesi merkittävästi edeltävistä kriiseistä, sillä sen vaikutus ylsi kaikkiin maailman kolkkiin. Kriisi kosketti myös teollistuneiden maiden, kuten Britannian ja Yhdysvaltojen, vauraampia alueita – vaikka asuntomarkkinakuplan puhkeamisen aiheuttama hävitys alkoikin Yhdysvalloissa pienituloisemmilta alueilta. Euroopassa koko maanosa on joutunut taistelemaan päättymättömältä vaikuttavan kriisin kanssa, ja Kiinankin kansantaloudessa on viime aikoina noussut esiin huolestuttavia piirteitä, vaikka kriisin alkupuolella se selvisi romahduksesta lähes vahingoitta.

Vuonna 2008 alkaneen kriisin syntyä on pyritty selittämään lukuisin eri tavoin. Aiheesta on julkaistu valtava määrä artikkeleita, kirjoja ja dokumenttielokuvia, minkä seurauksena kriisiä selittävistä teorioista ei ole puutetta.

Ateenan yliopiston talousteorian professori Yanis Varoufakis on osallistunut aktiivisesti kansainväliseen talouskeskusteluun liittyen viime aikaisiin talouskriiseihin. Hän on keskittynyt työssään erityisesti globaalin kriisin taloushistoriallisiin syntytekijöihin sekä eurokriisin mahdollisiin ratkaisumalleihin. Varoufakis jakaa yleisimmät selitykset finanssikriisin syntytekijöistä kuuteen kategoriaan teoksessaan "The Global Minotaur – America, the True Origins of the Financial Crisis and the Future of the World Economy".

Varoufakisin analyysi on hyödyllinen koonti yleisistä näkökulmista finanssikriisiin vaikuttaneista tekijöistä. Kirjassaan hän painottaa lisäksi sitä, kuinka yksinään eri selitysmallit ovat hyvinkin epäonnistuneita, mutta yhdessä tarkasteltuna auttavat sekä ymmärtämään kriisin mittakaavaa sekä kumoamaan väärinkäsityksiä ja myyttejä kriisin syistä.

1) Monet älykkäät ihmiset epäonnistuivat kollektiivisesti ymmärtämään riskejä, jotka liittyivät järjestelmään kokonaisuudessaan

Tämä oli vastauksen ydin, kun British Academy yritti selvittää vuoden 2009 kesällä kuningattarelle, miksi talousasiantuntijat eivät olleet nähneet kriisiä ennalta.

Kaikilla talousasiantuntijoilla oli pääsy ajankohtaiseen dataan, joka kertoi hurjaa kieltään. Yhdysvalloissa finanssisektorin velka oli räjähtänyt jo valmiiksi korkeasta lukemasta (22 prosenttia BKT:sta) tähtitieteellisiin lukemiin (117 prosenttia BKT:sta) vuoden 2008 kesällä. Amerikkalaisten kotitalouksien velka oli lähes tuplaantunut kymmenessä vuodessa. Britanniassa kehitys oli samansuuntaista: yksityinen velka oli paisunut ennätyslukemiin.

Jos yksityistä velkaa kerran kasautui kohtuuttomia määriä ja tämän seurauksena riski lisääntyi merkittävästi, miksi kukaan ei nähnyt romahdusta ennalta?

British Academyn asiantuntijat myönsivät ylpeillen uskoneensa, että tällä kertaa asiat olisivat toisin – rahoitusmarkkinat olivat vihdoin löytäneet tavan luoda rajattoman määrän harmitonta ja riskitöntä velkaa. Koska asiantuntijoiden voitokas retoriikka oli ennen kriisiä voimakkaan teknistä ja matemaattista, ja velat jaettiin pieniin osasiin ja paketoitiin uusiksi erinäisin monimutkaisin riskilaskelmin, viranomaiset ja akateemikot eivät pysyneet kehityksessä mukana ja uskoivat sokeasti innovaatioiden turvallisuuteen. Loppuen lopuksi asiantuntijapiireissä laajalti uskottiin, että oli mahdollista luoda velkoja (ja lyödä vetoa näiden velkojen päälle) moninkertainen määrä verrattuna koko maailman todellisiin tuloihin.

2) Valvovien viranomaisten loikkaaminen

Kun nykyisellään omenoiden hinta määräytyy markkinoilla, ostajan on helppo erotella mädät omenat erinomaisista, joten kaupankäynti sujuu suhteellisen vaivattomasti ilman ulkopuolista valvontaa. Velkakirjat ja erityisesti pitkälle kehitetyt synteettiset finanssituotteet puolestaan toimivat hyvin poikkeavin periaattein, koska ostajat eivät voi maistaa tai käsinkosketella tuotteen kuntoa. Finanssimarkkinoilla ostajat luottavat ulkopuolisten instituutioiden (luottoluokittajien) tarjoamaan tietoon ja selviin pelisääntöihin, joita valvovat puolueettomat ja valppaat viranomaiset (finanssivalvonta). Kriisin yhteydessä nämä edellä mainitut instituutiot eivät kuitenkaan olleet vain epätietoisia, ne olivat myös osasyyllisiä kriisin syntyyn.

Luottoluokittajat antoivat täydellisiä AAA-luottoluokituksia velkapapereille, jotka sisälsivät merkittäviä riskejä. Tämä mahdollisti valtavia, käytännössä automaattisia, liikevoittoja pankeille, koska näitä ongelmallisia velkapapereita kierrätettiin järjestelmässä yhtä luotettavana kuin oikeaa rahaa. Tämä johti näiden ongelmavelkapapereiden suosion valtavaan nousuun kaikkialla. Käytännössä tämä johti tilanteeseen, jossa pankit pystyivät painamaan itse itsellensä käyttökelpoista rahaa – siksi sijoittajalegenda Warren Buffet kutsui kyseisiä velkapapereita (CDO = collaterized debt obligation) “joukkotuhoaseiksi”.

Pankkiirit siis maksoivat luottoluokittajille saadakseen velkapapereilleen luotettavimmat luokitukset, keskuspankki ja valvovat viranomaiset hyväksyivät nämä luokitukset kyselemättä, ja huonosti palkatut nuoret viranomaiset suunnittelivat puolestaan urakehitystään suurten pankkien palkkalistoilla. Viranomaisia valvoivat puolestaan valtionvarainministeriöt, joiden ministerit olivat joko palvelleet vuosia suurissa rahoituslaitoksissa tai suunnittelemassa liittymistä tähän arvovaltaiseen joukkoon poliittisen uransa jälkeen. Ennennäkemättömän vauraat finanssialan toimijoiden piirit luksustavaroineen, asuinalueineen ja erityispalveluineen tekivät ylipäätään kehityksen kyseenalaistamisesta erittäin vaikeaa sijoittajille, viranomaisille ja pankkiireille.

3) Ihmisten luontainen ahneus & itsekkyys

Monet markkinaintoilijat vetoavat myös kriisin selityksissä ihmisten luontaiseen ahneuteen. Varoufakis käy läpi tätä markkinoiden erehtymättömyyteen uskovien toistamaa argumentaatioktejua onnistuneesti. Tästä näkökulmasta katsottuna yritykset säädellä taloutta tai luoda yhdessä sovittuja pelisääntöjä esimerkiksi suuryritysten tai pankkien toiminnalle ovat tuomittuja epäonnistumaan, koska niiden hyvät tarkoitusperät kääntyvät ihmisen luontaisen ahneuden takia itseään vastaan. Talous on siis tuomittu ajautumaan kriiseihin ihmisen luontaisen ahneuden seurauksena, mutta yritykset säädellä markkinatalouden ongelmallisia piirteitä vain johtavat entistä suurempiin ongelmiin. Jos ja kun inhimillisen ahneuden lietsomia ongelmia kuitenkin syntyy, on tällöin tarpeellista puuttua markkinoiden toimintaan ja palauttaa ne niiden luontaiselle, hyveelliselle polulle.

Muutaman vuosikymmenen ajan yhteisiä pelisääntöjä ja ahneuden suitsimista pidettiin kuitenkin tärkeinä. Vuoden 1932 jälkeen pyrkimykset säännellä rahoitusmarkkinoiden ylilyöntejä hyväksyttiin laajalti. Tunnetuin esimerkki lienee presidentti Rooseveltin kaudella vuonna 1933 laadittu Glass–Steagall-laki. 1970-luvulla näitä pelisääntöjä alettiin säännönmukaisesti purkamaan, koska vaikutusvaltaansa lisänneiden markkinaintoilijoiden keskuudessa sääntöjen nähtiin hidastavan kasvua ja heikentävän innovaatioita, sillä niiden uskottiin jarruttavan finanssimaailman kehitystä.

Vuonna 1987 Ronald Reagan nimitti Alan Greenspanin Yhdysvaltain keskuspankin johtajaksi. Greenspan saavutti nopeasti maineen tehokkaana rahamarkkinoiden säännöllisten romahdusten korjaajana. Greenspanin resepti oli yksinkertainen: ahnetta ihmisluontoa oli turha pyrkiä rajoittamaan keinotekoisesti, joten markkinoiden oli annettava toimia mahdollisimman vapaasti. Kun väistämätön katastrofi iski, valtio palasi näyttämölle ja pyrki agressiivisesti kaikin keinoin nostamaan talouden takaisin raiteille esimerkiksi laskemalla korkoja rajusti ja laskemalla markkinoille kasapäin rahaa. Resepti näytti toimivan kelvollisesti parisenkymmentä vuotta. Vuonna 2008, puolitoista vuotta ennen Greenspanin eläkkeelle jäämistä, se lakkasi toimimasta. Tämän seurauksena Greenspan teki jotain poikkeuksellista: hän myönsi ymmärtäneensä kapitalismin perusmekanismit väärin.

4) Kulttuuritekijät

Vuoden 2008 syyskuussa Euroopassa katseltiin itsetyytyväisinä rapakon taakse – vuosien ajan yhdysvaltalaiset olivat saarnanneet Euroopalle heidän oman mallinsa ylivertaisuudesta: joustavien työmarkkinoiden autuudesta, hyvinvointivaltioiden kyvyttömyydestä pärjätä globalisaation aikakaudella, agressiivisen yrittäjyyskulttuurin hienouksista ja Wall Streetin taianomaisesta taituruudesta. Kun uutiset romahduksesta levisivät maailmalle, Euroopassa odoteltiin pelokkaina, mutta tunteeseen sekoittui myös vahingoniloa.

Ei kulunut kauan, kun kriisi siirtyi Euroopan maaperälle – merkittävästi odotettua vahvemmassa ja uhkaavammassa muodossa. Monet Euroopassa kuitenkin pitävät kriisin syntyä angloamerikkalaisen kulttuurin tuotoksena. Syypäänä pidetään muun muassa lumoutumista omistusasumisen kaikkivoipaisuuteen: mitä järkeä on talousmallissa, jossa vuokralla asuminen leimataan vuokranantajien alaiseksi orjuudeksi, kun taas kuvitteellista asunnon omistamista juhlitaan, vaikka tämä tarkoittaakin vielä suurempaa velkaa pankkien suuntaan?

Euroopassa ja Aasiassa nähtiin hyvissä ajoin Yhdysvaltojen ja Britannian finanssisektorin järjettömän mittakaavan paisuminen. Euroopassa omahyväisyys kuitenkin lakkasi pian, kun eurokriisi alkoi nostaa päätään. Aasialaisilla puolestaan on ainakin hieman syytä itsetyytyväisyyteen, ja eri puolilla Aasiaa vuoden 2008 romahdusta ja sen jälkiseurauksia kutsutaankin “Pohjois-Atlantin kriisiksi”.

5) Haitallinen talousteoria

Vuoden 1997 taloustieteen Nobel-palkinto myönnettiin Robert Mertonille ja Myron Scholesille, jotka olivat edelläkävijöitä osakeoptioiden arvottamisessa. Heidän mallinsa mahdollistivat palkinnon jakajien mukaan uuden tyyppisiä finanssituotteita ja helpottivat tehokkaampaa riskinhallintaa yhteiskunnassa. Muutama kuukausi palkinnon myöntämisen jälkeen Long-Term Capital Management, Mertonin ja Scholesin opein ylläpidetty yhdysvaltalainen hedgerahasto, aiheutti kaatuessaan useiden miljardien vahingot. LTCM:n tappiot siivottiin veronmaksajien pelastuspaketilla.

Vuoden 2008 romahduksen koeajona pidetty LTCM:n epäonnistuminen perustui vajavaiseen tieteelliseen teoretisointiin: valtava investointipääoma sidottiin testaamattomiin oletuksiin siitä, että tiettyjen tapahtumien (esim. lukuisia maksujen laiminlyöntejä velallisten ketjussa)  todennäköisyyksiä voidaan laskea, vaikka nämä tapahtumat oletetaankin mallissa mahdottomiksi. Mallien kehittäjät uskoivat teoretisoineensa riskin pois rahoitusmarkkinoilta, ja finanssimarkkinoiden toimijoiden luottamus uudenlaiseen velanluontiin oli vahvaa. Tämä varaukseton luottamus puolestaan ruokki uusien velkamuotojen avulla tehtyjä häikäiseviä voittoja. Mitä suuremmiksi rahastojen voitot kasvoivat, sitä helpompi finanssi-innovaatioille myötämielisten taloustieteilijöiden oli hiljentää kriitikoita.

Taloustieteiden kentällä tapahtui myös laajemmin samoihin aikoihin merkittäviä muutoksia. Markkinoiden toiminta alettiin nähdä teoriassa harmonisena ja virheettömänä mekanismina, jonka poikkeukselliset toimintavirheet johtuvat markkinoiden ulkoisista tekijöistä – sekaantuvan valtion, ammattiliittojen tai keskuspankin toimista. Esimerkiksi sellaista työttömyysastetta, joka pysyi pidemmän aikaa paikallaan, alettiin kutsua luonnolliseksi työttömyysasteeksi. Toisin sanoen yhtäkkiä työttömyys näyttäytyikin luonnollisena asiana, jota oli turha pyrkiä selittämään tai korjaamaan.

Kun talouden toiminnassa osoittautui huomattavia poikkeamia kehitetyistä talousteorioista, nämä poikkeamat sivuutettiin malleissa merkityksettöminä poikkeustapausina. Kun kollektiivinen paniikki lopulta iski ja finanssijärjestelmä alkoi heilahdella juuriaan myöten, mallit ja niiden mukaan rakennetut rahoitusmarkkinat kaatuivat huteran korttitalon tavoin.

Varoufakisin mukaan tästä näkökulmasta katsottuna haitallisten talousteorioiden taustalla vaikutti fundamentalistinen ryhmittymä talousasiantuntijoita, jotka palkittiin ruhtinaallisesti työstään matemaattisesti monimutkaisten ja suunnattomia voittoja finanssisektorille kerryttäneiden mallien kehittäjinä. Huolimatta niiden ulkokohtaisesta hienostuneisuudesta, uudet mallit osoittautuivatkin vain matematiikan avulla verhoilluksi taikauskoksi. Ne perustuivat sokeaan luottamukseen siihen, että markkinat huolehtivat parhaiten itsestään – sekä hyvinä että huonoina aikoina.

6) Järjestelmän epäonnistuminen

Entä jos kriisin syyllinen ei ollutkaan ihmisluonto tai talousteoria? Mitä jos kriisi ei siis johtunutkaan pankkiirien ahneudesta – vaikka monet heistä sitä olivatkin – tai heidän hyödyntämistään haitallisista talousteorioista? Kriisin syyksi on esitetty myös kapitalismiin sisäänrakennettua taipumusta itsetuhoisuuteen. Onko kapitalismi luonnollisen järjestyksen sijaan sittenkin erityinen systeemi, jolla on jatkuvaa taipumusta rakenteellisiin romahduksiin?

Wall Streetin romahduksen jälkeen julkisessa keskustelussa nostettiin analyyseissä esiin useampaan otteeseen Marxin tunnettuja tulkintoja kapitalismin perimmäisestä luonteesta: samalla kun kapitalismi muuntaa ihmisiä konemaisiksi automaateiksi, markkinayhteiskunta muuntuu asteittain Matrix-elokuvaa muistuttavaksi dystopiaksi. Mitä pidemmälle kehityskulku etenee, sitä lähempänä järjestelmä on kaatumista. Kun romahdus lopulta tapahtuu, kapitalismi kuitenkin nousee uudelleen jaloilleen ja jatkaa entiseen tapaansa.

Järjestelmä on tästä näkökulmasta katsottuna erittäin ristiriitainen: kykeneväinen luomaan samanaikaisesti ennennäkemätöntä vaurautta ja musertavaa köyhyyttä, suurenmoisia uusia vapauksia ja kauhistuttavia alistumisen muotoja, hohdokkaita mekaanisia koneita ja turtunutta työvoimaa.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin tärkeää huomata, ettei kapitalismi ole nykytiedon valossa aiheuttamassa sisäsyntyisesti jonkinlaista lopullista tuhoaan – vaikka erilaiset talouskriisit ovatkin sen koko historian ajan olleet säännöllisiä. Kapitalismin eri variaatiot ovat osoittaneet useaan otteeseen kykenevänsä muuntautumaan moneksi ja jatkamaan toimintaansa valtavienkin markkinakuplien puhkeamisten ja lamojen jälkeen. Vaikka taloudellista tehokkuutta menetetään valtavasti, ja inhimillinen kärsimys on luonnollisesti samalla valtava, ei tämä vielä tarkoita että talousjärjestelmä itsessään olisi kuitenkaan perustavalla tavalla “itsetuhoisa”, kuten tämän katsantokannan mukaan se olisi.

Johtopäätöksiä

Taloustieteilijä Varoufakisin mukaan kaikki edellä kuvatut selitykset lisäävät ymmärrystä finanssikriisin synnystä, mutta hänen mukaansa taustalla vaikuttaa myös laajempi taloushistoriallinen kehityskulku. Varoufakis painottaa, että Toisen maailmansodan jälkeinen Bretton Woods-järjestelmä tarjosi usean vuosikymmenen ajan vakautta ja vaurastumista. Aikakautta kutsutaankin usein “kapitalismin kultakaudeksi”. Taloustieteilijä John Maynard Keynesin ajatuksiin nojannut järjestely perustui Yhdysvaltojen taloudelliseen mahtiin, ja maan tuotannon ylijäämien kierrättämiseen globaalissa mittakaavassa sen parhaaksi katsomalla tavalla. Yhdysvallat palautti politiikallaan muun muassa sodan hävinneiden Japanin ja Saksan teollisen tuotannon nopeasti takaisin kasvu-uralle ja mahdollisti maiden nopean taloudellisen elpymisen sodan jälkeen. Kehityksen taustalla oli pyrkimys luoda vakautta maailmantalouteen sekä kysyntää Yhdysvaltojen valtavalle viennille, sillä Yhdysvaltojen sisämarkkinat eivät pystyneet kuluttamaan maan koko tuotantoa.

Varoufakis huomioi, että 1970-luvulla tapahtui merkittävä käänne. Nixonin johdolla Bretton Woodsin järjestelmä romutettiin muutamassa vuodessa, kun Yhdysvaltojen vientiylijäämät alkoivat huveta. Tämän jälkeen muotoutunut maailmantalouden rakenne oli Varoufakisin mukaan merkittävästi edeltäjäänsä epävakaampi. Lyhyesti kuvailtuna tässä uudessa globaalissa mallissa ylijäämäiset maat veivät tuotteitaan runsain mitoin Yhdysvaltoihin sekä siirsivät auliisti voittonsa Yhdysvaltoihin Wall Streetin korkeiden voitto-odotusten finanssimarkkinoille.

Ennennäkemättömät pääomavirrat virtasivat Yhdysvaltoihin, vaikka maan budjetti sekä kauppatase olivat Reaganin ajoista lähtien hurjasti pakkasen puolella, mikä puolestaan ruokki yksityistä velkakuplaa asuntomarkkinoilla. Samaan aikaan Yhdysvalloissa työntekijöiden palkkakehitys polki tuottavuuden kasvaessa paikallaan, mikä mahdollisti ennätyssuuret liikevoitot yksityisellä sektorilla. Yhdysvaltalaiset työntekijät pitivät yllä totuttua elintason nousua velkaantumalla enemmän ja enemmän.

Varoufakisin mukaan maailmantalous on kriisin jäljiltä edelleen äärimmäisen epävakaa. Bretton Woodsin kaltaista rakennetta ylijäämien kierrättämiseen ei enää ole olemassa. Samoin sitä seurannut epävakaampi rakenne, Yhdysvaltojen alijäämiin ja finanssimarkkinoiden kuplaan perustunut järjestelmä, näyttäisi lakanneen toimimasta. Tämän keskeisen globaalin mekanismin puute aiheuttanee moninaisia haittoja kansantalouksiin ja johtanee laajemmin yhteiskunnalliseen epävakauteen.

Kuten Varoufakis toteaa, on finanssikriisin taustalla useita merkittäviä tekijöitä. Yksinäänkin niiden tarkastelu tarjoaa tärkeitä huomioita ja lähtökohtia tämänkaltaisen kriisin toistumisen välttämiseksi, mutta toisaalta ne myös usein antavat harhaanjohtavan yksipuolisen kuvan historiallisen kriisin perustasta.

Nykyisten sekamarkkinatalouksien kriisiytymisen hidastaminen ja kriisien vaikutusten lievittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Talouden uudistaminen ekologisesti kestävämmäksi, reilummaksi ja tehokkaammaksi vaatiikin ymmärrettävien analyysien lisäksi pitkäkestoista ja omistautunutta työtä erilaisissa uudistuskampanjoissa. Tämä työ on monin osin kohdistettava nykyisen talousjärjestelmän akuuttien ongelmakohtien parantamiseen, jotta ihmisten enemmistön hyvinvointia voitaisiin lisätä merkittävällä tavalla. Samanaikaisesti on yhä tärkeämpää hahmotella ja testata taloudessa käytännön kokeiluin uudenlaisia yrittäjyyden ja yhteistoiminnan rakenteita ja toimintatapoja, jotka tarjoavat suurempaa taloudellista vapautta ja tehokkuutta. Näiden soisi perustuvan – kilpailun, alistamisen ja ahneuden sijaan – vaivannäön ja yritteliäisyyden johdonmukaiseen kunnioittamiseen sekä tasavertaiseen yhteistyöhön.

Valinnoista ja hintojen asettumisesta markkinoilla

Usein kuulee väitettävän, että talouden toiminnassa päästään parhaimpaan lopputulokseen, kunhan taloutta määrittelevät mahdollisimman voimakkaasti markkinatalouden rakenteet. Argumentin mukaan markkinataloudessa hintoja ohjaa hyväntahtoinen ”näkymätön käsi”, joka asettaa automaattisesti hinnat oikealle, tehokkaalle ja yhteiskunnallisesti optimaaliselle tasolle.

Markkinatalouden rakenteita ja logiikkaa on sovellettu myös perinteisen kaupankäynnin ulkopuolella. Markkinaratkaisuja on esitetty muun muassa niin julkiselle sektorille kuin ympäristöongelmiinkin. Markkinaratkaisujen puolestapuhujat uskovat siihen, että mahdollisimman laaja hyödykkeiden yksityistäminen, valtion vähäinen väliintulo ja muut markkinatalouden mekanismit auttavat ihmiskuntaa ratkaisemaan esimerkiksi niin ilmaston lämpenemisen kuin muutkin ympäristöongelmat.

Koska markkinatalouden rakenteilla on niin keskeinen rooli nykytalouksissa ja -yhteiskunnissa, on erityisen tärkeää tarkastella näiden rakenteiden heikkouksia osana työtä paremman talouden kehittämiseksi. Markkinatalouden täydellistä vapautta kannattavat jättävät usein huomiotta lukuisia yleisesti tunnustettuja, taloustieteellisen teorian ennustamia ja käytännön osoittamia lainalaisuuksia markkinaratkaisujen toiminnassa. Erityisesti markkinatalouden ratkaisujen edistämiseen sitoutuneiden tulisi olla tietoisia näiden markkinapohjaisten ratkaisujen sisäsyntyisistä ongelmista.

Talouden rakenteiden vaikutuksista käytökseen ja valintoihin

Markkinatalouden rakenteet – kuten muutkin yhteiskunnan rakenteet – vaikuttavat toimintaamme ja eettisiin vakaumuksiimme. Rakenteet vaikuttavat myös siihen, mitä lopputuloksia pidämme haluttuina ja toivottavina. Markkinatalouden rakenteet palkitsevat ja rankaisevat tietynlaisista toimista ja näin vaikuttavat merkittävästi siihen, minkälaisia ihmisiä meistä tulee.

Bonnin yliopiston tutkijat Armin Falk ja Nora Szech tutkivat ihmisten eettisten vakaumusten ja markkinoiden suhdetta. Ohjaavatko ihmisten eettiset vakaumukset markkinoiden toimintaa, vai ohjaavatko itse asiassa markkinatalouden rakenteet käsitystämme oikeasta ja väärästä?

Tutkijat suunnittelivat kokeensa heijastelemaan todellisen elämän markkinatilanteita, joissa ostajat ja myyjät käyvät kauppaa keskenään ja kaupankäynti onnistuu, kun he pääsevät sopimukseen hinnasta. Tutkimuksessa käytiin kauppaa tutkijoiden ostamien ylimääräisten laboratoriohiirten hengillä. Eläinkokeissa käytetään usein hiiriä, mutta syntyneet hiiret eivät aina ole geneettisesti toivotun kaltaisia. Nämä hiiret usein tapetaan. Tutkimuksessa näitä muuten kuolemaantuomittuja hiiriä käytettiin koeasetelmassa, jossa hiirten elämänkohtalo oli koehenkilöille niin sanottu ulkoisvaikutus. Ulkoisvaikutukset ovat kaupankäynnistä kolmannelle osapuolelle koituvia hyötyjä tai haittoja, jotka eivät näy tuotteen hinnassa.

Tutkimuksessa oli kolme erillistä asetelmaa. Ensimmäisessä osallistujia pyydettiin yksilöinä määrittämään hinta, jolla he olisivat valmiit antamaan hiiren kuolla. Toisessa ja kolmannessa asetelmassa päätökset tehtiin kaupankäyntitilanteessa, joko kahden tai useamman osapuolen kesken. Mikäli koeasetelmassa kauppa syntyy, hiiri kuolee. Mikäli kauppaa ei synny, hiiri jää eloon, kunnes kohtaa luonnollisen kuoleman. Osallistujille vakuutettiin kyseisen hiiren pysyvän hengissä, jos he eivät suostu kaupankäyntiin. Ennen kokeen aloittamista osallistujille näytettiin kuva tyypillisestä koehiirestä ja prosessista, jossa hiiri tapettiin.

Yksilöasetelmaa hyödynnettiin, jotta tutkijat saattoivat saada kuvan siitä, kuinka paljon ihmiset yleisesti arvostivat hiiren henkeä. Asetelmassa osallistujilla oli valittavanaan kaksi vaihtoehtoa. Toisessa tapauksessa hiiri selviäisi hengissä ja osallistuja ei saisi rahaa, ja toisessa osallistuja saisi 10 euroa, mutta hiiri kuolisi. Tällä selvitettiin, kuinka moni ottaisi kymmenen euroa, jos se tarkoittaisi hiiren kuolemaa. Noin 45 prosenttia vastaajista ottaisi kympin. Tätä tasoa käytettiin sitten vertailukohtana arvioitaessa markkinatilanteiden lopputulemia.

Seuraavaksi tutkimuksessa asetettiin tilanne, jossa aloitettiin kaupankäynti. Paritilanteessa ostajalle annettiin 20 euroa ja myyjälle annettiin hiiri, ja kuten yksilötilanteessa, hänelle tähdennettiin hiiren hengen olevan hänen vastuullaan. Heille annettiin mahdollisuus useiden tarjouksien ja vastatarjouksien kautta päästä sopimukseen hinnasta. Jos he pääsivät sopimukseen, myyjä sai sovitun hinnan, ja ostaja sai pitää loput hänelle annetusta 20 eurosta.

Asetelma heijasteli markkinatilannetta, jossa kaupankäynnistä on haittaa kolmansille osapuolille. Jos ostaja ja myyjän pääsivät sopimukseen hinnasta, saivat he pitää rahat, mutta hiiri kuoli. Jos he taas eivät päässeet sopimukseen, eivät kumpikaan saanut mitään, mutta hiiri sai elää. Tässä kokeessa myyjä on vastaavassa tilanteessa kuin yksilöasetelmassa, koska hänellä on valta päättää hiiren kohtalosta hyväksymällä tai hylkäämällä rahallinen tarjous. Osallistujille tähdennettiin, ettei kenenkään ole pakko tehdä tai hyväksyä tarjousta, ja että hiiri säilyy hengissä, jos kauppaa ei sovita.

Suuremmassa markkina-asetelmassa markkinoilla oli seitsemän ostajaa ja yhdeksän myyjää. Molemmat saattoivat tehdä niin monia tarjouksia kuin halusivat ja hyväksyä tai hylätä kenen tahansa tarjouksen. Tutkijat myös tarjosivat kaupankävijöille jatkuvasti tietoa neuvoteltavissa olevasta hinnasta ja toteutuneiden kauppojen hinnoista.

Kaupankäyntitilanne muutti ihmisten käyttäytymistä merkittävästi. Yksinkertaisilla markkinoilla 73 prosenttia koetilanteista päättyivät tilanteeseen, jossa myyjä sai alle kymmenen euroa. Suuremmilla markkinoilla 76 prosenttia hiiristä sai kokea kuoleman alle kymmenen euron hintaan. Jotta yhtä suuret prosenttiosuudet olisi voitu saavuttaa yksilöasetelmassa, olisi osallistujille maksettavan hinnan täytynyt olla joko hieman yli tai alle viisikymmentä euroa. Markkinoilla hiiren elämän hinnaksi muodostui kuitenkin ainoastaan viitisen euroa.

Mikä sitten voi aiheuttaa näin merkittävän eron? Tutkijat esittivät useita mahdollisia selityksiä. Ensinnäkin, koska kaupankäyntiin tarvitaan kaksi osapuolta, voivat yksilöt ajatella vastuun kaupankäynnin seurauksista jakautuvan eri osapuolten kesken. Lisäksi markkinoilla yksilöt näkevät jatkuvasti muidenkin osallistuvan epäeettiseen kaupankäyntiin, mikä auttaa entisestään yksilöä oikeuttamaan oman toimintansa, kun epäeettinen toiminta voidaan kokea sosiaalisesti hyväksyttävänä. Yksilöt voivat tämän johdosta myös kokea omat valintansa merkityksettöminä, koska he voivat ajatella, että jos he eivät osallistu kaupankäyntiin, joku toinen tekee sen kuitenkin.

Tutkijat myös nostavat esille, kuinka markkina-asetelma vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen muuttamalla heidän järkeilynsä kohdetta. Markkinat tarjoavat viitekehyksen joka suuntaa toimijoiden huomiota kaupan hieromiseen, neuvotteluun ja kilpailuun sekä vie huomiota pois kaupankäynnin mahdollisista seurauksista ja eettisistä kysymyksistä. Näin kaupankäynnin ulkoisvaikutukset, eli tässä tapauksessa kuollut hiiri, jäävät taka-alalle, kun keskittyminen suuntautuu hintamuutoksiin ja kilpailemiseen markkinoilla.

Markkinatilanne siis saa ihmiset toimimaan omista eettisistä vakaumuksistaan poiketen, koska ne mahdollistavat yksilön vähätellä omaa syyllisyydentuntoaan, tekevät epäeettisestä kaupasta sosiaalisesti hyväksyttävää ja suuntaavat yksilön huomion menestyksekkääseen kaupankäyntiin eikä sen seurauksiin tai eettisiin ulottuvuuksiin. Yksilötilanne poikkeaa markkinatilanteesta selkeästi, koska tällöin toimijat eivät voi kuvitella jakavansa vastuuta eivätkä saa markkinoilta vihjeitä epäeettisen kaupan sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Näin ollen yksilöiden alkuperäiset näkemykset tulevat selkeämmin esille.

Kokeet todensivat tutkijoiden hypoteesin, jonka mukaan markkinatilanteet rapauttavat yksilöiden eettisiä vakaumuksia. Tutkijat olettivat tämän näkyvän hinnoissa, joilla hiiriä tapettiin. He olettivat myös, että hintojen vääristyminen on voimakkaampaa, kun kysessä on vaikutukset kolmansiin osapuoliin kuin tilanteessa, jossa kaupankäynnin tulos vaikuttaa yksilön omiin kulutusmahdollisuuksiin.

Tätä selvittääkseen tutkijat tekivät toisen edellisen kanssa identtisen koeasetelman, mutta jossa kaupankäyntiin ei liittynyt samanlaista eettistä ulottuvuutta, vaan kaupankäynnin kohteena oli yksilön omat kulutusmahdollisuudet. Kokeessa yksilöiden tuli hiiren sijaan myydä lahjakortti erääseen myymälään. Kokeeseen liittyi sekä yksilöasetelma, jossa osallistujilta kysyttiin summaa, johon he suostuisivat lahjakortin vaihtamaan että monen myyjän ja ostajan markkinat, joilla ostajat ja myyjät tekivät toisilleen tarjouksia, kuten hiirtenkin tapauksessa.

Kokeissa selvisi hiirten tapauksessa markkinoilla olevan merkittävä vaikutus. Osallistujat olivat markkinatilanteessa tietyllä rahasummalla huomattavasti halukkaampia antamaan hiiren kuolla kuin yksilötilanteessa. Lahjakorttien tapauksessa vastaavaa ei tapahtunut. Myös hintojen muotoutuminen hiirimarkkinoilla poikkesi huomattavasti lahjakorttimarkkinoista. Sen lisäksi, että hiirimarkkinoilla lähtöhinta oli alhainen verrattuna yksilötilanteeseen, laski se kaupankäynnin seurauksena entisestään, mikä antaisi lisäviitteitä eettisten vakaumusten rapautumisesta markkinatilanteissa. Tässäkään tapauksessa ei vastaavaa tapahtunut lahjakorttimarkkinoilla.

Tutkijoiden mukaan kokeissa voidaan havaita selkeä ja systemaattinen ero markkinoiden vaikutuksessa eettisten ja kolmansia osapuolia koskevien sekä eettisesti neutraalien ja itseä koskevien arvojen välillä. Asetelman ollessa muutoin yhtäläinen, markkinat rapauttavat huomattavasti enemmän eettisiä ja kolmansia osapuolia koskevia arvoja kuin itseä koskevia ja eettisesti neutraaleja arvoja.

Tutkimuksen lopputulokset ovat johdettavissa jossain määrin myös laajemmin yhteiskuntaan. On selvää, että esimerkiksi suuri osa ihmisistä pitää vaatteiden halpatuotantoa ihmisoikeuksia loukkaavissa olosuhteissa epäeettisenä. Vaikka tämä on useimpien mielestä epätoivottavaa, näin tuotettujen vaatteiden alhaiset hinnat kannustavat ihmisiä silti ostamaan niitä, ja lisäksi kohtuullisissa oloissa tehtyjen tuotteiden etsiminen saattaa monesti olla hyvin haastavaa.

Tutkimuksen johtopäätöksenä tutkijat toteavatkin, että markkinat eivät tuota aina prosessiin osallistuvien toiveiden mukaista lopputulosta – toisin sanoen lopputulokset eivät ole automaattisesti taloudellisesti tehokkaita tai yhteiskunnallisesti toivottavia. Mikäli ero toiveiden ja toteutuneiden lopputulosten välillä on liian suuri, eikä tunnettu lauselma “niukkojen resurssien tehokkaasta käytöstä” siis toteudu, on tarpeellista puuttua markkinamekanismien toimintaan.

Markkinatalouden rakenteet ristiriidassa ympäristön kestävyyden huomioonottamisen kanssa

Markkinatalouksien kyvyttömyys asettaa yhteiskunnallisesti optimaalisia hintoja näkyy konkreettisesti myös öljy-yhtiöiden osakkeiden arvostuksissa. The Economistin mukaan öljy- kaasu- ja hiiliyhtiöiden osakkeiden hinta markkinoilla on asettunut tasolle, jossa oletuksena on, että kaikki löydetyt fossiilisten polttoaineiden varannot otetaan käyttöön.

Ympäristön kantokyky ei kuitenkaan kestäisi näiden polttoaineiden käyttöä ja polttamista. Kansainvälinen yhteisö on asettanut tavoitteekseen ilmaston lämpenemisen rajoittamisen alle kahteen asteeseen. The Economistin haastatteleman asiantuntijan mukaan tavoitteessa pysyminen edellyttää, että vain noin kolmannes jo nyt löydetyistä fossiilisisen polttoaineen varastoista käytetään.

Oikeastaan kaikki yhtään laajamittaisempi tuotanto ja kaupankäynti aiheuttaa väistämättä seurauksia kaupankäynnin ulkopuolisille henkilöille. Tämä on seikka, joka tuleekin ottaa huomioon aina kaupankäynnin seurauksia mietittäessä. Mitä vapaammat markkinaolosuhteet ovat, sitä todennäköisemmin myös ongelmat kaupankäynnin seurausten tarkassa laskemisessa kasvavat.

Ilmastonmuutoksen ja fossiilisten polttoaineiden kohdalla tämä seikka näkyy vakavalla tavalla. Mikäli kaikkia fossiilivarantoja ei polteta, eli niiden polttamisen tuhoisat seuraukset otettaisiin vakavasti ja hinnat korjattaisiin tämän mukaisesti vähintäänkin moninkertaisiksi nykyisistä, kytee monien talousasiantuntujoiden mukaan öljy-, kaasu- ja hiiliyhtiöiden osakkeissa seuraava valtava osakekupla, jonka puhkeaminen vaikuttaisi koko maailman talouteen.

Täysin käsittämättömältä tuntuva markkinoiden lopputulema tulee kuitenkin ymmärrettävämmäksi edellä mainitun tutkimusesimerkin kautta. Fossiilisten polttoaineiden kanssa markkinat kärsivät samoista rakenteellisista ongelmista kuin muutkin markkinat.

Markkinat eivät kykene ottamaan huomioon kolmansille osapuolille – tässä tapauksessa tuleville sukupolville – aiheutettavaa haittaa. Markkinat muodostavat myös sosiaalisen ympäristön, joka kannustaa (tai pahimmillaan pakottaa) ulkoisvaikutusten huomiotta jättämiseen sekä epäeettiseen ja vahingolliseen käyttäytymiseen.

Markkinatalouden rakenteellisilla ongelmilla laajat seuraukset

Markkinoiden rakenteelliset ongelmat eivät vaikuta ainoastaan kaupankäynnin epätoivottuihin seurauksiin, vaan myös talouden mittavaan tehottomuuteen. Syntyy haitallinen noidankehä: vääristyneet hinnat vääristävät tuotantoa ja kulutusta, ja vääristymät kasvavat ajan myötä entisestään tuotannon ja kulutuksen sopeutuessa vääristyneisiin hintoihin.

Markkinataloudet kärsivät ihmisille ja ympäristölle vahingollisista rakenteista. On tärkeää pohtia, ovatko markkinatalouden rakenteet niitä rakenteita, joiden halutaan leviävän yhä uusille elämänalueille. Mikäli näin ei ole, on tärkeää aloittaa keskustelua siitä, halutaanko ihmisille ja ympäristölle parempia yhteiskunnan ja talouden rakenteita. Tämä keskustelu on elintärkeää niin ihmisyhteisöjen kuin planeettamme elinkelpoisen tulevaisuudenkin kannalta.

Lue myös:

Talousoikeuden asiantuntija: Bangladeshin työntekijöiden heikko asema johtuu säätelemättömistä markkinoista
New York Times: Toistasataa kuollutta ompelimon tulipalossa
Talvivaara ja ulkoisvaikutusten ongelma
Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan

Taloussanomat: Köyhyys näkyy yhä terveydessä

Taloussanomat uutisoi Lääkärilehdessä julkaistusta tutkimuksesta:

Eri tuloryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat olleet Suomessa jo pitkään tiedossa, mutta tuoreen väitöstutkimuksen mukaan eroja ei juuri ole saatu kavennettua. Lääkärilehti kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan pienituloinen nainen kuolee jopa 11 kertaa todennäköisemmin sepelvaltimosairauteen kuin suurituloinen nainen. Miehillä riski oli viisinkertainen. 

Lue myös:

The Washington Post: Research ties economic inequality to gap in life expactancy 
Taloussanomat: Köyhät vanhenevat nopeammin 
Talouselämä: Rikas elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä
YLE: Rikkaiden ja köyhien terveyserot Suomessa länsimaiden jyrkimpiä

WSJ: Noin joka seitsemäs yhdysvaltalainen ruoka-avun piirissä

Wall Street Journal:

One of the federal government’s biggest social welfare programs, which expanded when the economy convulsed, isn’t shrinking back alongside the recovery. […] The number of recipients in the food stamp program, formally known as the Supplemental Nutrition Assistance Program (SNAP), reached 47.3 million, or nearly one in seven Americans.

Talouskriisin kasvattama ruoka-avun tarve Yhdysvalloissa ei ole vähentynyt kriisin lievennyttyä, sillä noin 15 prosenttia Yhdysvaltojen kansalaisista vastaanottaa ruoka-apua. Ruoka-avun tarve on yksi esimerkki talouskriisin haitallisten seurausten epätasa-arvoisesta jakautumisesta.

Köyhien yhdysvaltalaisten tilanne ei ole kohentunut, vaikka talous on alkanutkin näyttää asteittaisen toipumisen merkkejä. Samanaikaisesti kriisin aiheuttaneet pankit ovat vastaanottaneet valtavan mittakaavan pelastuspaketteja ja muita tukia julkisista varoista. Näiden tukien mahdollistamana pankit ovat tehneet huikeita liikevoittoja ja maksaneet johtajilleen ennätyssummia erilaisin palkkioin.

Lue myös:

Tutkija: Perusturva ei riitä kohtuulliseen elämään
Tutkimus: Hyvinvointi riippuu yhteiskunnallisesta asemasta
Tutkimus: Köyhyys heikentää päätöksentekoa

Parecon Finlandin luento Pasilan pääkirjastolla tänään 15.5. klo 18

Parecon Finlandin avointen luentojen sarja Helsingin kirjastoissa päättyy tältä keväältä. Tervetuloa Pasilan kirjastolla järjestettävään "Ilmastonmuutos, talouskasvu & demokratia" -tilaisuuteen vielä tänään keskiviikkona 15.5. klo 18.

Tilaisuuden yhteydessä voi ostaa myös taloustieteen professori Robin Hahnelin syksyllä 2012 julkaistun kirjan Kilpailusta yhteistyöhön erikoishintaan (vain käteinen).

Lisätietoja HelMetin sivuilla. 

Tutkimus: Rikkaiden rikastuminen käy muille kalliiksi

The Washington Post -blogi:

As income inequality in the United States has soared and median wages have flatlined since 1980 [a] pressing question is what those increasingly hefty incomes at the very top mean for the lives of everyone else. And a big, newly revised paper by the University of Chicago’s Marianne Bertrand and Adair Morse finds that there is a connection, but not a happy one: The gains of the rich have come alongside losses for the middle class.

As the wealthy have gotten wealthier, the economists find, that’s created an economic arms race in which the middle class has been spending beyond their means in order to keep up. The authors call this “trickle-down consumption.” The result? Americans are saving less, bankruptcies are becoming more common, and politicians are pushing for policies to make it easier to take on debt.

Washington Postin toimittaja Brad Plumer tarkastelee blogissaan kuinka Yhdysvaltojen huipputuloisten huimasti nousseet palkat ovat vaikuttaneet paikallaan polkevasta tulokehityksestä kärsivien keskituloisten kulutus- ja säästämiskäyttäytymiseen. Plumer viittaa Chicagon yliopiston Marianne Bertrandin ja Adair Morsen tuoreeseen tutkimukseen, jonka perusteella voidaan havaita, että rikkaimpien rikastuminen on tapahtunut keskiluokan kustannuksella.

Tutkijoiden mukaan rikkaiden rikastuminen saa helposti aikaan myös kulutuksen kilpavarustelun, joka saa keskiluokan kuluttamaan yli varojensa pysyäkseen ylempien tuloluokkien perässä. Tämän johdosta amerikkalaiset säästävät tuloistaan huomattavasti vähemmän kuin aiemmin, henkilökohtaiset konkurssit ovat yleistyneet ja päättäjät ajavat politiikkaa, joka helpottaa velkaantumista entisestään.

Plumer yhdistää tutkimuksen havainnot taloustieteilijä Robert H. Frankin ajatuksiin. Frank on vuosia tutkinut tuloluokkien vaikutuksia toistensa kuluttamiseen. Hänen muotoilemansa teorian mukaan ylimpien tuloluokkien käyttäessä rahojaan luksustuotteisiin ja ajaessa asumisen hintaa ylöspäin, heitä hieman vähemmän rikkaat joutuvat käyttämään enemmän rahaa pysyäkseen perässä. Tuloluokka tuloluokalta nämä vaikutukset aaltoilevat sitten keski- ja matalatuloisiinkin, joiden palkat nyt polkevat paikallaan.

Frankin havainnot pohjaavat ajatukseen tiettyjen hyödykkeiden suhteellisista arvoista. Tämänkaltaisten hyödykkeiden arvot kuluttajille määrittyvät siinä kontekstissa, jossa kuluttajat kyseistä hyödykettä kuluttavat sekä nimenomaan suhteessa muihin kuluttajiin ja hyödykkeisiin. Kun tietystä hyödykkeestä tulee kuluttajien keskuudessa erittäin suosittu, muuttuu myös konteksti, jossa hyödykettä kulutetaan. Samalla myös muidenkin hyödykkeiden suhteellinen arvo muuttuu.

Ihmiset arvioivat omistamiansa ja kuluttamiansa hyödykkeitä suhteessa muihin ihmisiin ympärillään.  Vertailemalla omaa tilannettaan muihin ihmiset tulevat tietoisiksi heiltä uupuvista hyödykkeistä suhteessa omaan kontekstiinsa ja sen muihin ihmisiin. Frankin mukaan ihmiset valitsevat mielummin tilanteen, jossa omistavat naapureitaan suuremman asunnon, kuin tilanteen, jossa kaikkien asunnot ovat suurempia, mutta oma asunto on pienempi suhteessa naapureiden asuntoihin.

Tämä ilmiö selittää, miksi talouskasvun kohentaessa yleistä elintasoa ei ihmisillä välttämättä mene hyvin. Vaikka taloudellisilla mittareilla elämänlaatu olisi parempi kuin edellisillä sukupolvilla, on kokemus omasta menestyksestä kuitenkin riippuvainen omasta asemasta taloudellisessa hierarkiassa. Esimerkiksi sukunsa ensimmäinen korkeakoulututkinnon suorittanut on pärjännyt paremmin kuin edeltäjänsä. Kuitenkin korkeakoulututkinnon arvo yksilölle määrittyy ennen kaikkea muiden ihmisten koulutustasolla, ja työtä hakiessa merkittävämpää onkin, minkälainen tutkinto itsellä on suhteessa muihin työnhakijoihin.

Näin elintason kasvu ja kulutuksen kilpavarustelu tämänkaltaisten hyödykkeiden osalta on loppujen lopuksi nollasummapeliä. Näitä hyödykkeitä on jo määritelmällisesti niukasti ja pyrkimykset niiden saavuttamiseksi voivat hyödyttää vain muutamia ihmisiä muiden kustannuksella. Jokainen ei voi olla korkeimmin koulutettu, pätevin, muodikkaimmin pukeutunut tai huippu-urheilija. Kaikkiin näihin liittyy paremmuus nimenomaan suhteessa muihin.

Frankin mukaan ihmisen tarpeet riippuvat ympäristöstä ja riittävän elintason mittarit ovat yleensä paikallisia. Kun suurin osa tuloista menee rikkaimmalle vähemmistölle, heidän ympärillään olevat tuntevat itsensä köyhemmiksi suhteessa heihin, ja kuluttavat enemmän rahaa tämän johdosta. Bertrand ja Morse ovat tutkimuksellaan osoittaneet empiirisesti tämän tosiaan pitävän paikkansa ja että tämä on vaikuttanut voimakkaasti kotitalouksien säästämisasteen laskuun 1980-luvulta. Heidän mukaansa keskituloiset olisivat säästäneet 2,6-3,2 prosenttia enemmän tuloistaan, jos rikkaimpien ansiot olisivat kasvaneet samaa tahtia keskipalkan kanssa.

Käytännössä tämä tapahtuu esimerkiksi asumiskustannusten kautta. Rikkaiden kilpaillessa hienoimmista asunnoista nostavat he asuntojen hintoja, minkä vaikutukset heijastuvat laajemmin talouteen. Tämän lisäksi rikkaiden ostaessa aina vaan suurempia asuntoja, heidän alapuolellaan olevat tuloluokat muuttavat hekin hiljalleen suurempiin asuntoihin, kun asumisen standardit kasvavat. Frankin mukaan yhden perheen asunnon keskimääräinen koko on kasvanut 50 prosentilla vuodesta 1970.

Tämän lisäksi Bertrand ja Morse havaitsivat tutkimuksessaan kuinka rikkaiden rikastuessa myös palvelut heidän asuinalueillaan muuttuvat heijastamaan heidän kulutustarpeitaan. Tällöin kalliimmat ja erikoisemmat baarit ja ravintolat korvaavat perinteiset ja halvemmat sekä ketjukauppojen tilalle tulee erikoisruokakauppoja. Näin vähemmän varakkaatkin kuluttavat koko ajan enemmän.

Myös kulutuksen kilpajuoksu kiihdyttää ilmiötä. Rikkaampien kuluttaessa entistä enemmän rahaa kalliisiin yksityiskouluihin, kuntosaleihin tai muotiin, alkavat heidän keskituloiset naapuritkin kuluttaa näihin enemmän. Usein he eivät tämän lisäksi kuitenkaan tingi menoistaan muilla osa-alueilla. Tämä selittää osaltaan Robert Frankin, Adam Seth Levinen ja Oege Dijkin tutkimuksessaan löytäneet havainnot, kuinka kulutuskäyttäytymisen heijastuminen johtaa lisääntyneisiin konkursseihin, korkeampiin avioerotilastoihin ja pidempiin työmatkoihin.

Myös Bertrandin ja Morsen tutkimuksista löytyy tätä tukevia havaintoja. Asuinaluellaan tuloerojen kasvulle altistuneet keskituloiset kotitaloudet tuntevat entistä enemmän taloudellista huolta. Osavaltioiden mittakaavassa tuloerojen kasvu ennustaa kasvua henkilökohtaisissa konkursseissa. Tutkimuksessa havittiin heikkoja viitteitä myös siitä, että tuloerojen kasvu vaikuttaa poliitikkojen päätöksiin, jotka suosivat lainanoton ehtojen höllentämistä.

Edellä kuvatun kaltainen dynamiikka saattaa pitkässä juoksussa olla hyvin haitallista talouskasvulle. Kansainvälisen Valuuttarahasto IMF:n mukaan tuloerojen kasvaessa alemmat tuloluokat lisäävät lainaamista pysyäkseen perässä ja kasvanut velkaantuminen taas lisää talouskriisin riskiä. Bertrandin ja Morsen tutkimus havainnollistaa huomionarvoisia tekijöitä ilmiön taustalla.

Lue myös:

The Real News: Taloudellinen eriarvoisuus talouskriisin taustalla
Rikkaiden rikastuminen ja tulonjaon merkitys
The Real News: Korkeammat palkat johtavat talouskasvuun
Epätasainen tulonjako ja hidas kasvu kulkevat käsi kädessä

Tutkijat: Leikkauspolitiikan teoreettiset perusteet murenemassa

The Economic Policy Insituten Josh Bivens ja Andrew Fieldhouse kirjoittavat instituutin blogissa leikkauspolitiikan tulevaisuudesta nyt kun sen kiistattomat ongelmat ovat useiden päättäjienkin tunnustamat. He muistuttavat kuitenkin, että teoreettiset perusteet leikkauspolitiikan puolesta ovat aina olleet heikolla pohjalla, ja viimeisin leikkauspolitiikkaa kyseenalaistava Massachusettsin yliopiston taloustieteilijöiden julkaisema tutkimus ei ollut ensimmäinen laatuaan. Kirjoittajat viittaavat tekstissään useampaan lähteeseen, jotka muistuttavat leikkauspolitiikan negatiivisista vaikutuksista talouden ollessa taantumassa.

Kirjoittajien mukaan lisääntyneen tietoisuuden leikkauspolitiikan haitoista tulisi johtaa muutoksiin poliittisessa päätöksenteossa. Heidän mukaansa keskittyminen budjettivajeiden leikkaamiseen lyhyellä tähtäimellä jättää huomiotta muutaman erittäin tärkeän seikan.

Ensimmäinen havainto koskee ajoitusta. Budjettien tasapainottaminen tulee oleellisemmaksi silloin, kun taloudessa on täystyöllisyys tai ollaan lähellä sitä. Tämä ei kuitenkaan tänä päivänä pidä paikkaansa, vaan talous on viisi vuotta kriisin jälkeen edelleen taantumassa. Kirjoittajien mukaan nyt suunnitteilla olevat lyhyen aikavälin budjetin tasapainottamissuunnitelmat ovat ennenaikaisia ja ainoastaan viivyttävät talouden elpymistä, joka jo muutenkin antaa odottaa tulemistaan.

Toinen ongelma kirjoittajien mukaan ovat leikkausten kohteet. Koska nykytalouden ongelmat johtuvat ennen kaikkea kysynnän puutteesta, riippuu leikkausten haitallisuus niiden vaikutuksista talouden kokonaiskysyntään. Useat budjetin tasapainottamissunnitelmat eivät tee tarpeeksi eroa esimerkiksi taloutta vahvasti rasittavien, koko talouden laajuiseen kysyntään voimakkaasti vaikuttavien julkisten menojen leikkausten ja vähemmän taloutta hidastavien veronkorotusten välillä. He viittaavat aikaisempaan julkaisuunsa, jossa he esittivät julkisten menojen leikkaamisen lisäävät velkaanumista, jos leikkausten kohteen olevien menojen kerrannaisvaikutus ylittää 0,9:n ja vähentävän velkaantumista menojen alittaessa kyseisen luvun. Ensin mainitun kaltaiset väärin kohdistetut leikkaukset siis saattavatkin ennemminkin lisätä velkaantumisastetta, kun taas toiseksi mainitut vähentävät velkaantumista lyhyellä aikavälillä. Tämän takia on äärimmäisen tärkeää, että mahdolliset budjetin tasapainottamistoimet ovat oikein kohdistetut.

Kolmantena kirjoittajat kinniittävät huomion siihen, kuinka julkisten menojen leikkaukset vähentävät talouden kokonaistuotantoa, ja tästä johtuen kaksi tekijää luovatkin painetta ottaa lisää velkaa: pienentynyt BKT sekä kasvavan työttömyyden johdosta pienentynyt verokertymä, joka yhdistyy maksettavien työttömyyskorvausten kasvavaan määrään. Silloin kun talous on heikolla tolalla, voivat nämä tekijät kääntää leikkauspolitiikan itseään vastaan, ja aikaansaada velan kasvua sen vähenemisen sijaan. Kirjoittajat viittaavat Dawn Hollandin ja Jonathan Portesin tutkimukseen, jonka perusteella he toteavat Isossa-Britanniassa ja euroaluella harjoitetun leikkauspolitiikan pahentaneen velkaantumista 5 prosentilla.

Neljäntenä kirjoittajat kiinnittävät huomiota siihen, kuinka Yhdysvalloissa sitoutuminen ennaltamäärättyihin 10 vuoden budjetin tasapainottamissuunnitelmiin vähentää mahdollisuuksia talouden elvyttämiseen tarvittaessa, koska elvytyksen kustannukset olisi myöhemmin katettava haitallisilla menojen leikkauksilla ennaltamäärätyn ajanjakson sisällä. He kertovat julkaisussaan osoittaneensa, että elvyttämisen kustantaminen kymmenen vuoden ajanjakson sisään olisi tarpeen ainoastaan siinä tapauksessa, että maan taloudelle olisi odotettavissa selkeitä haittoja velkaantumisen ylittäessä tietyn asteen. Kuten viimeisimmissä selvityksissä on käynyt ilmi, on kyseisestä vaikutuksesta hyvin heikosti näyttöä.

Kirjoittajien mukaan Yhdysvallat pitäytyi aiemmin Euroopan harjoittamasta aggressivisesta leikkauspolitiikasta, mutta on nyt kuitenkin seuraamassa samaa tietä. Ironista kyllä, päättäjät ovat omaksuneet kyseisen linjan juuri kun talousteorian perusteet leikkauspolitiikan puolesta ovat heikoimmillaan.

Vyönkiristyksen haitoista

Blogissamme on pyritty nostamaan esiin tuoretta tutkimustietoa ja analyyseja leikkauspolitiikan [1] vaikutuksista talouskehitykseen ja laajemmin yhteiskunnan hyvinvointiin.

Talouspolitiikan suuntaa ohjanneet asiantuntijat ovat suositelleet Euroopassa ja myös viime aikoina Yhdysvalloissa talouden tervehdyttämiseksi pääasiassa valtioiden budjettialijäämien pienentämistä. Käytännössä budjettialijäämien pienentäminen tarkoittaa julkisen sektorin leikkauksia.

Vyönkiristys on nostettu esille ratkaisuna myös Suomen kaltaisissa talouksissa, joissa finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin seuraukset ovat olleet kokonaisuudessaan lievempiä. Suomalaisessa valtavirran talouskeskustelussa on painotettu valtion menojen leikkausten merkitystä pidemmällä aikavälillä, koska valtion velan pelätään mahdollisesti kasvavan tulevaisuudessa hallitsemattoman suureksi, vaikka harva pitää nykyisiä velanhoitokustannuksia kestämättöminä.

On kuitenkin tärkeä huomata, että lukuisat arvostetut talousasiantuntijat ovat jo pitkään varoittaneet vyönkiristyksen merkittävistä ongelmista sekä taloudellisen tehokkuuden että hyvinvoinnin näkökulmista.

Kansantalouksien toimintaa koskevan julkisen keskustelun yksi ongelmallinen piirre on käytetyn kielen teknisyys ja akateemisuus, joka sulkee suurimman osan ihmisistä keskustelun ulkopuolelle. Aihe on epäilemättä abstrakti ja vaikeaselkoinen, ja tarkkojen selkokielisten tiivistysten puuttuessa eri asiantuntijoiden näkemysten pätevyyden arviointi onkin suurelle yleisölle erittäin haastava tehtävä.

Osa talousasiantuntijoista pyrkii onneksi avaamaan talouskeskustelussa esitettyjä keskeisiä argumentteja sellaiseen muotoon, että niitä voi ymmärtää ilman erityistä taloustieteellistä perehtyneisyyttä. Yhtenä esimerkkinä voidaan nostaa yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja rahoitusalan asiantuntija Stephanie Kelton, joka tiivistää selkokielisessä artikkelissaan "The Layman's Case Against Austerity" keskeisimpiä argumentteja liittyen leikkauspolitiikan haittoihin.

Ohessa on tiivistetty Suomen kontekstiin sovitettuna Keltonin artikkelin tärkeimpiä huomioita.

1) Kun taloudessa säilytetään merkittävä määrä työttömyyttä, menetetään jatkuvasti valtava määrä tuotantopotentiaalia ja tuloja.

2) Yksityisyritysten markkinatalous perustuu myyntiin. On laajalti tiedossa, että pääsyynä yritysten haluttomuuteen palkata uusia työntekijöitä tai investoida uusiin toimitiloihin ja laitteistoon on yksinkertaisesti yrityksen tuotteiden kysynnän puute. Yritykset investoivat ja palkkaavat uusia työntekijöitä, kun asiakkaita on runsaasti.

3) Toisen maailmansodan jälkeisillä kahdella vuosikymmenellä voimakas kasvu vähensi lukuisten länsimaiden velan ja bruttokansantuotteen suhdelukua. Leikkauspolitiikan puolestapuhujat ovat usein erityisen huolestuneita velan ja bruttokansantuotteen suhteesta. Toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu ja siitä seurannut valtionvelan ja BKT:n edullinen suhdeluku eivät kuitenkaan syntyneet leikkauspolitiikkaa harjoittamalla. Kasvun taustalla oli päinvastoin merkittäviä julkisia investointeja, palkkatason tasaista nousua sekä näistä tekijöistä seurannutta voimistunutta kulutuskysyntää.

Taloushistoriassa on myös lukuisia muita esimerkkejä ajanjaksoista, joiden aikana valtion velkataakka on keventynyt talouskasvun seurauksena. Kun massatyöttömyyden sijaan ihmiset ovat töissä, sosiaalimenoihin kuluu vähemmän varoja ja useampi maksaa valtiolle tuloveroja. Näin budjettien alijäämiä pystytään kuromaan umpeen ja velan osuutta bruttokansantuotteesta pienentämään.

4) Valtion velan ja BKT:n suhdeluku pienenee, kun BKT kasvaa valtion velan kasvua nopeammin. Tällä hetkellä on keskitytty yksipuolisesti valtion velan vähentämiseen leikkaamalla julkisia menoja ja nostamalla veroja. Kuten Euroopassa on nähty lukuisissa eri maissa viime vuosina, vyönkiristys aiheuttaa romahduksen palkkatasossa, joka puolestaan heikentää myyntejä (pienentää kotimaista kulutuskysyntää ja täten myös bruttokansantuotetta). Sen sijaan, että valtion velan ja BKT:n suhdeluku pienenisi, vyönkiristys heikentää kasvunäkymiä, joka puolestaan aiheuttaa alijäämiä ja velkataakkojen suurenemista.

5) Yhdysvalloissa budjettialijäämä on paraikaa pienentynyt nopeammin kuin vuosikymmeniin. Syynä tähän on talouden asteittainen toipuminen vuoden 2008 romahduksen jälkeisestä Suuresta lamasta. Kun ihmiset pääsevät töihin ja tienaavat, he maksavat tuloveroja ja lopettavat tukien nostamisen.

6) Päättäjät ympäri puoluekentän eri länsimaissa ovat sitoutuneet välittömiin valtion velan vähentämispyrkimyksiin. Kun taloudessa on valtava määrä resursseja (kuten työvoimaa, materiaaleja ja ylimääräistä kapasiteettia tehtaissa) käyttämättömänä, verojen kiristykset ja julkisen sektorin leikkaukset vain vahingoittavat talouden toimintaa. Tilanne on toinen, jos talouden koko kapasiteetti on käytössä ja inflaatio on korkealla. Tällä hetkellä kautta linjan kapasiteettia on runsaasti käyttämättömänä ja inflaatio alhaisissa lukemissa.

7) Vyönkiristyksen ongelmat eivät automaattisesti tarkoita sitä, että valtion tulisi loputtomasti lisätä menojaan. Yritykset tarvitsevat asiakkaita, mutta julkisen sektorin ei tarvitse olla yksin ostajan roolissa. Esimerkiksi pienituloisten verotuksen keventäminen johtaa selvästi kysynnän kasvuun, koska he kuluttavat rikkaista poiketen suuren osan tuloistaan.

8) Infrastruktuurissa ja palveluissa on kehittämisen varaa. Homekoulut ovat yksi hälyttävä esimerkki rakennuskannan heikosta tilasta Suomessa. Rakennuskannan korjaaminen on mahdollisuus luoda työpaikkoja ja parantaa merkittävän ihmismäärän hyvinvointia. Ilmastonmuutoksen uhkaan vastaaminen edellyttää energiatehokkuutta sekä vanhojen että uusien rakennusten kohdalla – tämä mittava hanke on yksi mahdollisuus lisätä työpaikkoja ja taloudellista toimeliaisuutta silloin, kun talouden pyörät eivät pyöri normaalisti ja taantuma uhkaa syventyä lamaksi. Samoin sairaanhoitoyksiköiden huutavasta resurssipulasta kertovat leikkausjonot kuvaavat, kuinka julkiset investoinnit eivät ole yhteiskunnallisesti optimaalisella tasolla.

--
[1] Englanninkieliselle "austerity" -käsitteelle ei ole vakiintunut selkeää ja kaikenkattavaa suomennosta. Muun muassa sanoilla vyönkiristys, talouskuri, leikkauspolitiikka ja kurjistamispolitiikka pyritään kaikilla kuvaamaan talouspolitiikkaa, jossa julkilausuttuna tavoitteena on pyrkimys vähentää valtioiden velkaantumista leikkaamalla julkisen talouden menoja.

Dean Baker: Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen virheiden merkityksestä

Dean Baker - arvostettu taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Recearch -instituutin perustajista - kirjoittaa paljon huomiota saaneesta ja laajasti julkiseen taloudenpitoon vaikuttaneesta julkista velkaa ja talouskasvua käsitelleestä Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin tutkimuksesta, jonka johtopäätöksiä tutkimusaineiston tarkempi analysointi on tehnyt kyseenalaiseksi.

Reinhartin ja Rogoffin tutkimus käy vastoin keynesiläisen taloustieteen perusopinkappaleita, joiden mukaan taantumassa tulisi lisätä julkista kulutusta, väittäessään nimenomaan päinvastaista. Tutkimuksen mukaan julkisen talouden velkaantumisen ylittäessä suhteellisesti 90 prosentin tason bruttokansantuotteesta kääntyy talouskasvu laskuun suhteessa vähemmän velkaisiin maihin. Tutkimuksen virheellisiä lähtökohtia nostettiin esiin jo pian sen julkaisun jälkeen. Huomioista piittaamatta Reinhartin ja Rogoffin tutkimusta on käytetty perustelemaan euroalueen, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen harjoittamaa vyönkiristyspolitiikkaa, koska on pelätty alijäämäisten budjettien syöksevän maat hitaan kasvun kierteeseen.

Reinhartin ja Rogoffin tutkimus kärsii kuitenkin monista puutteista. Baker nostaa analyysissään ensimmäisenä esiin syy-seuraussuhteiden väärinkäsittämisen. Hänen mukaansa valtiot velkaantuvat voimakkaasti talouden yskiessä, mistä Japani on hyvä esimerkki. Kuplat Japanin maa- ja osakemarkkinoilla sai maan talouden porskuttamaan 1980-luvulla, jolloin valtion budjetit olivat myös tasapainoisia ja velkaa oli hyvin vähän. Kuplien puhjetessa 1990-luvulla maan talous romahti, joten valtio teki vahvasti alijäämäisiä budjetteja paikatakseen yksityisen kysynnän hiipumisen. Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksessa Japanin alhaisten kasvulukujen syynä pidetään korkeaa valtionvelkaa, vaikka todellisuudessa valtio velkaantui, koska talous oli ongelmissa.

Bakerin mukaan tutkimusta vaivasivat lisäksi yksinkertaiset loogiset ongelmat. Valtioilla on sekä velkoja että varallisuutta, joten valtioiden olisi järkevää myydä varallisuuttaan velan ylittäessä 90 prosentin suhteellisen rajan, jos kyseisen rajan ylittäminen riskeeraa maan talouden. Tämä tarkoittaisi käytännössä valtion maiden, kalastusoikeuksien, televisiokanavien yms. myyntiä. Vaikka tämänkaltaisen omaisuuden yksityistäminen olisi Bakerin mukaan typerää, Reinhartin ja Rogoffin tutkimus viittaisi siihen, että velan vähentämisen seuraukset talouskasvulle ovat niin hyvät, että valtioiden kannattaisi myydä omaisuuttaan saadakseen julkisen velkasuhteen alle 90 prosenttiin BKT:sta.

Huolimatta sitä vaivaavista selkeistä puutteista, Reinhartin ja Rogoffin tutkimus saavutti vaikutusvaltaisen aseman päättäjien keskuudessa. Tämän takia oli äärimmäisen tärkeää, että Massachusettsin yliopiston tutkijat Thomas Herndon, Michael Ash ja Robert Pollin kävivät huolellisesti läpi tutkimuksessa tehdyt virheet. He tutkivat Reinhartin ja Rogoffin aineistoa uudestaan ja huomasivat useita tärkeitä laskuvirheitä, joiden korjaamisen jälkeen tutkimuksen lopputulos muuttui. Julkisen velkasuhteen kohoamisella yli 90 prosentin tasolle ei ollut aiemmin väitettyjä vaikutuksia talouskasvulle.

Bakerin mukaan tutkimuksen virheiden tunnistamisella tulisi olla suuria vaikutuksia harjoitettuun talouspolitiikkaan, sillä tutkimus oli keskeisessä asemassa perusteissa talouden elvyttämistä vastaan sekä leikkauspolitiikkaa puoltavien perustelujen tärkeimpiä kulmakiviä. Teoriassa tämän tulisi johtaa harjoitetun talouspolitiikan uudelleenarviointiin. Leikkauspolitiikka on kuitenkin Bakerin mukaan jättänyt jälkeensä voittajia ja häviäjiä, ja viimeisen viiden vuoden korkea työttömyys ja työmarkkinoiden heikkous on heikentänyt suunnattomasti työntekijöiden neuvotteluasemia.

Tästä johtuen käytännössä kaikki kriisin jälkeiset tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet työnantajille. Pääomatuottojen osuus kansantulosta on korkeimmillaan sitten vuoden 1951. Yritysten voittojen kasvu on kiihdyttänyt arvopaperimarkkinoita, jotka ovat toipuneet talouskriisin aiheuttamista menetyksistä. Häviäjien lista taas on huomattavasti pidempi kuin voittajien. Osakkeenomistajat ovat suhteellisen pieni osa väestöstä. Valtaosa ihmisistä saa suurimman osan tuloistaan työstään osakkeiden sijaan. Nimenomaan nämä ihmiset ovat leikkauspolitiikan häviäjiä.

Kampanja- ja poliittisten puolueiden rahoituksen tullessa rikkaalta vähemmistöltä on poliitikkojen asialistalla tulevaisuudessakin Bakerin mukaan ensisijaisina tämän rahoittavan vähemmistön huolenaiheet, vaikka heidän etunsa olisi ristiriidassa väestön valtaosan etujen kanssa. Tästä johtuen leikkaukset sosiaalipalveluihin ja terveydenhuoltoon ovat jatkuvasti esillä, vaikka nämä ohjelmat hyödyttävät väestön suurta enemmistöä, puoluekannasta huolimatta.

Herndonin, Ashin ja Pollinin tuore tutkimus on tehnyt Bakerin mukaan selväksi, etteivät päättäjät pyri vähentämään julkista velkaa, koska voitaisiin uskoa tämän tekevän hyvää taloudelle. Sen sijaan he pyrkivät leikkaamaan julkista velkaa, koska on rikkaamman väestönosan etujen mukaista ylläpitää tilannetta, jossa korkeat työttömyysluvut heikentävät työntekijöiden neuvotteluvoimaa.

Lue myös:

Yle: Mainosjakelussa kahden euron tuntipalkka
Tutkimus: Keskimääräinen tulotaso laskee ammattiliittoihin kuulumisen vähentyessä
The Real News: Korkeammat palkat johtavat talouskasvuun
Krugman: Ammattiliitot tärkeä vastapaino keskittyvää varallisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut