Vuoden 2008 syksyllä puhjennut finanssikriisi oli mittakaavaltaan historiallinen tapahtuma. Sitä edeltäneet kriisit, kuten esimerkiksi internetyhtiöiden kuplan puhkeaminen Yhdysvalloissa vuonna 2001, 1980-luvun Latinalaisen Amerikan kriisi, kehittyvien maiden ajautuminen epätoivoiseen velkaloukkuun ja 1980-luvun alun voimakas lama Britanniassa, olivat luonteeltaan enemmän tai vähemmän paikallisia. Suuri osa näistä kriiseistä aiheutti merkittävät vahinkonsa maailmantalouden veturien sijaan köyhemmillä alueilla, ja kun kriisi puolestaan osui Yhdysvaltoihin, viranomaiset siivosivat sotkun suhteellisen nopeasti ja tehokkaasti.

Vuoden 2008 romahdus poikkesi merkittävästi edeltävistä kriiseistä, sillä sen vaikutus ylsi kaikkiin maailman kolkkiin. Kriisi kosketti myös teollistuneiden maiden, kuten Britannian ja Yhdysvaltojen, vauraampia alueita – vaikka asuntomarkkinakuplan puhkeamisen aiheuttama hävitys alkoikin Yhdysvalloissa pienituloisemmilta alueilta. Euroopassa koko maanosa on joutunut taistelemaan päättymättömältä vaikuttavan kriisin kanssa, ja Kiinankin kansantaloudessa on viime aikoina noussut esiin huolestuttavia piirteitä, vaikka kriisin alkupuolella se selvisi romahduksesta lähes vahingoitta.

Vuonna 2008 alkaneen kriisin syntyä on pyritty selittämään lukuisin eri tavoin. Aiheesta on julkaistu valtava määrä artikkeleita, kirjoja ja dokumenttielokuvia, minkä seurauksena kriisiä selittävistä teorioista ei ole puutetta.

Ateenan yliopiston talousteorian professori Yanis Varoufakis on osallistunut aktiivisesti kansainväliseen talouskeskusteluun liittyen viime aikaisiin talouskriiseihin. Hän on keskittynyt työssään erityisesti globaalin kriisin taloushistoriallisiin syntytekijöihin sekä eurokriisin mahdollisiin ratkaisumalleihin. Varoufakis jakaa yleisimmät selitykset finanssikriisin syntytekijöistä kuuteen kategoriaan teoksessaan "The Global Minotaur – America, the True Origins of the Financial Crisis and the Future of the World Economy".

Varoufakisin analyysi on hyödyllinen koonti yleisistä näkökulmista finanssikriisiin vaikuttaneista tekijöistä. Kirjassaan hän painottaa lisäksi sitä, kuinka yksinään eri selitysmallit ovat hyvinkin epäonnistuneita, mutta yhdessä tarkasteltuna auttavat sekä ymmärtämään kriisin mittakaavaa sekä kumoamaan väärinkäsityksiä ja myyttejä kriisin syistä.

1) Monet älykkäät ihmiset epäonnistuivat kollektiivisesti ymmärtämään riskejä, jotka liittyivät järjestelmään kokonaisuudessaan

Tämä oli vastauksen ydin, kun British Academy yritti selvittää vuoden 2009 kesällä kuningattarelle, miksi talousasiantuntijat eivät olleet nähneet kriisiä ennalta.

Kaikilla talousasiantuntijoilla oli pääsy ajankohtaiseen dataan, joka kertoi hurjaa kieltään. Yhdysvalloissa finanssisektorin velka oli räjähtänyt jo valmiiksi korkeasta lukemasta (22 prosenttia BKT:sta) tähtitieteellisiin lukemiin (117 prosenttia BKT:sta) vuoden 2008 kesällä. Amerikkalaisten kotitalouksien velka oli lähes tuplaantunut kymmenessä vuodessa. Britanniassa kehitys oli samansuuntaista: yksityinen velka oli paisunut ennätyslukemiin.

Jos yksityistä velkaa kerran kasautui kohtuuttomia määriä ja tämän seurauksena riski lisääntyi merkittävästi, miksi kukaan ei nähnyt romahdusta ennalta?

British Academyn asiantuntijat myönsivät ylpeillen uskoneensa, että tällä kertaa asiat olisivat toisin – rahoitusmarkkinat olivat vihdoin löytäneet tavan luoda rajattoman määrän harmitonta ja riskitöntä velkaa. Koska asiantuntijoiden voitokas retoriikka oli ennen kriisiä voimakkaan teknistä ja matemaattista, ja velat jaettiin pieniin osasiin ja paketoitiin uusiksi erinäisin monimutkaisin riskilaskelmin, viranomaiset ja akateemikot eivät pysyneet kehityksessä mukana ja uskoivat sokeasti innovaatioiden turvallisuuteen. Loppuen lopuksi asiantuntijapiireissä laajalti uskottiin, että oli mahdollista luoda velkoja (ja lyödä vetoa näiden velkojen päälle) moninkertainen määrä verrattuna koko maailman todellisiin tuloihin.

2) Valvovien viranomaisten loikkaaminen

Kun nykyisellään omenoiden hinta määräytyy markkinoilla, ostajan on helppo erotella mädät omenat erinomaisista, joten kaupankäynti sujuu suhteellisen vaivattomasti ilman ulkopuolista valvontaa. Velkakirjat ja erityisesti pitkälle kehitetyt synteettiset finanssituotteet puolestaan toimivat hyvin poikkeavin periaattein, koska ostajat eivät voi maistaa tai käsinkosketella tuotteen kuntoa. Finanssimarkkinoilla ostajat luottavat ulkopuolisten instituutioiden (luottoluokittajien) tarjoamaan tietoon ja selviin pelisääntöihin, joita valvovat puolueettomat ja valppaat viranomaiset (finanssivalvonta). Kriisin yhteydessä nämä edellä mainitut instituutiot eivät kuitenkaan olleet vain epätietoisia, ne olivat myös osasyyllisiä kriisin syntyyn.

Luottoluokittajat antoivat täydellisiä AAA-luottoluokituksia velkapapereille, jotka sisälsivät merkittäviä riskejä. Tämä mahdollisti valtavia, käytännössä automaattisia, liikevoittoja pankeille, koska näitä ongelmallisia velkapapereita kierrätettiin järjestelmässä yhtä luotettavana kuin oikeaa rahaa. Tämä johti näiden ongelmavelkapapereiden suosion valtavaan nousuun kaikkialla. Käytännössä tämä johti tilanteeseen, jossa pankit pystyivät painamaan itse itsellensä käyttökelpoista rahaa – siksi sijoittajalegenda Warren Buffet kutsui kyseisiä velkapapereita (CDO = collaterized debt obligation) “joukkotuhoaseiksi”.

Pankkiirit siis maksoivat luottoluokittajille saadakseen velkapapereilleen luotettavimmat luokitukset, keskuspankki ja valvovat viranomaiset hyväksyivät nämä luokitukset kyselemättä, ja huonosti palkatut nuoret viranomaiset suunnittelivat puolestaan urakehitystään suurten pankkien palkkalistoilla. Viranomaisia valvoivat puolestaan valtionvarainministeriöt, joiden ministerit olivat joko palvelleet vuosia suurissa rahoituslaitoksissa tai suunnittelemassa liittymistä tähän arvovaltaiseen joukkoon poliittisen uransa jälkeen. Ennennäkemättömän vauraat finanssialan toimijoiden piirit luksustavaroineen, asuinalueineen ja erityispalveluineen tekivät ylipäätään kehityksen kyseenalaistamisesta erittäin vaikeaa sijoittajille, viranomaisille ja pankkiireille.

3) Ihmisten luontainen ahneus & itsekkyys

Monet markkinaintoilijat vetoavat myös kriisin selityksissä ihmisten luontaiseen ahneuteen. Varoufakis käy läpi tätä markkinoiden erehtymättömyyteen uskovien toistamaa argumentaatioktejua onnistuneesti. Tästä näkökulmasta katsottuna yritykset säädellä taloutta tai luoda yhdessä sovittuja pelisääntöjä esimerkiksi suuryritysten tai pankkien toiminnalle ovat tuomittuja epäonnistumaan, koska niiden hyvät tarkoitusperät kääntyvät ihmisen luontaisen ahneuden takia itseään vastaan. Talous on siis tuomittu ajautumaan kriiseihin ihmisen luontaisen ahneuden seurauksena, mutta yritykset säädellä markkinatalouden ongelmallisia piirteitä vain johtavat entistä suurempiin ongelmiin. Jos ja kun inhimillisen ahneuden lietsomia ongelmia kuitenkin syntyy, on tällöin tarpeellista puuttua markkinoiden toimintaan ja palauttaa ne niiden luontaiselle, hyveelliselle polulle.

Muutaman vuosikymmenen ajan yhteisiä pelisääntöjä ja ahneuden suitsimista pidettiin kuitenkin tärkeinä. Vuoden 1932 jälkeen pyrkimykset säännellä rahoitusmarkkinoiden ylilyöntejä hyväksyttiin laajalti. Tunnetuin esimerkki lienee presidentti Rooseveltin kaudella vuonna 1933 laadittu Glass–Steagall-laki. 1970-luvulla näitä pelisääntöjä alettiin säännönmukaisesti purkamaan, koska vaikutusvaltaansa lisänneiden markkinaintoilijoiden keskuudessa sääntöjen nähtiin hidastavan kasvua ja heikentävän innovaatioita, sillä niiden uskottiin jarruttavan finanssimaailman kehitystä.

Vuonna 1987 Ronald Reagan nimitti Alan Greenspanin Yhdysvaltain keskuspankin johtajaksi. Greenspan saavutti nopeasti maineen tehokkaana rahamarkkinoiden säännöllisten romahdusten korjaajana. Greenspanin resepti oli yksinkertainen: ahnetta ihmisluontoa oli turha pyrkiä rajoittamaan keinotekoisesti, joten markkinoiden oli annettava toimia mahdollisimman vapaasti. Kun väistämätön katastrofi iski, valtio palasi näyttämölle ja pyrki agressiivisesti kaikin keinoin nostamaan talouden takaisin raiteille esimerkiksi laskemalla korkoja rajusti ja laskemalla markkinoille kasapäin rahaa. Resepti näytti toimivan kelvollisesti parisenkymmentä vuotta. Vuonna 2008, puolitoista vuotta ennen Greenspanin eläkkeelle jäämistä, se lakkasi toimimasta. Tämän seurauksena Greenspan teki jotain poikkeuksellista: hän myönsi ymmärtäneensä kapitalismin perusmekanismit väärin.

4) Kulttuuritekijät

Vuoden 2008 syyskuussa Euroopassa katseltiin itsetyytyväisinä rapakon taakse – vuosien ajan yhdysvaltalaiset olivat saarnanneet Euroopalle heidän oman mallinsa ylivertaisuudesta: joustavien työmarkkinoiden autuudesta, hyvinvointivaltioiden kyvyttömyydestä pärjätä globalisaation aikakaudella, agressiivisen yrittäjyyskulttuurin hienouksista ja Wall Streetin taianomaisesta taituruudesta. Kun uutiset romahduksesta levisivät maailmalle, Euroopassa odoteltiin pelokkaina, mutta tunteeseen sekoittui myös vahingoniloa.

Ei kulunut kauan, kun kriisi siirtyi Euroopan maaperälle – merkittävästi odotettua vahvemmassa ja uhkaavammassa muodossa. Monet Euroopassa kuitenkin pitävät kriisin syntyä angloamerikkalaisen kulttuurin tuotoksena. Syypäänä pidetään muun muassa lumoutumista omistusasumisen kaikkivoipaisuuteen: mitä järkeä on talousmallissa, jossa vuokralla asuminen leimataan vuokranantajien alaiseksi orjuudeksi, kun taas kuvitteellista asunnon omistamista juhlitaan, vaikka tämä tarkoittaakin vielä suurempaa velkaa pankkien suuntaan?

Euroopassa ja Aasiassa nähtiin hyvissä ajoin Yhdysvaltojen ja Britannian finanssisektorin järjettömän mittakaavan paisuminen. Euroopassa omahyväisyys kuitenkin lakkasi pian, kun eurokriisi alkoi nostaa päätään. Aasialaisilla puolestaan on ainakin hieman syytä itsetyytyväisyyteen, ja eri puolilla Aasiaa vuoden 2008 romahdusta ja sen jälkiseurauksia kutsutaankin “Pohjois-Atlantin kriisiksi”.

5) Haitallinen talousteoria

Vuoden 1997 taloustieteen Nobel-palkinto myönnettiin Robert Mertonille ja Myron Scholesille, jotka olivat edelläkävijöitä osakeoptioiden arvottamisessa. Heidän mallinsa mahdollistivat palkinnon jakajien mukaan uuden tyyppisiä finanssituotteita ja helpottivat tehokkaampaa riskinhallintaa yhteiskunnassa. Muutama kuukausi palkinnon myöntämisen jälkeen Long-Term Capital Management, Mertonin ja Scholesin opein ylläpidetty yhdysvaltalainen hedgerahasto, aiheutti kaatuessaan useiden miljardien vahingot. LTCM:n tappiot siivottiin veronmaksajien pelastuspaketilla.

Vuoden 2008 romahduksen koeajona pidetty LTCM:n epäonnistuminen perustui vajavaiseen tieteelliseen teoretisointiin: valtava investointipääoma sidottiin testaamattomiin oletuksiin siitä, että tiettyjen tapahtumien (esim. lukuisia maksujen laiminlyöntejä velallisten ketjussa) todennäköisyyksiä voidaan laskea, vaikka nämä tapahtumat oletetaankin mallissa mahdottomiksi. Mallien kehittäjät uskoivat teoretisoineensa riskin pois rahoitusmarkkinoilta, ja finanssimarkkinoiden toimijoiden luottamus uudenlaiseen velanluontiin oli vahvaa. Tämä varaukseton luottamus puolestaan ruokki uusien velkamuotojen avulla tehtyjä häikäiseviä voittoja. Mitä suuremmiksi rahastojen voitot kasvoivat, sitä helpompi finanssi-innovaatioille myötämielisten taloustieteilijöiden oli hiljentää kriitikoita.

Taloustieteiden kentällä tapahtui myös laajemmin samoihin aikoihin merkittäviä muutoksia. Markkinoiden toiminta alettiin nähdä teoriassa harmonisena ja virheettömänä mekanismina, jonka poikkeukselliset toimintavirheet johtuvat markkinoiden ulkoisista tekijöistä – sekaantuvan valtion, ammattiliittojen tai keskuspankin toimista. Esimerkiksi sellaista työttömyysastetta, joka pysyi pidemmän aikaa paikallaan, alettiin kutsua luonnolliseksi työttömyysasteeksi. Toisin sanoen yhtäkkiä työttömyys näyttäytyikin luonnollisena asiana, jota oli turha pyrkiä selittämään tai korjaamaan.

Kun talouden toiminnassa osoittautui huomattavia poikkeamia kehitetyistä talousteorioista, nämä poikkeamat sivuutettiin malleissa merkityksettöminä poikkeustapausina. Kun kollektiivinen paniikki lopulta iski ja finanssijärjestelmä alkoi heilahdella juuriaan myöten, mallit ja niiden mukaan rakennetut rahoitusmarkkinat kaatuivat huteran korttitalon tavoin.

Varoufakisin mukaan tästä näkökulmasta katsottuna haitallisten talousteorioiden taustalla vaikutti fundamentalistinen ryhmittymä talousasiantuntijoita, jotka palkittiin ruhtinaallisesti työstään matemaattisesti monimutkaisten ja suunnattomia voittoja finanssisektorille kerryttäneiden mallien kehittäjinä. Huolimatta niiden ulkokohtaisesta hienostuneisuudesta, uudet mallit osoittautuivatkin vain matematiikan avulla verhoilluksi taikauskoksi. Ne perustuivat sokeaan luottamukseen siihen, että markkinat huolehtivat parhaiten itsestään – sekä hyvinä että huonoina aikoina.

6) Järjestelmän epäonnistuminen

Entä jos kriisin syyllinen ei ollutkaan ihmisluonto tai talousteoria? Mitä jos kriisi ei siis johtunutkaan pankkiirien ahneudesta – vaikka monet heistä sitä olivatkin – tai heidän hyödyntämistään haitallisista talousteorioista? Kriisin syyksi on esitetty myös kapitalismiin sisäänrakennettua taipumusta itsetuhoisuuteen. Onko kapitalismi luonnollisen järjestyksen sijaan sittenkin erityinen systeemi, jolla on jatkuvaa taipumusta rakenteellisiin romahduksiin?

Wall Streetin romahduksen jälkeen julkisessa keskustelussa nostettiin analyyseissä esiin useampaan otteeseen Marxin tunnettuja tulkintoja kapitalismin perimmäisestä luonteesta: samalla kun kapitalismi muuntaa ihmisiä konemaisiksi automaateiksi, markkinayhteiskunta muuntuu asteittain Matrix-elokuvaa muistuttavaksi dystopiaksi. Mitä pidemmälle kehityskulku etenee, sitä lähempänä järjestelmä on kaatumista. Kun romahdus lopulta tapahtuu, kapitalismi kuitenkin nousee uudelleen jaloilleen ja jatkaa entiseen tapaansa.

Järjestelmä on tästä näkökulmasta katsottuna erittäin ristiriitainen: kykeneväinen luomaan samanaikaisesti ennennäkemätöntä vaurautta ja musertavaa köyhyyttä, suurenmoisia uusia vapauksia ja kauhistuttavia alistumisen muotoja, hohdokkaita mekaanisia koneita ja turtunutta työvoimaa.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin tärkeää huomata, ettei kapitalismi ole nykytiedon valossa aiheuttamassa sisäsyntyisesti jonkinlaista lopullista tuhoaan – vaikka erilaiset talouskriisit ovatkin sen koko historian ajan olleet säännöllisiä. Kapitalismin eri variaatiot ovat osoittaneet useaan otteeseen kykenevänsä muuntautumaan moneksi ja jatkamaan toimintaansa valtavienkin markkinakuplien puhkeamisten ja lamojen jälkeen. Vaikka taloudellista tehokkuutta menetetään valtavasti, ja inhimillinen kärsimys on luonnollisesti samalla valtava, ei tämä vielä tarkoita että talousjärjestelmä itsessään olisi kuitenkaan perustavalla tavalla “itsetuhoisa”, kuten tämän katsantokannan mukaan se olisi.

Johtopäätöksiä

Taloustieteilijä Varoufakisin mukaan kaikki edellä kuvatut selitykset lisäävät ymmärrystä finanssikriisin synnystä, mutta hänen mukaansa taustalla vaikuttaa myös laajempi taloushistoriallinen kehityskulku. Varoufakis painottaa, että Toisen maailmansodan jälkeinen Bretton Woods-järjestelmä tarjosi usean vuosikymmenen ajan vakautta ja vaurastumista. Aikakautta kutsutaankin usein “kapitalismin kultakaudeksi”. Taloustieteilijä John Maynard Keynesin ajatuksiin nojannut järjestely perustui Yhdysvaltojen taloudelliseen mahtiin, ja maan tuotannon ylijäämien kierrättämiseen globaalissa mittakaavassa sen parhaaksi katsomalla tavalla. Yhdysvallat palautti politiikallaan muun muassa sodan hävinneiden Japanin ja Saksan teollisen tuotannon nopeasti takaisin kasvu-uralle ja mahdollisti maiden nopean taloudellisen elpymisen sodan jälkeen. Kehityksen taustalla oli pyrkimys luoda vakautta maailmantalouteen sekä kysyntää Yhdysvaltojen valtavalle viennille, sillä Yhdysvaltojen sisämarkkinat eivät pystyneet kuluttamaan maan koko tuotantoa.

Varoufakis huomioi, että 1970-luvulla tapahtui merkittävä käänne. Nixonin johdolla Bretton Woodsin järjestelmä romutettiin muutamassa vuodessa, kun Yhdysvaltojen vientiylijäämät alkoivat huveta. Tämän jälkeen muotoutunut maailmantalouden rakenne oli Varoufakisin mukaan merkittävästi edeltäjäänsä epävakaampi. Lyhyesti kuvailtuna tässä uudessa globaalissa mallissa ylijäämäiset maat veivät tuotteitaan runsain mitoin Yhdysvaltoihin sekä siirsivät auliisti voittonsa Yhdysvaltoihin Wall Streetin korkeiden voitto-odotusten finanssimarkkinoille.

Ennennäkemättömät pääomavirrat virtasivat Yhdysvaltoihin, vaikka maan budjetti sekä kauppatase olivat Reaganin ajoista lähtien hurjasti pakkasen puolella, mikä puolestaan ruokki yksityistä velkakuplaa asuntomarkkinoilla. Samaan aikaan Yhdysvalloissa työntekijöiden palkkakehitys polki tuottavuuden kasvaessa paikallaan, mikä mahdollisti ennätyssuuret liikevoitot yksityisellä sektorilla. Yhdysvaltalaiset työntekijät pitivät yllä totuttua elintason nousua velkaantumalla enemmän ja enemmän.

Varoufakisin mukaan maailmantalous on kriisin jäljiltä edelleen äärimmäisen epävakaa. Bretton Woodsin kaltaista rakennetta ylijäämien kierrättämiseen ei enää ole olemassa. Samoin sitä seurannut epävakaampi rakenne, Yhdysvaltojen alijäämiin ja finanssimarkkinoiden kuplaan perustunut järjestelmä, näyttäisi lakanneen toimimasta. Tämän keskeisen globaalin mekanismin puute aiheuttanee moninaisia haittoja kansantalouksiin ja johtanee laajemmin yhteiskunnalliseen epävakauteen.

Kuten Varoufakis toteaa, on finanssikriisin taustalla useita merkittäviä tekijöitä. Yksinäänkin niiden tarkastelu tarjoaa tärkeitä huomioita ja lähtökohtia tämänkaltaisen kriisin toistumisen välttämiseksi, mutta toisaalta ne myös usein antavat harhaanjohtavan yksipuolisen kuvan historiallisen kriisin perustasta.

Nykyisten sekamarkkinatalouksien kriisiytymisen hidastaminen ja kriisien vaikutusten lievittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Talouden uudistaminen ekologisesti kestävämmäksi, reilummaksi ja tehokkaammaksi vaatiikin ymmärrettävien analyysien lisäksi pitkäkestoista ja omistautunutta työtä erilaisissa uudistuskampanjoissa. Tämä työ on monin osin kohdistettava nykyisen talousjärjestelmän akuuttien ongelmakohtien parantamiseen, jotta ihmisten enemmistön hyvinvointia voitaisiin lisätä merkittävällä tavalla. Samanaikaisesti on yhä tärkeämpää hahmotella ja testata taloudessa käytännön kokeiluin uudenlaisia yrittäjyyden ja yhteistoiminnan rakenteita ja toimintatapoja, jotka tarjoavat suurempaa taloudellista vapautta ja tehokkuutta. Näiden soisi perustuvan – kilpailun, alistamisen ja ahneuden sijaan – vaivannäön ja yritteliäisyyden johdonmukaiseen kunnioittamiseen sekä tasavertaiseen yhteistyöhön.