Olemme kirjoittaneet toistuvasti varallisuuden valtavista ja yhä kasvavista eroista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin. Suomessa lapsiperheiden köyhyys on korkeimmalla tasolla vuosikymmeniin, nuorten hyvinvoinnissa on kasvavia ongelmia sekä kasvavaa eriarvoisuutta ja kaikkein köyhimpien asema on esimerkiksi terveydenhuollon yksityistämisen ja odotettavasti kohonneiden kustannusten seurauksena huonontunut entisestään.

Maailmanlaajuisesti varallisuus on jakautunut äärimmäisen epätasa-arvoisesti. Puolet maailman väestöstä, noin kolme ja puoli miljardia ihmistä, omistaa YK:n selvitysten mukaan yhteensä juuri ja juuri prosentin maailman varallisuudesta. Luvut ovat vain suuntaa-antavia, ja onneksi köyhimmät ovat useissa maissa luoneet keskenään toisiaan tukevia avunannon verkostoja, joiden avulla he voivat saada tukea joutumatta maksamaan "markkinahintaa" esimerkiksi kasviksista, vedestä, lasten hoitamisesta tai vaikkapa lainopillisesta avusta.

Kuitenkin on selvää, että valtava osa ihmisistä joutuu elämään epätoivoisissa oloissa erityisesti kaikkein köyhimmissä maissa, joissa toimivat ruoantuotannon ja yhteisen avunannon verkostot ovat säännönmukaisesti joutuneet yritysten voitontavoittelun tähtäimiin. Tämä on näennäisesti kasvattanut maiden varallisuutta (ja tätä näkee toisinaan käytettävän perusteluna esimerkiksi ruoantuotannon laajemmalle yksityistämiselle perheiltä ja paikallisilta yhteisöiltä), mutta näitä puheenvuoroja käyttävät jättävät usein mainitsematta niin hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen kuin markkinajärjestelyjen tehottomuuden tuottaa yleistä hyvinvointia verrattuna aiempiin, paikallisiin ja usein vuosisatoja tasapainoisesti toimineisiin järjestelyihin.

Usein väitetäänkin, että taloudellinen kasvu lisää hyvinvointia, ja kansan hyvinvointi voidaan mitata sen bruttokansantuotteesta. Näin tuloerot ovat oikeutettuja, jos ne lisäävät yhteistä kakkua. Tätä taustaoletusta voidaan kuitenkin kritisoida havainnollistavan esimerkin kautta.

Voimme lähteä liikkeelle yleisestä määritelmästä: "kansakunnan" hyvinvointi lasketaan kaikkien yksittäisten yksilöiden hyvinvoinnin summana, kuten tämä hyvinvointi on tapana mitata. Tästäkin lähtökohdasta katsottuna tulee tuloeroille todella merkittävä rooli hyvinvoinnin kuvaajana. Lisäksi tuloerot ovat näin entistäkin merkittävämmät mitä huonommat julkiset palvelut ovat, ja mitä suurempi osa inhimillisestä toiminnasta on markkinoiden piirissä. Tämä johtuu siitä, että mitä niukemmin julkisia palveluja on saatavilla, sitä isompi painoarvo muodostuu markkinoilta ostettaville palveluille, joiden saatavuus puolestaan on kiinni yksilön varallisuudesta.

Miksi näin? Tämän ymmärtämisessä auttaa rajahyödyksi kutsutun käsitteen tarkastelu. Voimme olettaa taloustieteen yleisesti käytössä olevien periaatteiden mukaisesti tuotteilla olevan niiden saatavuuden mukaan laskeva rajahyöty yksilöille. Yksinkertainen esimerkki rajahyödystä: jos minulla ei ole yhtään vettä, niin yksi pullo vettä tuo minulle paljon hyötyä. Mutta jos minulla on 100 pulloa vettä, niin en saa hirveästi "hyötyä" uudesta pullosta vettä.

Näin voimme olettaa, että köyhä, joka saa 100 euroa, saa siitä enemmän hyötyä/hyvinvointia kuin upporikas, joka saa 100 euroa. Näin tulonjako ei olekaan aivan niin merkityksetön kuvaaja hyvinvoinnin kannalta kuin joissakin puheenvuoroissa annetaan ymmärtää, ja tämä siis riippumatta siitä, kuinka iso tai pieni kakku on.

Tämä kuvaus voi toivottavasti tuoda havainnollistavasti esiin sen, kuinka varallisuuden jakautumisella on taloudessa väliä jo aivan yksinkertaisella, teoreettisellakin tasolla.

On tarpeen myös huomauttaa, ettei varallisuuden jakautuminen tai itseasiassa talous ylipäätään ole missään tapauksessa ainoa tai jotenkin erityisesti tärkeämpi kysymys kuin moni muu ihmisten omaehtoisuutta ja vapautta rajoittava kysymys yhteiskunnassa. Niin poliittiseen päätöksentekoon, eri vähemmistöjen, maantieteellisten alueiden sekä sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja ylipäätään kulttuuriin kokonaisuudessaan tarvitaan vakavia, juurille meneviä puheenvuoroja ja toimintaa nykyisten ongelmien ratkaisemisen aloittamiseksi. Esittelemässämme demokraattisen suunnittelun mallissa, osallisuustaloudessa, on pyritty ottamaan tämä oleellinen seikka huomioon keskittymällä talouteen ja antamalla toisista yhteiskunnan osa-alueista kumpuaville ratkaisuille niiden tarvitsemaa tilaa ja tukea.

Talouttakin tarkasteltaessa varallisuuden jakautuminen on toki vain yksi monista oleellisista kysymyksistä. Osallisuustalouden mallissa taloutta katsotaankin kokonaisvaltaisesti, kuten näkyy sen ratkaisuissa koskien niin vallan jakautumista, päätöksenteon uusia rakenteita kuin valtauttavien työtehtävien ja työpaikkojen mielekkyyden tarkastelua.

Kysymys varallisuuden jakautumisesta on kuitenkin myös yksi oleellisista seikoista parempaa yhteiskuntaa tavoiteltaessa. Keskustelua aiheesta on käyty pitkään. Talousfilosofi Adam Smith kuvaili vallan ja varallisuuden jakautumisen yhteyttä jo teoksessaan Wealth of Nations (Kansojen varallisuus):

The workmen desire to get as much, the masters to give as little, as possible... It is not, however, difficult to foresee which of the two parties must, upon all ordinary occasions, have the advantage in the dispute, and force the other into a compliance with their terms.... In all such disputes, the masters can hold out much longer [because they are wealthier].

Smith kirjoitti jo oman aikansa kauppiaista ja omistajista valtakunnallisen politiikan kiistattomina arkkitehteinä ("by far the principal architects"), jotka pystyivät lobbausvoimallaan kääntämään poliittista päätöksentekoa ja keskustelua omien intressiensä mukaiseksi.

Civil government, so far as it is instituted for the security of property, is in reality instituted for the defence of the rich against the poor, or of those who have some property against those who have none at all.

Smithin huomiot varallisuuden jakautumisen vaikutuksista hänen aikansa päätöksentekoon ovat ehkä vielä huomionarvoisempia nykyaikana. Varallisuuden ja päätäntävallan yhteydet ovat erityisen tärkeä seikka sellaisille valtioille, kuten Suomelle, jotka perustuslakinsa ja valtiollisen järjestelmänsä kautta korostavat lähtökohtien tasavertaisuutta ja päätöksenteon demokraattisuutta.

Varallisuuden huomattava, eriarvoinen jakautuminen haittaa yksilöiden vapautta ja omaehtoisuutta siis monin erilaisin tavoin, esimerkiksi kallistamalla demokraattisen päätöksenteon kenttää varakkaampien hyväksi.

Toinen tarkastelemisen arvoinen esimerkki on lähtökohtien tasavertaisuus, jota usein pidetään kannatettavana tavoitteena toimivan ja tehokkaan talouden kannalta. Lähtökohtien tasavertaisuuden nykyisellään heikosta toteutumisesta olemme nostaneet aiemmin useita ongelmallisia esimerkkejä, alkaen sen perustavista vaikutuksista jo aivan lapsuudesta alkaen.

Perityn omaisuuden ongelmallisuus kasvaa, kun siihen yhdistetään mahdollisuus vaurastua yksityisomaisuuden ja pääoman tuottamalla hyödyllä. Yksilön palkitseminen hänen yksityisomaisuutensa tuottaman hyödyn mukaan perustuu ajatukseen siitä, että yksilön pitäisi saada yhteiskunnalta suunnilleen yhtä paljon kuin hän tai hänen tuottava omaisuutensa hyödyttää yhteiskuntaa. Kukin voi vaikuttaa siihen, miten ja millaista tulosta syntyy joko tekemällä työtä ja/tai tuomalla hyödyllisiä tuotannon välineitä työn tekemiseen.

Yksinkertaistettuna esimerkkinä tästä: jos toinen tuo kuokan ja toinen traktorin, on traktorilla työtä tekevän panos nopeasti huomattavasti suurempi ja yhteiskunta hyötyy tästä enemmän. Kun henkilö tuo kansantalouden käyttöön traktorin tai vaikka 4000 hehtaaria tuottoisaa mäntymetsää, se kasvattaa ja parantaa yhteiskunnan vaurautta aivan kuin jos toinen henkilö poimii perunoita ja tekee niistä ruokaa perheelleen - ero on vain määrässä. Siksi pääoman perusteella palkitsemista kannattavien mukaan on reilua, että traktorin tai perityn metsäomaisuutensa yhteiskunnan kokonaispottiin mukaan tuonut saa suuremman palkkion kuin kuokan kanssa perunoita poimineet.

Tämän säännön keskeinen heikkous on "Jorma Ollilan pojanpojan tapaus". Kuvaillun periaatteen mukaan Jorma Ollilan pojanpojan tulisi saada tuhatkertaista palkkiota verrattuna korkeasti koulutettuun, ahkeraan ja erittäin tuottoisaa työtä tekevään köyhän perheen tyttäreen. Tämä sääntö pätee siinäkin tapauksessa, ettei Jorma Ollilan pojanpoika tee päivääkään työtä koko elämänsä aikana ja köyhän perheen tytär raataa viisikymmentä vuotta tuottaen suurta hyötyä toisille. Pojanpoika on perinyt omaisuuden, joka "työskentelee hänen puolestaan" koska "yhteiskunta hyötyy siitä enemmän" - ja kuvaillun säännön mukaanhan yhteiskunta palkitsee tuotannon välineiden tuottamasta hyödystä.

Osaksi näistä syistä, ja kilpaillumpien markkinoiden edistämiseksi, perityn omaisuuden valtaa ja varallisuutta keskittäviä vaikutuksia on korjattu perintöoikeutta rajoittamalla. Kyse on valinnasta, kumpaa vapautta haluamme edistää: jos varakkailla on vapaus jättää lapsilleen suuria perintöjä, tulevilla sukupolvilla ei ole vapautta nauttia tasavertaisista taloudellisista mahdollisuuksista.

Tätä esimerkkiä ja myös taloustieteilijä Milton Friedmanin markkinoita käsittelevia tarkastelemisen arvoisia huomioita, sekä niiden perustavia olettamuksia, käsitellään Parecon Finlandin suomeksi julkaisemassa Robin Hahnelin artikkelissa Perusteet markkinoita vastaan. Artikkelia saa vapaasti kotisivuiltamme ja tilaisuuksistamme.