Liberaaleiksi itseään kutsuvat talousoikeistolaiset esittävät taloudelliset näkemyksensä usein “vapautena” tai “vapauden edistämisenä”. Retoriikkaan kuuluu usein myös valtionvastaisuus - valtio nähdään taloudellisen vapauden poikkeuksellisen suurena rajoitteena.

Yhdysvaltalainen sosiaalipolitiikan asiantuntija Matt Bruenig on nostanut esiin vähemmän tunnettuja Robert Halen ajatuksia, jotka osoittavat oikeistoliberaalien olevan valtion pakkovallan kannattajia. Bruenig osoittaa samalla, kuinka vapaudesta puhuminen on usein mielikuvilla pelaamista. Taloudessa on aina kyse jonkinlaisista pakoista ja yksilöiden vapauksien rajoittamisista. Liberaaleiksi itseään kutsuvat ovat myös valtion pakkovallan kannattajia, vaikkeivat he tätä suostu usein itse myöntämään.

Matt Bruenig: Oikeistoliberaalit ovat valtion pakkovallan kannattajia

Robert Hale oli talouteen vihkiytynyt oikeusrealisti, joka vaikutti 1900-luvun alkupuoliskolla. Halesta ei löydy suomeksi lainkaan hakutuloksia, ja hänen englanninkielinen wikipedia-artikkelinsakin kielii lyhyydessään miehen työn jääneen pääosin tuntemattomaksi. Tämä on vahinko, sillä Hale on yksi kaikkien aikojen tarkkanäköisimpiä laissez-faire -talousteorioiden kriitikoita.

Monien tärkeiden havaintojensa ohella Hale purki erinomaisesti sen ylimalkaisen tavan, jolla pakosta ja vapaudesta puhutaan talousasioiden yhteydessä. Käyttäen funktionaalista lähestymistapaa Hale osoitti, kuinka kaikki tavat organisoida taloutta nojaavat ihmisten pakottamiseen, ja kuinka tämä pätee yhtälailla niin vapaaseen markkinatalouteen kuin sosialismiinkin nojaaviin vaihtoehtoihin. Halen pääväitettä on parasta havainnollistaa kahdella rinnakkaisella esimerkillä.

Kuvitellaan, että etsin itselleni asuntoa. Oletetaan, että minulla on seuraavat kaksi vaihtoehtoa:

Maksa vuokranantajalle vuokraa talossa asumisesta.
Ole koditon.

Jos maksan vuokranantajalle, tämä ymmärretään vapaaehtoiseksi transaktioksi, johon ei sisälly pakottamista. Valitsinhan tuon vaihtoehdon siksi, että se oli paras tarjolla oleva vaihtoehto. Mutta hetkinen. On kuviteltavissa muitakin vaihtoehtoja. Kuvitellaan kolmas vaihtoehto: muutan rakennukseen ja en maksa mitään vuokranantajalle.

Jos kolmas vaihtoehto olisi tarjolla, valitsisin takuuvarmasti sen. Miksi en sitten valitse sitä? Koska valtiovalta on väkivalloin estänyt sen valitsemisen. Omaisuuden suojaksi luotujen lakien avulla valtio on ilmoittanut, että vuokranantaja voi vain napata puhelimen ja soittaa valtion poistamaan minut väkivalloin rakennuksesta, jos valitsen vaihtoehdon numero kolme. Valtio on siis konkreettisesti pakottamalla rajoittanut valinnanvapauttani. Ilman sitä en olisi valinnut ensimmäistä, minulle kannattavinta vaihtoehtoa. Itseasiassa funktionaalisesti katsottuna maksan vuokranantajalle siitä, että hän luopuu valtion takaamasta oikeudestaan estää minua käyttämästä rakennustaan. Se on tämän laillisen järjestelyn quid pro quo.

Otetaan rinnalle toinen esimerkki. Kuvitellaan, että ajattelen työpaikan hankkimista. Oletetaan, että minulla on seuraavat kaksi vaihtoehtoa:

Mene töihin ja maksa tulovero työstä saatavista tuloista.
Älä hanki työtä.

Esimerkit ovat identtisiä. Kun vaihtoehdot ovat nämä, valitsen ensimmäisen vaihtoehdon. Ovatko tuloverot siis vapaaehtoisia ja ei-pakottavia? Siltä vaikuttaisi, eikö? Tuloverot ovat vähintäänkin yhtä vapaaehtoisia, kuin vuokran maksaminen asunnosta. Tällä tarkoitan sitä, että kyse on parhaan vaihtoehdon valitsemisesta tarjolla olevista vaihtoehdoista. Mutta ongelma onkin siinä, että vaihtoehdothan eivät jää tuohon. On olemassa kolmaskin vaihtoehto, jonka valtio estää: mene töihin ja älä maksa tuloveroa.

Kolmas vaihtoehto on se, minkä oikeistoliberaalit haluaisivat valita, mutta jonka valtio pakkokeinoin heiltä estää.

On huvittavaa, miten oikeistoliberaalit ja markkinaintoilijat (sekä joidenkin taloustieteilijöiden löyhä tapa puhua asiasta) esittävät vuokraesimerkin valinnanvapautena ja pakottamisesta vapaana ihannetilanteena, kun taas tulovero onkin pakottamista ja vapauden rajoittamista. Kuitenkaan mikään “pakottamisen” yleisesti käytössä oleva määritelmä ei tue tällaista erottelua. Halen saavutus oli nimenomaan siinä, miten hän osoitti yksilön pakottamisen olevan universaalia taustalla aina vallitsevien erilaisten rajoitusten myötä.

Niukkuuden maailmassa kaikki taloudelliset säännöt – myös nekin, jotka mahdollistavat yksityisen omaisuuden olemassaolon, sopimuslait ja niin edelleen – luovat näitä taustalla olevia rajoituksia yksilöiden vapaudelle (kuten esimerkiksi voiko taloon mennä nukkumaan ilman että maksaa mitään kenellekään). Taloudesta puhuttaessa ei keskustella siitä, kuka kannattaa pakottamista ja kuka vapautta. Keskustelu koskee ainoastaan sitä, millaisia pakkokeinoja talouteen halutaan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voitaisi esittää argumentteja laissez-faire järjestelmälle, joka perustuu väkivaltaiseen taloudelliseen pakottamiseen. Niitä voidaan esittää oikein hyvin. Voidaan puolustaa järjestelyn yleishyödyllisyyttä tai sitä, miten se palkitsee ahkerimmat tai aikaansaavimmat yksilöt (joskaan kumpaakaan argumenttia on vaikea perustella kestävästi). Mutta on järjetöntä puolustella vapaa markkina -ajattelua siksi, että väittää vastustavansa taloudellista pakottamista. Sen väittäminen on joko silkkaa hölynpölyä (kuten aiemmin käytiin läpi) tai sitten maalitolppien siirtelyä. Käytännössä on usein kyse yrityksestä uudelleenmääritellä “pakottaminen” siten, että se vain sopisi omaan alkuperäiseen pyrkimykseen maalata itsestä kuva pakkokeinojen vastustajana.