Kilpailu kasvattaa mainontaan, sopimiseen, seurantaan ja erimielisyyksien ratkontaan liittyviä kustannuksia. Harvardin yliopiston tutkimusten mukaan tällaisten niin sanottujen transaktiokustannusten osuus voi kasvaa jopa 30 prosenttiin terveyssektorin kustannuksista. Arviolta ne voisivat Suomessa olla 15–20 prosenttia. Suomessa näistä kuluista ei ole totuttu puhumaan, koska niiden merkitys ei ole ollut kovin suuri, koska hallitsevana on ollut julkiset palvelut.

Hallituksen sote-uudistuksesta paistaa luja markkinausko. Usko siihen, että eri tuottajien markkinakilpailu parantaa laatua ja ainakin jollain aikavälillä pienentää kustannuksia. Valitettavasti ihmisten terveys ja markkinatalouden lainalaisuudet eivät kuitenkaan sovi yhteen - eivät edes perinteisin markkinatalouden mittarein.

Iso osa markkinatalouden rakenteellista tehottomuutta on markkinabyrokratia, jota voi kuvata myös transaktiokustannusten käsitteellä. Tärkeämpää kuin oikea käsite on ymmärtää, mistä siinä on kyse: talouden toiminnasta, joka ei perustu itse hyvinvointia luovaan työhön - kuten hoitajan läsnäoloon vanhuksen kanssa - vaan työhön, joka ei itsessään tuo hyvinvointia: mainoskampanjoiden suunnitteluun, sopimuksen viilaamiseen kymmenettä kertaa tai hankintalain porsaanreikien etsimiseen.

Valinnanvapaus, monituottajamalli ja yhtiöittämisvelvoite vaarantavat asiakaslähtöisen palvelujen yhdistämisen. Ketkä pitävät huolta siitä, että asiakas ei tipu eri yhtiöiden ja palveluntuottajien väliin niin, että hoitoketju katkeaa? Minkälainen palveluohjaajien armeija tarvitaan? Monituottajamalli vaatii maakunnalta osaamista, josta ei ole aiempaa kokemusta.

Maakunnan lisäksi myös maakunnan palvelulaitoksilla ja muilla palveluntuottajilla olisi vastuuta siinä, ettei palveluketju katkea. Selviävätkö työnjaot ja niihin tarvittavat voimavarat eri osapuolille käytännössä? Vai käykö niin, että tosiasiassa vastuu ei kuulu kenellekään?

Sote-uudistuksessa julkiselle vallalle on jäämässä rooli, jossa sen pitää kyetä kokoamaan markkinatoimijoiden kesken katkeamattomia ja kokonaisvaltaisia palveluketjuja. Jää kuitenkin epäselväksi, mitkä julkisen sektorin mahdollisuudet tähän toimintaan on. Usean toimijan pirstaleinen pelikenttä päällekkäisine palveluineen on myös vaikeasti hahmotettava, ja julkiselle vallalle jää valtava rooli.

Voisi jopa sanoa, että mahdoton rooli.

Merkittävin ongelma onkin siinä, että markkinatoimijoiden kannustimena ei ole tuottaa mahdollisimman hyvää, kokonaisvaltaista ja ennaltaehkäisevää hoitoa. Markkinatoimija - siis sote-palveluja tarjoava yritys - pyrkii maksimoimaan omaa etuaan. Usein tämä tarkoittaa kustannusten ja vaikeiden asiakkaiden vierittämistä muille, maksukykyisille ylihoidon tarjoamista, ja osaoptimointia järjestelmän kokonaisedun ja kansalaisen tarpeista piittaamatta.

Tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta järjestelmästä tulee entistä vaikeaselkoisempi, mutta siitä pitää maksaa entistä enemmän.

Markkinoiden rakenteellisten - ja hyvin tiedossa olevien - ongelmien kieltäminen uhkaakin käydä suomalaisten terveydelle ja kukkarolle.

Lue myös: