Maailma.net: Yksityinen raha hämmentää maailman sotesoppaa

in , , ,

maailma.net:

Yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö terveydenhuollossa ei kestä kriittistä tarkastelua. Malli vaarantaa YK:n kehitystavoitteiden keskeiset periaatteet, kirjoittavat taloustieteilijät Jomo Kwame Sundaram ja Anis Chowdhury.
[…]
Terveydenhuollon PPP-järjestelyjen (public private partnership) väitetyt hyödyt eivät kestä kriittistä tarkastelua. Politiikan välineenä ne ovat huono vaihtoehto, jolla yritetään paikata infrastruktuurin puutteita kireässä taloustilanteessa. Kuluja siirretään budjetin ulkopuolelle kuluttajien, veronmaksajien ja tulevien sukupolvien maksettaviksi.
PPP-ratkaisuja ohjaavat yleensä poliittiset valinnat taloudellisen harkinnan sijasta. Niihin sisältyvät velat ja riskit ovat yleensä korkeampia kuin valtion normaalissa lainanotossa ja hankinnoissa. Luovuutta on hankkeissa vähän mutta korkeita maksuja senkin edestä. Kun kustannukset karkaavat käsistä, se kostautuu kansalaisille palvelujen heikkenemisenä.
Kehitysmaiden terveydenhuollon PPP-hankkeissa on havaittu lukuisia heikkouksia: kilpailu rahoista muiden terveyshankkeiden kanssa, tehottomuutta ja resurssien tuhlausta, kustannukset ja hyödyt eivät vastaa toisiaan ja hyödyt korjaa yksityinen osapuoli, yhteensopimattomuus kansallisen terveysstrategian kanssa, valtion heikko neuvotteluasema suhteessa rikkaista maista tuleviin suuriin lääke- ja terveysyrityksiin.

Markkinatalouden ratkaisut eivät toimi terveydenhuollossa, kirjoittavat taloustieteilijät Jomo Kwame Sundaram ja Anis Chowdhury. Kuluja siirretään muiden maksettavaksi, ja korkeat maksut tarkoittavat usein heikompia palveluita. Lisäksi kehittämistä ohjaa kuluttajien maksukyvyt ja –halukkuus, ei ihmisten tarve.

Markkinaratkaisut sopivat huonosti terveydenhuoltoon, koska ne tuovat järjestelmään tehottomuutta ja epäterveitä kannustimia. Kaupankäynti terveydellä ei ole ongelmatonta – päinvastoin.

Lue myös

THL: Köyhien määrä on edelleen huolettavan suuri - perusturva ei riitä arjen menoihin

in , , ,

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos:

Vuoden 2015 tietojen mukaan 11,7 prosenttia eli noin 660 000 suomalaista jäi suhteellisen köyhyysrajan alle. Suhteellisen köyhyyden ennustetaan nousevan 12,5 prosenttiin vuosina 2015–2017. Suhteellisen köyhyyden ennakoidaan kasvavan eniten yksinasuvien, yli 65-vuotiaiden, eläkeläisten ja työttömien sekä muiden työelämän ulkopuolella olevien työikäisten keskuudessa.
Vuonna 2015 suomalaisista lähes 9 prosentilla eli noin 490 000 henkilön tulot eivät riittäneet kohtuulliseen vähimmäiskulutukseen eli heidän tulonsa alittivat minimibudjetin köyhyysrajan. Minimibudjettiköyhyyden ennustetaan pysyvän samalla tasolla vuosina 2015–2017. 

Lue myös:

 

Parecon Finlandin Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen New York Timesissa: Suomen perustulokokeilu perusteellisesti vinossa

in , , , ,

Suomen perustulokokeilu on epäonnistunut, kirjoittavat Parecon Finlandin Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen New York Timesissa julkaistussa vieraskynässään. 

Hallituksen ohjaaman kokeilun tarkoituksena on lisätä matalapalkkaista ja -tuottoista työtä, ei puuttua talouden perustavanlaatuisiin ongelmiin, kuten köyhyyteen tai epätasa-arvoon. 

Perustulon ideaan kuuluu, että sitä maksetaan kaikille. Hallitus kuitenkin rajasi kokeilun vain pitkäaikaistyöttömiin. Kokeilussa jaettu tuki ei täytä perustulon määritelmää, koska siinä vastikkeetonta rahaa jaetaan vain pitkäaikaistyöttömille. Jotta saataisiin pätevää tietoa perustulon vaikutuksista, sitä on jaettava monenlaisilla ryhmille – myös työssäkäyville.

Sipilän hallituksen on laajennettava kokeilua kattamaan nykyistä useampia ryhmiä kuten Kelan tutkijat raportissaan alunperin ehdottivat. Kokeilun lähtökohdaksi on otettava yksilöiden vapautta korostava perustulo, joka ei pakota ihmisiä matapalkkaisiin töihin. Tutkijoiden ehdotuksia laajemmista ja monipuolisemmista kokeiluista on kuunneltava. Vain kokeilemalla todellista perustuloa Suomi voi täyttää maailmalla perustulokokeiluun asetetut korkeat odotukset.

Markkinoiden tehottomuus käy suomalaisten terveydelle ja kukkarolle

in , ,

YLE:

Kilpailu kasvattaa mainontaan, sopimiseen, seurantaan ja erimielisyyksien ratkontaan liittyviä kustannuksia. Harvardin yliopiston tutkimusten mukaan tällaisten niin sanottujen transaktiokustannusten osuus voi kasvaa jopa 30 prosenttiin terveyssektorin kustannuksista. Arviolta ne voisivat Suomessa olla 15–20 prosenttia. Suomessa näistä kuluista ei ole totuttu puhumaan, koska niiden merkitys ei ole ollut kovin suuri, koska hallitsevana on ollut julkiset palvelut.

Hallituksen sote-uudistuksesta paistaa luja markkinausko. Usko siihen, että eri tuottajien markkinakilpailu parantaa laatua ja ainakin jollain aikavälillä pienentää kustannuksia. Valitettavasti ihmisten terveys ja markkinatalouden lainalaisuudet eivät kuitenkaan sovi yhteen - eivät edes perinteisin markkinatalouden mittarein.

Iso osa markkinatalouden rakenteellista tehottomuutta on markkinabyrokratia, jota voi kuvata myös transaktiokustannusten käsitteellä. Tärkeämpää kuin oikea käsite on ymmärtää, mistä siinä on kyse: talouden toiminnasta, joka ei perustu itse hyvinvointia luovaan työhön - kuten hoitajan läsnäoloon vanhuksen kanssa - vaan työhön, joka ei itsessään tuo hyvinvointia: mainoskampanjoiden suunnitteluun, sopimuksen viilaamiseen kymmenettä kertaa tai hankintalain porsaanreikien etsimiseen.

Valinnanvapaus, monituottajamalli ja yhtiöittämisvelvoite vaarantavat asiakaslähtöisen palvelujen yhdistämisen. Ketkä pitävät huolta siitä, että asiakas ei tipu eri yhtiöiden ja palveluntuottajien väliin niin, että hoitoketju katkeaa? Minkälainen palveluohjaajien armeija tarvitaan? Monituottajamalli vaatii maakunnalta osaamista, josta ei ole aiempaa kokemusta.
Maakunnan lisäksi myös maakunnan palvelulaitoksilla ja muilla palveluntuottajilla olisi vastuuta siinä, ettei palveluketju katkea. Selviävätkö työnjaot ja niihin tarvittavat voimavarat eri osapuolille käytännössä? Vai käykö niin, että tosiasiassa vastuu ei kuulu kenellekään?

Sote-uudistuksessa julkiselle vallalle on jäämässä rooli, jossa sen pitää kyetä kokoamaan markkinatoimijoiden kesken katkeamattomia ja kokonaisvaltaisia palveluketjuja. Jää kuitenkin epäselväksi, mitkä julkisen sektorin mahdollisuudet tähän toimintaan on. Usean toimijan pirstaleinen pelikenttä päällekkäisine palveluineen on myös vaikeasti hahmotettava, ja julkiselle vallalle jää valtava rooli.

Voisi jopa sanoa, että mahdoton rooli.

Merkittävin ongelma onkin siinä, että markkinatoimijoiden kannustimena ei ole tuottaa mahdollisimman hyvää, kokonaisvaltaista ja ennaltaehkäisevää hoitoa. Markkinatoimija - siis sote-palveluja tarjoava yritys - pyrkii maksimoimaan omaa etuaan. Usein tämä tarkoittaa kustannusten ja vaikeiden asiakkaiden vierittämistä muille, maksukykyisille ylihoidon tarjoamista, ja osaoptimointia järjestelmän kokonaisedun ja kansalaisen tarpeista piittaamatta.

Tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta järjestelmästä tulee entistä vaikeaselkoisempi, mutta siitä pitää maksaa entistä enemmän. 

Markkinoiden rakenteellisten - ja hyvin tiedossa olevien - ongelmien kieltäminen uhkaakin käydä suomalaisten terveydelle ja kukkarolle.

Lue myös:

Savon Sanomat: Pitkäaikaisen toimeentulotuen tarve on kasvanut

in ,

Savon Sanomat:

Pitkäaikaisen toimeentulotuen saajien lukumäärä on kasvanut kuudessa suurimmassa kaupungissa.
Kaikkiaan vuonna 2013 toimeentulotukea saaneiden kotitalouksien määrä kasvoi verrattuna edellisvuoteen. Tuensaajien määrä nousi eniten pääkaupunkiseudulla.
Suurten kaupunkien tuensaajista lähes kolme neljästä on yksinasuvia.

Köyhyyden lisääntyessä on muistettava, että köyhyys on harvoin itse aiheutettua - usein köyhyyden takana ovat työmarkkinoiden oikut tai sairastuminen. Riittävien turvaverkkojen merkitys onkin tärkeää sekä oikeudenmukaisuuden, että talouden toiminnan ja demokratian näkökulmasta.

Lue myös:

Tilastokeskuksen pääjohtaja: Julkisen sektorin koko on 20% bruttokansantuotteesta

in , ,

Marjo Bruun, Tieto ja Trendit:

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi jokin aika sitten, että Suomen julkisen sektorin menot ovat lähes 60 prosenttia brutto­kansan­tuotteesta. Tämä ei tarkoita, että yksityisten menojen suuruus vastaisi kooltaan 40 prosenttia brutto­kansan­tuotteesta. Yksityisen sektorin menot ovat itse asiassa paljon suuremmat kuin brutto­kansan­tuote.

Tuotannon arvoa kuvaava brutto­kansan­tuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä, joka tarkoittaa kansan­taloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoa. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan brutto­kansan­tuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa.

Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun korjaa artikkelissaan epäselvyyksiä julkisen sektorin koon mittaukseen liittyen. Julkisen menojen ja bruttokansantuotteen suhdelukua on yleisesti käytetty viime kuukausina julkisen sektorin koon kuvaamiseen. Tämä on virheellistä, sillä luku on kahden erillisen mittarin välinen suhde. Julkisen sektorin menojen suhde on 60% bruttokansantuotteesta ja yksityisen sektorin menojen suhde on yli 100% bruttokansantuotteesta.

Julkisen sektorin kokoa arvioitaessa on tarkoituksenmukaisinta tarkastella julkisen talouden arvonlisäyksen osuutta koko kansantalouden arvonlisäyksestä eli bruttokansantuotteesta. Julkisen sektorin arvonlisäys vuonna 2012 oli 20% ja yksityisen sektorin arvonlisäys oli 80% bruttokansantuotteesta.

Julkisen sektorin koko on siis 20 prosenttia bruttokansantuotteesta, ei lähes 60 prosenttia – kuten nyt monessa yhteydessä väitetään.  

Chang: Hyvinvointivaltioilla ei ole rahapulaa →

in ,

Ha-Joon Chang, The Guardian:

Most importantly, the view that social spending is wasteful needs to be seriously challenged. The frequently used argument against the welfare state is that it reduces economic growth by making the poor workshy and the rich reduce their wealth creation, given the tax burden involved.

However, there is no general correlation between the size of the welfare state and the growth performance of an economy. To cite a rather striking example, despite having a welfare state that is 50% bigger than that of the US (29.4% of GDP as against 19.2% of GDP in the US, in 2009), Finland has grown much faster. Between 1960 and 2010 Finland's average annual per capita income growth rate was 2.7%, against 2% for the US. This means that during this period US income rose 2.7 times while Finland's rose by 3.8 times.

The point is that the welfare state – if well designed and coordinated with labour market policies to re-train people and get them back into work – can encourage people to be more accepting of change, thereby promoting growth. Firms in countries such as Finland and Sweden can introduce new technologies faster than their US competitors because, knowing that unemployment need not mean penury and long-term joblessness, their workers do not resist these changes strongly.

Cambridgen yliopiston taloustutkija Ha-Joon Chang painottaa artikkelissaan, etteivät hyvinvointirakenteet ole este dynaamiselle taloudelle. Chang vertaa Yhdysvaltojen ja Suomen kasvuvauhtia vuosina 1960-2010 ja Suomi on kasvanut merkittävästi nopeampaa vauhtia, huolimatta kaksi kertaa suuremmasta panostuksesta julkisiin turvaverkkoihin.

Lue myös: