Vuoden tärkein projekti yhteistyössä Parecon Sverigen kanssa

Viime viikolla vierailimme Tukholmassa Parecon Sverigen kutsumana. Esittelimme tähänastista toimintaamme, vaihdoimme ideoita ja suunnittelimme tulevaa yhteistyötä. Esimerkiksi ruotsalaisten kollegoiden järjestämä osallisuustalousaiheinen opintopiiri sekä julkaisutoiminta antoivat runsaasti inspiraatiota ja uusia ideoita oman toimintamme kehittämiseen.

Parecon Finlandin tärkein projekti vuodelle 2012 on Robin Hahnelin Suomen-vierailun järjestäminen syyskuun alussa. Järjestämme vierailun yhteistyössä Parecon Sverigen kanssa, ja näin ollen Hahnel vierailee samalla myös Tukholmassa. Robin Hahnel on ansioitunut ja kansainvälisesti tunnettu taloustieteen professori, hän työskentelee nykyään Portland State Universityssä Yhdysvalloissa, ja hän on toinen osallisuustalouden alkuperäisistä kehittäjistä. Aiemmin olemme julkaisseet sivuillamme haastattelumme Robin Hahnelin kanssa Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu ja sekä Hahnelin kirjoittaman, markkinatalouden eräisiin keskeisiin kohtiin keskittyvän tieteellisen artikkelin Perusteet markkinoita vastaan.

Kaikki ideat ja apu Hahnelin Suomen-vierailun suunnittelussa ovat tervetulleita. Tunnetko ihmisiä, jotka haluaisivat olla avuksi vierailun järjestämisessä tavalla tai toisella? Juuri yhteistyöhön ja vierailun tiedottamiseen otamme mielellämme ideoita vastaan – esimerkiksi mitkä tahot ovat halukkaita ottamaan Robin Hahnelin puhumaan ja mihin medioihin kannattaa olla yhteydessä näkyvyyden parantamiseksi?

Rohkaisemme kaikkia aiheesta kiinnostuneita ottamaan yhteyttä osoitteeseen joona.makinen@parecon.fi tai täyttämällä yhteydenottolomakkeen sivulla http://parecon.fi/parecon-finland-ry.

"Talouden myytit ja harhakäsitykset" -tilaisuudet jatkuvat keväällä

Parecon Finlandin järjestämien avointen tilaisuuksien sarja pääkaupunkiseudun kirjastoissa jatkuu keväällä. Vuoden 2011 aikana järjestimme lukuisia tilaisuuksia, joista saatu palaute on ollut positiivista. "Talouden myytit ja harhakäsitykset" -tilaisuuksissa on esitelty markkinatalouden keskeisiä ongelmakohtia, sekä osallisuustalousvision tarjoamia mahdollisuuksia.

Kysymme, miltä demokraattisten ihanteiden mukainen vaihtoehto kapitalismille ja keskusjohtoiselle suunnitelmataloudelle voisi näyttää? Mitkä piirteet markkinataloudessa aiheuttavat kriisejä ja epävakautta? Ovatko markkinat niin tehokkaita kuin väitetään? Lisäävätkö ne vapautta ja demokratiaa, ja miten markkinoiden "näkymätön käsi" toimii? Miten kuvailemamme rakenteelliset seikat näkyvät talouden nykyisessä epävakaudessa, ympäristötuhoissa ja ihmisten arkielämässä? Aikaa on varattu jokaisen tilaisuuden yhteydessä myös runsaasti yleisökysymyksille ja -keskustelulle.

Kevään aikana tilaisuuksiamme järjestetään pääkaupunkiseudun kirjastoissa seuraavasti:

Suomenlinnan kirjasto to 23.2. klo 18
Entresse (Espoon keskustan kirjasto) to 1.3. klo 18
Vallilan kirjasto to 15.3. klo 17
Pasilan kirjaston auditorio to 12.4. klo 17
Itäkeskuksen kirjasto to 3.5. klo 17

Tervetuloa!

Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka

Tutkija Jussi Ahokas kirjoittaa informatiivisessa ja erittäin suositeltavassa Raha ja talous -blogissa talouden yleisesti jaettujen myyttien ja virhekäsitysten vaikutuksesta yhteiskunnalliseen keskusteluun ja demokratiaan:
[...]esimerkiksi neoklassinen kasvumalli, johon oletukset Suomen talouskasvun hiipumisesta ja siitä seuraavista julkisen rahoituksen ongelmista perustuvat, osoittautuu ainoastaan abstraktiksi ajatusleikiksi, jolla ei ole mitään tekemistä rahatalousjärjestelmän ja rahatalouden kasvun kanssa. Jos puolestaan tarkastellaan valtion kulutuksen operaatioita rahatalousjärjestelmässä, havaitaan välittömästi, että todelliset julkisen velkaantumisen rajat ovat huomattavasti kauempana kuin vallitsevassa talousajattelussa ymmärretään. Näin ollen julkisen kulutuksen esteet osoittautuvat ideologisiksi ja institutionaalisiksi sen sijaan, että ne olisivat objektiivisia – luonnonlakeihin verrattavissa olevia tosiasioita.

Kun tietyn edistyksellisen yhteiskunnallisen tavoitteen puolesta kamppaileva liike seuraavan kerran kohtaa ”talouden reunaehdot” -argumentin, onkin argumentin esittäjältä syytä pyytää lisäperusteluja. Perustuuko väite rahavarojen riittämättömyydestä kenties kevyeen oletukseen Suomen talouden kasvun hiipumisesta tulevaisuudessa vai kenties oletukseen julkisen velkaantumisen välttämättömistä rajoista? Kun nämä oletukset on osoitettu virheellisiksi, voidaan argumentin esittäjää pyytää esittämään muita perusteita esitetyn reformin hylkäämiselle. Useimmissa tapauksissa näitä perusteita on varsin vähän tai ne osoittautuvat puhtaan ideologisiksi.
Ahokkaan teksti nostaa tiiviisti esiin valtion kulutukseen ja hyvinvointipolitiikkaan (esimerkiksi tasa-arvoisten, julkisten palveluiden kannattavuuteen) liittyen hyvin oleellisia havaintoja. Ehkä erityisesti on hyvä kiinnittää huomiota siihen, miten kapea talouden realiteettien ja perustekijöiden ymmärrys vaikeuttaa mielekkään demokraattisen päätöksenteon ja keskustelun käymistä, ja moninaisempien vaihtoehtojen punnitsemista. Samalla valta taloutta koskevasta päätöksenteosta karkaa kapeiden erityisryhmien käsiin, ja näinollen keskustelu painottuu huomattavasti näiden ryhmien eduksi.

Osallisuustalouden esimerkissä on pyritty ottamaan nämä todennäköiset ongelmat rakentavalla tavalla huomioon. Painoarvo päätöksenteossa pyritään antamaan huolellisesti moniarvoisuudelle ja omaehtoisuudelle hajautetun, osallistuvan suunnittelun esimerkin avulla. Markkinataloudessa - pienen poliittisten päättäjien eturyhmän vallan maksimointiin jo nimensä mukaisesti keskittyneesä keskusjohtoisesta suunnitelmataloudesta puhumattakaan - ei puolestaan ole juurikaan rakenteellisia menetelmiä tasavertaisten lähtökohtien tai yksilöiden omaehtoisuuden turvaamiseen, ja näillä alueilla esiintyvät laajat ongelmat ovatkin jatkuvasti kansalaisten toimintaa ja organisoitumista vaativia.

Lisää aiheesta:

Robin Hahnel: "Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu"
Joseph Stiglitz: "Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehty täysin vääriä talouspäätöksiä"
Suomen Attac: "Tukipaketit syöksevät velkakriisimaat syvään taantumaan"
Teivo Teivainen: "Talouden vapaus on pelkkä myytti"

Luento osallisuustaloudesta Helsingin työväenopistossa maanantaina 5.3.

Osallisuustalouden esimerkkiä käsitellään keväällä osana Helsingin työväenopiston avointa "Vaihtoehtoja kasvutaloudelle" -luentosarjaa. Markkinatalouden keskeisiä rakenteellisia ongelmakohtia, niiden korjaamistapoja ja toivotun yhteiskunnan tavoitteita vertaillaan luennossa osallisuustalouden esimerkkiin. Luento on noin kahden tunnin mittainen ja tarjoaa yleiskatsauksen osallisuustalouden tarjoamista reformeista ja työkaluista demokraattisen talouden kehittämiseen.

5.3. klo 16.50 Helsingin työväenopiston opistotalolla (Helsinginkatu 26) järjestettävä luento on avoin ja maksuton. "Vaihtoehtoja kasvutaloudelle" -luentosarjan kaikki tilaisuudet ovat nähtävissä työväenopiston sivuilla.

Keväällä jatkuvat myös Parecon Finland ry:n avoimet yleisötilaisuudet pääkaupunkiseudun kirjastoissa, joiden tarkat ajankohdat ilmoitetaan pian. Tervetuloa tilaisuuksimme keskustelemaan paremmasta taloudesta ja yhteiskunnasta!

BBC: The Wealth Gap - Inequality in Numbers

Kuten esimerkiksi Le Monde Diplomatique lehdessä on perustellusti kirjoitettu, on Yhdysvalloissa kymmenien tuhansien ihmisten organisoima Occupy Wall Street liike onnistuneesti nostanut heikot työolosuhteet, kasvavan epätasa-arvon ja demokratian puutteen yhteiskunnassa ja erityisesti taloudessa julkiseen keskusteluun.

Myös BBC tunnustaa tämän artikkelissaan "The Wealth Gap - Inequality in Numbers":
Until protestors took to the streets last year, first in New York and then in financial centres across the world, inequality had been a low-key issue.

Not any more.

With the political temperature rising, a stream of new analysis is revealing how sharply inequality has been growing.
BBC:n artikkeli kokoaa lyhyesti hyödyllistä tietoa Suomessakin jopa ihanteellisena yhteiskuntana pidetyn Yhdysvaltojen valtavista tuloeroista sekä erityisesti kaikkein rikkaimpien aseman massiivisesta vahvistumisesta.

Markkinataloudessa useimmat vaikutusmahdollisuudet perustuvat rakenteellisesti omistusoikeuteen ja varallisuuteen - ja näin kasvavien tuloerojen ja erityisesti kaikkein rikkaimpien valtava rikastuminen aiheuttaa kasvavia ongelmia myös suhteessa päätöksentekoon, demokratiaan ja esimerkiksi nk. "vapaan kilpailun" kannalta usein oleelliseksi nähtyihin tasavertaisiin lähtökohtiin.


BBC 17.1.2012
The Wealth Gap - Inequality in Numbers

Until protestors took to the streets last year, first in New York and then in financial centres across the world, inequality had been a low-key issue.

Not any more.

With the political temperature rising, a stream of new analysis is revealing how sharply inequality has been growing.

In October, the US Congressional Budget Office (CBO) caused a storm by revealing how big a slice of income gains since the late 1970s had gone to the richest 1% of households.

The message was dramatic.

Over the 28 years covered by the CBO study, US incomes had increased overall by 62%, allowing for tax and inflation.

But the lowest paid fifth of Americans had got only a small share of that: their incomes had grown by a modest 18%.

Middle income households were also well below the overall average with gains of just 37%.

And even the majority of America's richest households saw gains of barely above the overall average at 67%.

How does that make sense?

Because the CBO found most of the income gains over the past 30 years had gone to the top 1% of US households. Their incomes had almost trebled with rises of 275%.

In Britain, Danny Dorling, professor of human geography at Sheffield University, has looked back even further into history. He's charted the share of national income going to the richest 1% since 1918, the end of World War I.

After falling for more than half a century, Prof Dorling says, the share of Britain's richest 1% started rising sharply and inequality is now on course to return to what it was in 1918.


Even within the richest 1%, inequalities are now enormous.

At the lower end of this tiny group of high earners, Prof Dorling says you find people earning £120,000 a year.

But the richest thousand individuals leave them far behind.

They saw their wealth increase on average in 2010 alone by £60m. That was a 20% gain, following 25% the previous year.

In November, the revelation of the size of the increases enjoyed by chief executives of the 100 largest companies on the London Stock Exchange triggered the most political anger.

The High Pay Commission reported that these executives' total pay had risen by 49% during the previous year alone, compared with average increases of less than 3% for their employees.

The rise left the chief executives with average pay of £4.2m. That was 145 times the average pay of their employees and 162 times the British average wage.

Responding to the High Pay Commission report, Prime Minister David Cameron this month promised government moves against undeserved high pay awards.

Internationally, vastly more information on incomes is now readily available.

Last year, the Paris School of Economics launched an ambitious project: the World Top Incomes Database, providing resources online to allow anyone to examine income inequality.

For The Wealth Gap series, we used that data to examine pay at the very top of the British income scale between 1997 and 2007. We then compared that with the average income of the vast majority - represented by the bottom 90%.


This simple analysis reveals striking differences between the rich and most of the rest of the population.

In 1997, the entire bottom 90% had average income of just over £10,500. The top 1% had incomes 18 times bigger.

At the very top - the top 10th of one percent - the multiple was far higher. In 1997, their income was more than 60 times the average of the bottom 90%.

Ten years later, that gap had widened significantly.

By 2007 the average income of the bottom 90% was just under £12,500 a year, but the income of the top tenth of a percent was now 95 times as large, averaging well over £1m a year.

The squeeze on British middle income earners is now regularly analysed by a new independent think tank: the Resolution Foundation.

The Institute for Fiscal Studies offers an online tool that allows people in Britain to estimate where they fit on the inequality scale.

It's not just inequality that is now being studied; so are its potential consequences.

In what has become a policymaker's must-read, epidemiologists Richard Wilkinson and Kate Pickett claim to have discovered that, across developed countries, the greater the income inequality in any country, the worse the health and social outcomes for everyone: rich and poor.

Such analysis has triggered a wide-ranging debate about the broader social and economic consequences of greater income inequality.

Some now argue that it's a cause of financial instability as the international super-rich shift their wealth around the world, increasing volatility in the price of gold, equities, government debt or basic commodities such as copper and grain.

In Britain, the estate agency Savills has charted the inflow of money from the international super-rich into prime London property.

Savills believes this inflow is the key reason why London property prices have gone on rising while the market in much of the rest of Britain is stagnant or falling.

And it's not only the top-of-the-market property that is affected. As price rises at the top of the market ripple across the rest of the city, even first-time buyers earning well above average incomes have found themselves priced out of the market.

Awareness of inequality and its consequences has triggered increased political debate in Britain and elsewhere.

But politicians and policymakers may not find it easy to reverse the trend of the past 30 years.

The first episode of The Wealth Gap will be broadcast on BBC World Service on Tuesday 17 January

Taloustieteilijöiden suositus: Työviikon pituutta tulisi leikata huomattavasti

The Guardian uutisoi englantilaisten taloustieteilijöiden selvityksestä, jonka mukaan kasvavan työttömyyden ja työuupumuksen ratkaisuksi taloutta voitaisiin tehostaa ja työntekijöiden hyvinvointia lisätä järjestämällä työpaikkoja uusilla tavoilla.
[...]The New Economics Foundation (NEF), which has organised the event with the Centre for Analysis of Social Exclusion at the London School of Economics, argues that if everyone worked fewer hours – say, 20 or so a week – there would be more jobs to go round, employees could spend more time with their families and energy-hungry excess consumption would be curbed. Anna Coote, of NEF, said: "There's a great disequilibrium between people who have got too much paid work, and those who have got too little or none."
Suosituksena on työtehtävien jakaminen laajemmin eri työntekijöiden kesken, sekä talouden kasvaneiden teholisien uudelleenjakaminen siten, että työntekijöille jäisi enemmän vapaa-aikaa. Näin työpaikkoja syntyisi enemmän, ja työntekijät todennäköisesti viihtyisivät paremmin. Lisäksi he todennäköisesti suoriutuisivat työtehtävistään järkevämmin neuvotelluissa olosuhteissa paremmin kuin nykyisissä, lähinnä yksipuolisesti sanelluissa ja pitkissä työviikoissa.

On huomattavaa, miten monet ehdotuksista ovat samansuuntaisia osallisuustalouden ehdotusten, erityisesti tasapainotettujen työkokonaisuuksien esimerkin, kanssa. Näin saavutetaan runsaasti etuja, kuten tutkijoiden mainitsema työllisyyden sekä todennäköisen työtehokkuuden ja työn kannustavuuden kasvu. Lisäksi tämänkaltaiset järjestelyt on mahdollista sitoa esimerkiksi osallisuustalouden kaltaisin ratkaisuin laajemminkin soveltumaan nykytyöpaikkojen kapeita ratkaisuja paremmin yhteen demokraattisten ihanteiden kanssa.


The Guardian 8.1.2012
Cut the working week to a maximum of 20 hours, urge top economists

Britain is struggling to shrug off the credit crisis; overworked parents are stricken with guilt about barely seeing their offspring; carbon dioxide is belching into the atmosphere from our power-hungry offices and homes. In London on Wednesday, experts will gather to offer a novel solution to all of these problems at once: a shorter working week.

A thinktank, the New Economics Foundation (NEF), which has organised the event with the Centre for Analysis of Social Exclusion at the London School of Economics, argues that if everyone worked fewer hours – say, 20 or so a week – there would be more jobs to go round, employees could spend more time with their families and energy-hungry excess consumption would be curbed. Anna Coote, of NEF, said: "There's a great disequilibrium between people who have got too much paid work, and those who have got too little or none."

She argued that we need to think again about what constitutes economic success, and whether aiming to boost Britain's GDP growth rate should be the government's first priority: "Are we just living to work, and working to earn, and earning to consume? There's no evidence that if you have shorter working hours as the norm, you have a less successful economy: quite the reverse." She cited Germany and the Netherlands.

Robert Skidelsky, the Keynesian economist, who has written a forthcoming book with his son, Edward, entitled How Much Is Enough?, argued that rapid technological change means that even when the downturn is over there will be fewer jobs to go around in the years ahead. "The civilised answer should be work-sharing. The government should legislate a maximum working week."

Many economists once believed that as technology improved, boosting workers' productivity, people would choose to bank these benefits by working fewer hours and enjoying more leisure. Instead, working hours have got longer in many countries. The UK has the longest working week of any major European economy.

Skidelsky says politicians and economists need to think less about the pursuit of growth. "The real question for welfare today is not the GDP growth rate, but how income is divided."

Parents of young children already have the right to request flexible working, but the NEF would like to see job-sharing and alternative work patterns become much more widespread, and is calling on the government to make flexible working a default right for everyone.

YLE: Monet huono-osaiset eivät osaa tai jaksa hakea toimeentulotukea

YLE:
Arviolta puolet toimeentulotukeen oikeutetuista jättää etuutensa käyttämättä. Tuen hakumenettely koetaan niin byrokraattiseksi, etteivät huono-osaiset osaa tai jaksa ryhtyä paperisotaan. Myös sosiaalipalvelujen keskittäminen suurimmissa kaupungeissa yhdelle luukulle voi vaikeuttaa asiointia entisestään.
Myös Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta viime elokuussa:
Useat tutkimukseen haastatelluista kertoivat luopuneensa esimerkiksi toimeentulotuen hakemisesta, vaikka sitä tulojen perusteella olisi ollut mahdollista saada. Taustalla oli kokemus, että tukea saadakseen on selvittävä raskaasta byrokratiasta ja paperisodasta.

Sosiaalityöntekijät vahvistavat tutkimuksessa, että sosiaalietuuksien alikäyttö on yleisempää kuin niiden ylikäyttö.


YLE Uutiset 9.01.2012
Monet huono-osaiset eivät osaa tai jaksa hakea toimeentulotukea


Arviolta puolet toimeentulotukeen oikeutetuista jättää etuutensa käyttämättä. Tuen hakumenettely koetaan niin byrokraattiseksi, etteivät huono-osaiset osaa tai jaksa ryhtyä paperisotaan. Myös sosiaalipalvelujen keskittäminen suurimmissa kaupungeissa yhdelle luukulle voi vaikeuttaa asiointia entisestään.

Tuoreiden tutkimusten mukaan toimeentulotuen niin sanottu alikäyttö on yhä samalla tasolla kuin kolmisen vuotta sitten. Puolet varattomista jättää yhä etunsa käyttämättä.

Etenkin iäkkäiden hakukynnystä nostaa köyhäinhuollon häpeällinen leima, mutta yleisimmin kompastutaan byrokratian ryteikköön, koska paperisota vaatii tositetta toisensa perään.

- Lisäksi asioinnin jouduttamiseksi luotu kirjallinen tuen haku voi toimia juuri päinvastoin, sanoo sosiaalityön professori Irene Roivainen Tampereen yliopistosta.

Roivaisen mukaan ihmiset eivät pääse selvittämään vaikeata elämäntilannettaan sosiaalitoimistoissa, koska suuri osa hakemuksista käsitellään kirjallisesti. Kouluttamattomilta jää tuki helposti saamatta heikon tiedotuksen ja hankalien hakukäytäntöjen takia, Roivainen sanoo.

Käyttämättä jääneestä toimeentulotuesta koitui kunnille ja valtiolle pari vuotta sitten arviolta yli 600 miljoonan euron säästöt. Synkeimpien tulkintojen mukaan tämä saattaa osaltaan selittää, miksi haku on luotu niin hankalaksi.

Tutkimus: Rotat auttavat kaveria hädässä

Wired Science:
Mason and University of Chicago psychologists Jean Decety and Inbal Ben-Ami Bartal describe their rat empathy-testing apparatus: An enclosure into which pairs of rats were placed, with one roaming free and the other restrained inside a plastic tube. It could only be opened from the outside, which is exactly what the free rats did — again and again and again, seemingly in response to their trapped companions’ distress.

Once rats learned to free their trapped and agitated partners, they did so almost immediately in trial after trial. The behavior was clearly deliberate. When the restrainer was empty, rats ignored it. When stuffed rats were restrained, the rats ignored them. “It’s compelling evidence that it’s the distress of the trapped cagemate motivating this helping behavior,”

To make sure the rats weren’t responding to some immediate social reward — a rat version of a thank-you hug — the researchers tweaked the apparatus so that trapped rats were released into a separate cage. Again, the rats freed each other. When given the opportunity to eat chocolate treats first, rats were as likely to release their companions first, and even shared the chocolate with them.
Frans de Waal, yksi maailman johtavista kädellistutkijoita ja kirjan "The Age of Empathy" kirjoittaja kommentoi tuloksia
According to de Waal, the results “show for the first time that rodents are not just affected by the emotions of others, but that empathy motivates altruism.” He believes the rats responded to an instinctive urge to make their compatriots feel better, just as humans and chimpanzees and some cetaceans do. “The mechanism must ancient,” said de Waal.

For Bartal, whether rats were motivated by their companions’ distress or their own is less interesting than the simple fact they responded at all. “The bottom line here is that nature is very smart. Nature made it rewarding for us to end the suffering of another,” she said.
Tutkimus asettaa erittäin kyseenalaiseen valoon ääridarwinistisen ja hobbesilaisen näkemyksen luonnosta, jossa vallitsee kilpailu rajallisista resursseista, taistelu olemassaolosta ja kaikkien sota kaikkia vastaan. Tai ainakaan kokeen rotat eivät olleet tällaisesta tietoisia.

Tämän näkemyksen mukaan ei rottien tulisi auttaa toisiaan, tai ainakin heidän tulisi syödä tarjottu suklaa ensin itse ja vasta sen jälkeen päästää ansaan jäänyt rotta vapaaksi. Kuitenkin rotat käyttäytyivät juuri päinvastaisesti. He päästivät ansassa olleen rotan ensin vapaaksi ja vasta sen jälkeen ottivat suklaan - ja jopa jakoivat sen toisen rotan kanssa.

Tutkimus vihjaa, että kyky asettua toisen asemaan ja halu auttaa toista on luonnossa hyvin laajalle levinnyt. Näin ihmisten todella pitkälle kehittynyt empatiakykykään ei olisi niinkään jotakin opittua vaan ennemminkin meihin perustavanlaatuisesti luonnon ja evoluution koodaama piirre.

Lisää aiheesta:

Wall Street Journal: The Origins of Human Empathy
Talouselämä: Itsekkyyden myytti murtuu
Harvard Business Review: The Unselfish Gene
Tutkimus: Muiden rahallinen auttaminen tekee onnelliseksi
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua



Wired Science 8.12.2011
Rats Free Trapped Friends, Hint at Universal Empathy

With a few liberating swipes of their paws, a group of research rats freed trapped labmates and raised anew the possibility that empathy isn’t unique to humans and a few extra-smart animals, but is widespread in the animal world.

Though more studies are needed on the rats’ motivations, it’s at least plausible they demonstrated “empathically motivated pro-social behavior.” People would generally call that helpfulness, or even kindness.

“Rats help other rats in distress. That means it’s a biological inheritance,” said neurobiologist Peggy Mason of the University of Chicago. “That’s the biological program we have.”

In a study published Dec. 7 in Science, Mason and University of Chicago psychologists Jean Decety and Inbal Ben-Ami Bartal describe their rat empathy-testing apparatus: An enclosure into which pairs of rats were placed, with one roaming free and the other restrained inside a plastic tube. It could only be opened from the outside, which is exactly what the free rats did — again and again and again, seemingly in response to their trapped companions’ distress.

The experiment built on research conducted several years ago by geneticist Jeff Mogil at McGill University, where mice were shown capable of “emotional contagion” — a slightly scary-sounding term denoting a tendency to become upset when cagemates were in pain. This might not seem surprising, but anecdotes from wild animal observations don’t pass academic scrutiny, and it hadn’t before been shown in captive mice. It hinted at unexpectedly sophisticated cognition: Mice were supposed to feel pain, but not each other’s, at least not outside children’s stories.

At the time, ethologist Frans de Waal of Emory University, whose work has helped redefine what’s known scientifically about thoughts and feelings in chimpanzees and dolphins and elephants, said Mogil’s experiment “justifies speaking of ‘empathy’” — the ability to both put oneself in the shoes, or paws, of another, and to become emotionally involved in their situation. Sure, mice almost certainly weren’t so empathic as humans, but maybe they had the seeds of it. Maybe empathy wasn’t the result of some high-powered cognitive process, as most biologists and psychologists preferred to think, but a relatively simple phenomenon.

Wrote de Waal in Scientific American, “This mouse experiment suggests that the emotional component of this process is at least as old as the mammals and runs deep within us.”

Still, it was hard to know what to think, and emotional contagion didn’t equal empathy. Maybe the mice were simply fearful for themselves. But the possibility was open for investigation. And around the same time as the McGill studies, Bartal — then researching cancer in Israel — noticed rats at her lab becoming distressed when surgeries were performed on other rats. She couldn’t shake the feeling that empathy was involved. When she read about a rat bringing food to a trapped rat, she again thought about empathy.

Bartal went to the University of Chicago, where she joined with Decety, a leading scholar on empathy and prosocial behavior, and Mason, who’d been intrigued by Mogil’s work. Together they designed the new study — and not only did they find what might be empathy, but the rats acted on it.

Once rats learned to free their trapped and agitated partners, they did so almost immediately in trial after trial. The behavior was clearly deliberate. When the restrainer was empty, rats ignored it. When stuffed rats were restrained, the rats ignored them. “It’s compelling evidence that it’s the distress of the trapped cagemate motivating this helping behavior,” said Mason. “It is a huge leap up to use emotional contagion to actually do something, to actually help another individual.”

To make sure the rats weren’t responding to some immediate social reward — a rat version of a thank-you hug — the researchers tweaked the apparatus so that trapped rats were released into a separate cage. Again, the rats freed each other. When given the opportunity to eat chocolate treats first, rats were as likely to release their companions first, and even shared the chocolate with them.

“Empathy is a truly powerful motivator, on a par with the desire for chocolate!” said de Waal, who was not involved in the new study.

According to de Waal, the results “show for the first time that rodents are not just affected by the emotions of others, but that empathy motivates altruism.” He believes the rats responded to an instinctive urge to make their compatriots feel better, just as humans and chimpanzees and some cetaceans do. “The mechanism must ancient,” said de Waal.

However, the researchers stopped short of ascribing the results to a conclusive display of empathy. It’s possible the rats were less concerned with alleviating the suffering of brethren than soothing their own upset feelings. Perhaps the trapped rats’ distress calls were simply loud and annoying, and the free rats wanted to quiet them. One potentially important experimental condition — the opportunity for free rats to simply leave — wasn’t tested.

“The reservation I have is that it’s very difficult to demonstrate empathy. You have to show that the animal is putting itself in another’s shoes, and I’m not sure that’s demonstrated here,” said Joshua Plotnik, an Emory University psychologist and collaborator with de Waal. But Plotnik still called the observations “very exciting.”

'Nature made it rewarding for us to end the suffering of another.'

According to Mason, further tests are planned in which rats’ stress responses will be damped by drugs. If a rat feels no distress itself but still frees a trapped companion, or if a trapped rat expresses no distress but is still rescued, empathy will seem more likely. “We can figure this question out. It’s completely tractable,” said Mason. “And this experimental model is unbelievably easy to set up. It’s our fervent hope this model will be used by many people to look at helping behavior.”

Cognitive mechanisms thought to underlie empathy and helpfulness could be tested, Mason said. So could the effects of personality traits, sex differences — females rats seemed more helpful, which tracks with studies of chimps and humans — or genetic and environmental variables. Indeed, the tests needn’t be restricted to rats, but could involve any species amenable to captivity.

For Bartal, whether rats were motivated by their companions’ distress or their own is less interesting than the simple fact they responded at all. “The bottom line here is that nature is very smart. Nature made it rewarding for us to end the suffering of another,” she said.

While the researchers didn’t discuss mechanisms underlying the possible empathy, Bartal and de Waal suspect it’s linked to the lengthy care and nursing provided, as in all mammals, by mother rats. “Mammals that need nurture and care after they’re born would require some form of empathic connection between mother and offspring,” Bartal said. Sociality could be another important factor. Rats live in large family groups with complex hierarchies, and empathy is especially important in social settings.

Rats also share basic neurological features, such as a highly developed limbic system and various hormones and neurotransmitters, with all other mammals. These could provide a common ancestral origin for empathy, said Bartal, or evolution could have shaped them independently in converging ways. All roads could lead to empathy.

Of course, mammals don’t have a monopoly on intelligence or sociality or maternal care. Octopi are extraordinarily smart. So are many birds, which also care for their young and can live in large colonies. The seeds of empathy, if that’s what the rats have, could be scattered widely. “Nature has an interesting way of using different structures for similar functions,” said Bartal.

George Monbiot: Libertarianism makes freedom an instrument of oppression

Kolumnisti ja kirjailija George Monbiot The Guardianissa:
In the name of freedom – freedom from regulation – the banks were permitted to wreck the economy. In the name of freedom, taxes for the super-rich are cut. In the name of freedom, companies lobby to drop the minimum wage and raise working hours. In the same cause, US insurers lobby Congress to thwart effective public healthcare; the government rips up our planning laws; big business trashes the biosphere. This is the freedom of the powerful to exploit the weak, the rich to exploit the poor.

As Berlin noted: "No man's activity is so completely private as never to obstruct the lives of others in any way. 'Freedom for the pike is death for the minnows'." So, he argued, some people's freedom must sometimes be curtailed "to secure the freedom of others".

But rightwing libertarians do not recognise this conflict. They speak (...) as if the same freedom affects everybody in the same way. They assert their freedom to pollute, exploit, even – among the gun nuts – to kill, as if these were fundamental human rights. They characterise any attempt to restrain them as tyranny. They refuse to see that there is a clash between the freedom of the pike and the freedom of the minnow.

Modern libertarianism is the disguise adopted by those who wish to exploit without restraint. It pretends that only the state intrudes on our liberties. It ignores the role of banks, corporations and the rich in making us less free. It denies the need for the state to curb them in order to protect the freedoms of weaker people. This bastardised, one-eyed philosophy is a con trick, whose promoters attempt to wrongfoot justice by pitching it against liberty. By this means they have turned "freedom" into an instrument of oppression.
Monbiot esittää kolumnissaan kuinka yhteiskunnassa ja taloudessa on useita tilanteita, joissa toisen toimijan vapaus on ristiriidassa toisen toimijan vapauden kanssa. Jos saastuttajilla on vapaus saastuttaa, saasteiden uhreilla ei ole vapautta elää saasteettomassa ympäristössä. Jos varakkailla on vapaus jättää lapsilleen suuria perintöjä, ei tulevilla sukupolvilla ole vapautta nauttia tasavertaisista taloudellisista mahdollisuuksista.

Jopa oivallisempi on Monbiotin huomio siitä, kuinka vapaamarkkina-ideologia näkee yksisilmäisesti valtioiden asettamat markkinoiden rajoitteet ainoana tai ainakin merkittävämpänä vapautta rajoittavana tekijänä. Tämä katsantokanta jättää huomiotta kuinka yritykset, pankit ja kasautuva varallisuus rajoittavat ihmisten vapautta.

Kapitalismissa ja markkinataloudessa on valtavat vääristymät mitä tulee eri yhteiskunnallisten ryhmien neuvotteluasemiin ja mahdollisuuksiin ylipäätään osallistua taloutta ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Yritysten omistajat ja johtajat omaavat suunnattoman voimakkaat neuvotteluasemat suhteessa tavalliseen työntekijään ja ihmiseen. Lisäksi tavallisella ihmisellä on nykytaloudessa vain hyvin vähän konkreettisia mahdollisuuksia osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon.

Jos yritysten omistajilla on vapaus päättää yritysten toiminnasta haluamallaan tavalla, ei yrityksen työntekijöillä ole vapautta päättää työnteostaan haluamallaan tavalla.




The Guardian 19.12.2011
This bastardised libertarianism makes 'freedom' an instrument of oppression


Freedom: who could object? Yet this word is now used to justify a thousand forms of exploitation. Throughout the rightwing press and blogosphere, among thinktanks and governments, the word excuses every assault on the lives of the poor, every form of inequality and intrusion to which the 1% subject us. How did libertarianism, once a noble impulse, become synonymous with injustice?

In the name of freedom – freedom from regulation – the banks were permitted to wreck the economy. In the name of freedom, taxes for the super-rich are cut. In the name of freedom, companies lobby to drop the minimum wage and raise working hours. In the same cause, US insurers lobby Congress to thwart effective public healthcare; the government rips up our planning laws; big business trashes the biosphere. This is the freedom of the powerful to exploit the weak, the rich to exploit the poor.

Rightwing libertarianism recognises few legitimate constraints on the power to act, regardless of the impact on the lives of others. In the UK it is forcefully promoted by groups like the TaxPayers' Alliance, the Adam Smith Institute, the Institute of Economic Affairs, and Policy Exchange. Their concept of freedom looks to me like nothing but a justification for greed.

So why have we been been so slow to challenge this concept of liberty? I believe that one of the reasons is as follows. The great political conflict of our age – between neocons and the millionaires and corporations they support on one side, and social justice campaigners and environmentalists on the other – has been mischaracterised as a clash between negative and positive freedoms. These freedoms were most clearly defined by Isaiah Berlin in his essay of 1958, Two Concepts of Liberty. It is a work of beauty: reading it is like listening to a gloriously crafted piece of music. I will try not to mangle it too badly.

Put briefly and crudely, negative freedom is the freedom to be or to act without interference from other people. Positive freedom is freedom from inhibition: it's the power gained by transcending social or psychological constraints. Berlin explained how positive freedom had been abused by tyrannies, particularly by the Soviet Union. It portrayed its brutal governance as the empowerment of the people, who could achieve a higher freedom by subordinating themselves to a collective single will.

Rightwing libertarians claim that greens and social justice campaigners are closet communists trying to resurrect Soviet conceptions of positive freedom. In reality, the battle mostly consists of a clash between negative freedoms.

As Berlin noted: "No man's activity is so completely private as never to obstruct the lives of others in any way. 'Freedom for the pike is death for the minnows'." So, he argued, some people's freedom must sometimes be curtailed "to secure the freedom of others". In other words, your freedom to swing your fist ends where my nose begins. The negative freedom not to have our noses punched is the freedom that green and social justice campaigns, exemplified by the Occupy movement, exist to defend.

Berlin also shows that freedom can intrude on other values, such as justice, equality or human happiness. "If the liberty of myself or my class or nation depends on the misery of a number of other human beings, the system which promotes this is unjust and immoral." It follows that the state should impose legal restraints on freedoms that interfere with other people's freedoms – or on freedoms which conflict with justice and humanity.

These conflicts of negative freedom were summarised in one of the greatest poems of the 19th century, which could be seen as the founding document of British environmentalism. In The Fallen Elm, John Clare describes the felling of the tree he loved, presumably by his landlord, that grew beside his home. "Self-interest saw thee stand in freedom's ways / So thy old shadow must a tyrant be. / Thou'st heard the knave, abusing those in power, / Bawl freedom loud and then oppress the free."

The landlord was exercising his freedom to cut the tree down. In doing so, he was intruding on Clare's freedom to delight in the tree, whose existence enhanced his life. The landlord justifies this destruction by characterising the tree as an impediment to freedom – his freedom, which he conflates with the general liberty of humankind. Without the involvement of the state (which today might take the form of a tree preservation order) the powerful man could trample the pleasures of the powerless man. Clare then compares the felling of the tree with further intrusions on his liberty. "Such was thy ruin, music-making elm; / The right of freedom was to injure thine: / As thou wert served, so would they overwhelm / In freedom's name the little that is mine."

But rightwing libertarians do not recognise this conflict. They speak, like Clare's landlord, as if the same freedom affects everybody in the same way. They assert their freedom to pollute, exploit, even – among the gun nuts – to kill, as if these were fundamental human rights. They characterise any attempt to restrain them as tyranny. They refuse to see that there is a clash between the freedom of the pike and the freedom of the minnow.

Last week, on an internet radio channel called The Fifth Column, I debated climate change with Claire Fox of the Institute of Ideas, one of the rightwing libertarian groups that rose from the ashes of the Revolutionary Communist party. Fox is a feared interrogator on the BBC show The Moral Maze. Yet when I asked her a simple question – "do you accept that some people's freedoms intrude upon other people's freedoms?" – I saw an ideology shatter like a windscreen. I used the example of a Romanian lead-smelting plant I had visited in 2000, whose freedom to pollute is shortening the lives of its neighbours. Surely the plant should be regulated in order to enhance the negative freedoms – freedom from pollution, freedom from poisoning – of its neighbours? She tried several times to answer it, but nothing coherent emerged which would not send her crashing through the mirror of her philosophy.

Modern libertarianism is the disguise adopted by those who wish to exploit without restraint. It pretends that only the state intrudes on our liberties. It ignores the role of banks, corporations and the rich in making us less free. It denies the need for the state to curb them in order to protect the freedoms of weaker people. This bastardised, one-eyed philosophy is a con trick, whose promoters attempt to wrongfoot justice by pitching it against liberty. By this means they have turned "freedom" into an instrument of oppression.

Talouselämä: Neljäsosalla toimeentulovaikeuksia

Talouselämä:
Toimeentulovaikeuksia oli vuonna 2010 kaikkiaan noin 650000 kotitaloudella eli 25,4 prosentilla kotitalouksista. Määrä kasvoi noin 50 000 kotitaloudella, eli 1,8 prosenttiyksikköä vuodesta 2009. Tiedot ilmenevät Tilastokeskuksen tulonjakotilaston yhteydessä kerätyistä tiedoista.

Talouselämä 29.12.2011
Neljäsosalla toimeentulo­vaikeuksia, pahassa lirissä kolme prosenttia

Toimeentulovaikeuksia oli vuonna 2010 kaikkiaan noin 650000 kotitaloudella eli 25,4 prosentilla kotitalouksista. Määrä kasvoi noin 50 000 kotitaloudella, eli 1,8 prosenttiyksikköä vuodesta 2009. Tiedot ilmenevät Tilastokeskuksen tulonjakotilaston yhteydessä kerätyistä tiedoista.

Toimeentulovaikeuksissa oleviksi määrittyvät ne kotitaloudet, joiden on vaikea selviytyä tavanomaisista menoistaan.

Tieto perustuu vuodesta 2003 alkaen kotitalouksilta kysyttyyn tietoon siitä, ovatko ne saaneet katettua tavanomaiset menonsa tuloillaan suurin vaikeuksin, vaikeuksin, pienin vaikeuksin, melko helposti, helposti vai hyvin helposti.

Vuonna 2010 pieniä vaikeuksia oli 17,0 prosentilla, vaikeuksia 5,2 prosentilla ja suuria vaikeuksia 3,2 prosentilla kotitalouksista.

Kaikkiaan toimeentulovaikeuksia oli siis 25,4 prosentilla, ja suurempia vaikeuksia (vaikeuksin tai suurin vaikeuksin toimeentulevat) 8,3 prosentilla kotitalouksista vuonna 2010. Kotitaloudet, jotka vastasivat kattavansa tavanomaiset menonsa tuloillaan hyvin helposti, oli 371 000 eli 14,5 prosenttia kotitalouksista vuonna 2010.

Silti hyvään suuntaan menossa

Vuoteen 2003 verrattuna toimeentulovaikeuksissa olevia kotitalouksia oli 10,8 prosenttia vähemmän ja hyvin helposti toimeentulevia kotitalouksia 21,0 prosenttia enemmän.

Kuitenkin viime vuonna toimeentulovaikeuksissa olevien kotitalouksien määrä kääntyi kasvuun. Määrä kasvoi 50 000 kotitaloudella, 1,8 prosenttiyksikköä vuodesta 2009 vuoteen 2010.

Kasvuun vaikutti väestöryhmistä eniten (noin 50 prosenttia kasvusta) toimeentulovaikeuksissa olevien eläkeläiskotitalouksien määrän kasvu.

Business Insider: Yrittäjät ja rikkaat eivät luo työpaikkoja

Business Insider:
Combination of entrepreneurs plus capital can certainly create a handful of temporary jobs — jobs that last until the invested capital runs out. But without healthy customers to buy the products and services created by these entrepreneurs and investors, whatever jobs are temporarily created will quickly go "poof."

If you need proof of this, just look at the late 1990s. In the late 1990s, and especially in 1999, hundreds of thousands of investors poured tens of billions of dollars into Internet-related investments. The entrepreneurs and companies that received these investments used it to create tens of thousands of jobs — very temporarily.

If entrepreneurs and investors really could singlehandedly "create jobs," these jobs would still exist. But by 2001, when the Internet bubble had burst, and the investment capital dried up, most of the jobs created by those 1999-era entrepreneurs and investors disappeared. Because it turned out there was no real demand for their products.
Artikkelissa korostetaan kuinka yrittäjällä saattaa olla vaikka kuinka nerokas idea ja vaikka kuinka paljon rahoitusta tarjolla sen toteuttamiseksi, mutta jos asiakkailla ei ole rahaa ostaa yrityksen tuotteita, ei yritys luo yhtäkään työpaikkaa, paitsi hetkellisesti.
Now, of course entrepreneurs are an important part of the company-creation process. And so are investors, who risk capital in the hope of earning returns. But, ultimately, whether a new company continues growing and creates self-sustaining jobs is a function of customers' ability and willingness to pay for the company's products, not the entrepreneur or the investor capital.

Suggesting that "rich entrepreneurs and investors" create the jobs, therefore, is like saying that a seed creates a tree. The seed does not create the tree. The seed starts the tree. But what creates the tree is the combination of the DNA in the seed and the soil, sunshine, water, atmosphere, nutrients, and other factors that nurture it. Plant the seed in an inhospitable environment, and it won't create anything. It will die.
Artikkelissa esitetään selkeät perusteet usein esitettyä näkemystä vastaan, jonka mukaan rikkaiden korkea verotus olisi ongelma. Näkemyksen mukaan rikkaiden matala verotus ja pääoman liikkeiden rajotusten purkaminen tarjoaisivat kannustimet luoda uusia yrityksiä ja pääomia sijoitettavaksi näihin yrityksiin - ja täten luotaisiin lisää työpaikkoja.

Perusajatus on tämä: yrittäjät ja sijoittajat eivät luo työpaikkoja. Terve talous itsessään luo työpaikkoja. Yrittäjät ja sijoittajat ovat tärkeitä, mutta ilman kysyntää he eivät luo yhtään työpaikkoja. Mitä suurempi kokonaiskysyntä, sitä enemmän on tarvetta ja mahdollisuuksia luoda yrityksiä ja työllistää. Työllisyyden ja talouskasvun kannalta on parempi mitä suurempi osa tuloista menee alemmille tuloluokille, koska he kuluttavat suuremman osan tuloistaan kuin rikkaammat.

Samankaltaiseen tulokseen päädyttiin äskettäin myös suomalaisessa väitöskirjassa.

Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua

YLE:
Rahan keskittyminen rikkaille nimittäin vähentää talouskasvulle elintärkeää kulutusta. 
Köyhät sen sijaan laittavat lanttinsa kaikkia hyödyttävään kiertoon, koska heidän on pakko. 
- Ihmiset luonnollisesti pyrkivät varautumaan epävarmaan tulevaisuuteen ja jos on enemmän tuloja niin sitä paremmin pystyy varautumaan eli säästämään, Malinen toteaa. 
Kulutuksen vähentyminen puolestaan vähentää investointeja, työllisyyttä ja sitä kautta hidastaa bruttokansantuotteen kasvua.
Kansantaloustieteilijä Tuomas Malisen mukaan tulojen epätasainen jakaantuminen haittaa myös kansantalouksien toimintaa, sillä rahan keskittyminen rikkaiden käsiin vähentää kulutuskysyntää, mikä puolestaan heikentää yksityisen sektorin investointihalukkuutta.

Tuloerojen kokonaisvaikutus yhteiskuntiin on laajempi. Aihetta laajasti tutkinut Richard Wilkinson on koonnut selkokielisessä ja tiiviissä luennossaan tuloerojen aiheuttamia lukuisia sosiaalisia haittoja yhteiskunnissa.

Tuloerokeskustelussa olisi tärkeää pohtia myös sitä, millä perustein ihmisiä palkitaan työstään ja mihin näillä palkitsemiskäytännöillä pyritään? Tuoreet tutkimukset työmotivaatiosta ja palkitsemisesta ovat tuottaneet yllättäviä tuloksia – esimerkiksi käsitys siitä, että muhkeat lisäansiot motivoivat ja parantavat työn tuottavuutta, on osoittautunut erityisesti ei-mekaanisten töiden kohdalla virheelliseksi. Joissain tapauksissa valtavat bonukset ovat itse asiassa heikentäneet työtuloksia. Tutkimusten mukaan paremmin motivoi mahdollisuus kehittyä ja parantua omassa työssään sekä kokemus siitä, että oma työ on merkittävää.

Osallisuustalouden visiossa ehdotetaan palkitsemisperusteeksi ahkeruutta ja vaivannäköä, koska niihin ihminen voi aidosti itse vaikuttaa. Nykyään esimerkiksi neuvotteluvoima- ja asema, onni, koulutustaso ja varallisuus vaikuttavat suuresti ihmisten tuloihin. Ahkeruuden ja vaivannäön perusteella palkitseminen mahdollistaisi oikeudenmukaisemmat palkitsemisperusteet, ja myös työn tuottavuuden näkökulmasta olisi loogista palkita ihmistä sellaisesta, mihin hänellä on täysi mahdollisuus vaikuttaa.

YLE 3.1.2011
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua

Tuloerojen kasvu uhkaa talouskasvua rikkaissa maissa, kertoo Helsingin yliopiston tutkijan Tuomas Malisen väitöskirjatutkimus. Tulojen keskittyminen rikkaammalle väestönosalle vähentää kulutusta ja syö sitä kautta kasvun eväitä. Suuret tuloerot voivat johtaa myös henkisen pääoman kutistumiseen yhteiskunnassa.

Tuloerojen kasvua Suomessa on arvosteltu ylintä valtionjohtoa myöden. Viimeksi presidentti Tarja Halonen kantoi uudenvuoden puheessaan huolta tuloerojen yhteydestä terveyseroihin.

Toisaalta osa talousasiantuntijoista katsoo, että tuloerot ovat välttämätön kannustin, jotta talouden pyörät pyörisivät kunnolla.

Tulojen epätasainen jakaantuminen voi kuitenkin haitata myös taloutta, sanoo kymmeniä maita väitöskirjassaan vertaillut kansantaloustieteen tutkija Tuomas Malinen.

Rikkaiden rahat jäävät säästöön

Rahan keskittyminen rikkaille nimittäin vähentää talouskasvulle elintärkeää kulutusta.

Köyhät sen sijaan laittavat lanttinsa kaikkia hyödyttävään kiertoon, koska heidän on pakko.

- Ihmiset luonnollisesti pyrkivät varautumaan epävarmaan tulevaisuuteen ja jos on enemmän tuloja niin sitä paremmin pystyy varautumaan eli säästämään, Malinen toteaa

Kulutuksen vähentyminen puolestaan vähentää investointeja, työllisyyttä ja sitä kautta hidastaa bruttokansantuotteen kasvua.

Tasaverojen nostaminen epäviisasta

Tutkija Malinen uskaltautuu varovasti ottamaan väitöksensä pohjalta kantaa Suomen veropolitiikkaan. Tasaveroihin, kuten valmisteveroihin tehdyt korotukset ovat hänen mukaansa ongelmallisia.

- Se ei tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi olevan se paras linja talouskasvun kannalta, tutkija sanoo.

Köyhien köyhtyminen voi olla taloudelle rasite myös siten, että yhteiskunnan koulutustaso kärsii. Yhteiskunnan kyky kehittää ja hyödyntää uutta teknologiaa jää rajalliseksi, jos osa väestä ei pysty varattomuutensa vuoksi opiskelemaan.

Malisen tutkimuksessa tulonjaon epätasa-arvoisuuden haitallinen vaikutus talouskasvuun näkyi erityisesti pitkällä aikavälillä rikkaimmissa maissa.

"Tuloeroja tarvitaan"

Tuomas Malinen sanoo sosialististen talouksien osoittavat, että jos tuloerot pyritään nollaamaan, talouskasvu kuolee.

- Tuloeroja tarvitaan. Kyse on vaan siitä, että jossain vaiheessa niistä alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Suomen tulonjaon Malinen katsoo kuitenkin olevan vielä melko tasaista.

- Mutta se on sitten eri asia, jos tästä vielä hirveesti tuloerot kasvavat, niin se on sitten eri kysymys.

Tuomas Malinen väittelee torstaina valtiotieteellisessä tiedekunnassa otsikolla Income inequality in the process of economic development: An empirical approach.

KU: Köyhyys Suomessa tuplaantui

Suomalaisten köyhyys on yli kaksinkertaistunut parin viime vuosikymmenen aikana. 
– Kun Suomen köyhyysaste pienituloisuudella mitattuna oli vuonna 1993 kuusi prosenttia, vuonna 2009 se oli 13,1 prosenttia, Helsingin yliopiston taloustieteen professori Vesa Kanniainen kirjoittaa tuoreessa Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä. 
Kansan Uutiset 27.12.2011

Suomalaisten köyhyys on yli kaksinkertaistunut parin viime vuosikymmenen aikana.

– Kun Suomen köyhyysaste pienituloisuudella mitattuna oli vuonna 1993 kuusi prosenttia, vuonna 2009 se oli 13,1 prosenttia, Helsingin yliopiston taloustieteen professori Vesa Kanniainen kirjoittaa tuoreessa Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä.

Euroopan komissio ja YK käyttävät köyhyysrajan mittarina sitä, että ihmisen tulotaso jää alle 60 prosentin suuruusjärjestykseen asetettujen kaikkien tulojen keskimmäisestä arvosta.

– Vaikka nämä mediaanitulot ovat kasvaneet lähes 20 vuotta, pienituloisten tulokehitys on ollut hitaampaa. Ihmisiä joutuu köyhyysrajan alapuolelle joko heikon ansio- tai eläketulon tai heikentyneen perusturvan johdosta.

Palkansaajissa vain vähän köyhiä

Todellinen köyhyys Suomessa löytyy työttömistä ja kansaneläkkeen varassa elävistä ikääntyneistä.

– Työttömistä oli vuonna 2008 pienituloisia joka toinen, vuonna 1995 yksi viidestä.

Kanniaisen mukaan ansiosidonnaisella turvalla elävät eivät ole köyhiä, peruspäivärahalla elävät ovat. Palkansaajista köyhiä on vain kaksi prosenttia.

75 vuotta täyttäneiden ikäluokka on kasvanut merkittävästi ja samalla myös heidän köyhyysriskinsä.

Lapsiköyhiä oli 13,2 prosenttia vuonna 2009. Lapsiköyhyydellä tarkoitetaan pienituloisiin kotitalouksiin kuuluvien alle 18-vuotiaiden lasten osuutta kaikista alle 18-vuotiaista.

Köyhyys tapaa myös periytyä.

– Osa lapsista syntyy perheisiin, joiden tarjoamat lähtökohdat elämälle ovat heikommat kuin muilla.

Kanniaisen huomio kiinnittyi köyhyysluvuissa yhden hengen talouksien suureen osuuteen. Se on lähellä 30 prosenttia.

– Suurin ryhmä ovat kuitenkin alle 35-vuotiaat köyhät, joiden osuus on ajoittain ylittänyt jopa 40 prosentin rajan.

Toimeentulotuen luonne on muuttunut

Toimeentulotuki ja sen saajien määrä on Kanniaisen mukaan yksi tapa arvioida köyhyyttä. Vuonna 1996 toimeentulotukea sai 600 000 ihmistä. Vuoteen 2005 saajien määrä putosi 400 000:een, mutta on viime vuosina ollut taas nousussa.

Kanniaisen mukaan toimeentulotuen saajissa oli yllättävän vähän lapsiperheitä ja iäkkäitä. Lähes yhdeksän kymmenestä tuen saajasta on työikäisiä ja työkykyisiä.

– Pitää kysyä, eikö siis ole työpaikkoja vai eikö ole työhalua vai puuttuuko molempia.

Toimeentulotuen määrä kasvoi vuosina 2000 – 2009 reaalisesti 43 prosenttia. Kanniaisen mukaan tämä viittaa siihen, että toimeentulotuen luonne on muuttunut.

– Sen piti olla viimeinen oljenkorsi, mutta siitä onkin tullut osa perustuloa.

Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin

Paul Krugman, New York Times:
Deficit-worriers portray a future in which we’re impoverished by the need to pay back money we’ve been borrowing. They see America as being like a family that took out too large a mortgage, and will have a hard time making the monthly payments.
This is, however, a really bad analogy in at least two ways. 
First, families have to pay back their debt. Governments don’t — all they need to do is ensure that debt grows more slowly than their tax base. The debt from World War II was never repaid; it just became increasingly irrelevant as the U.S. economy grew, and with it the income subject to taxation. 
Second — and this is the point almost nobody seems to get — an over-borrowed family owes money to someone else; U.S. debt is, to a large extent, money we owe to ourselves.
Taloustieteen nobelisti Paul Krugman purkaa kolumnissaan "Nobody Understands Debt" yleisimpiä väärinkäsityksiä liittyen valtioiden velkaantumiseen. Valtion velka mielletään usein samanlaiseksi kuin ylisuuren asuntovelan ottaneen perheen velka. Krugman huomauttaa, että vertaus ontuu pahasti, sillä valtioiden ei tarvitse maksaa velkaa takaisin, kunhan huolehditaan siitä, että velka kasvaa hitaammin kuin verokertymä kasvaa. On myös tärkeää huomata, että ylivelkaantunut perhe on velkaa muille, kun taas esimerkiksi Yhdysvaltain velka on suuressa määrin lainaa itseltään.

Krugman antaa esimerkin toisen maailmansodan aiheuttamasta velasta, joka oli suhteellisesti suurempi kuin nykyinen Yhdysvaltain valtion velka. Velka oli kuitenkin myös veronmaksajien omistamaa – esimerkiksi niiden ihmisten, jotka ostivat valtion joukkovelkakirjoja. Velka ei tehnyt sodanjälkeisestä Amerikasta köyhempää, eikä se estänyt suurimpia nousuja tuloissa ja elintasossa Yhdysvaltain historiassa.

Kuten Krugman toteaa, julkista velkaa voi olla toki liikaa ja julkisella velalla on merkitystä. Nykyisenkaltaisessa taloustaantumassa julkisen velan keinotekoista suitsimista tärkeämpää on pyrkiä elvyttämään taloudet kasvavan työttömyyden loukusta lisäämällä julkista kulutusta. Nykyinen valtion velkaantumisella pelottelu johtaa vain tarpeettomiin julkisen sektorin leikkauksiin ja laman syventymiseen.

Paul Krugman, New York Times 1.1.2012
Nobody Understands Debt

In 2011, as in 2010, America was in a technical recovery but continued to suffer from disastrously high unemployment. And through most of 2011, as in 2010, almost all the conversation in Washington was about something else: the allegedly urgent issue of reducing the budget deficit.

This misplaced focus said a lot about our political culture, in particular about how disconnected Congress is from the suffering of ordinary Americans. But it also revealed something else: when people in D.C. talk about deficits and debt, by and large they have no idea what they’re talking about — and the people who talk the most understand the least.

Perhaps most obviously, the economic “experts” on whom much of Congress relies have been repeatedly, utterly wrong about the short-run effects of budget deficits. People who get their economic analysis from the likes of the Heritage Foundation have been waiting ever since President Obama took office for budget deficits to send interest rates soaring. Any day now!

And while they’ve been waiting, those rates have dropped to historical lows. You might think that this would make politicians question their choice of experts — that is, you might think that if you didn’t know anything about our postmodern, fact-free politics.

But Washington isn’t just confused about the short run; it’s also confused about the long run. For while debt can be a problem, the way our politicians and pundits think about debt is all wrong, and exaggerates the problem’s size.

Deficit-worriers portray a future in which we’re impoverished by the need to pay back money we’ve been borrowing. They see America as being like a family that took out too large a mortgage, and will have a hard time making the monthly payments.

This is, however, a really bad analogy in at least two ways.

First, families have to pay back their debt. Governments don’t — all they need to do is ensure that debt grows more slowly than their tax base. The debt from World War II was never repaid; it just became increasingly irrelevant as the U.S. economy grew, and with it the income subject to taxation.

Second — and this is the point almost nobody seems to get — an over-borrowed family owes money to someone else; U.S. debt is, to a large extent, money we owe to ourselves.

This was clearly true of the debt incurred to win World War II. Taxpayers were on the hook for a debt that was significantly bigger, as a percentage of G.D.P., than debt today; but that debt was also owned by taxpayers, such as all the people who bought savings bonds. So the debt didn’t make postwar America poorer. In particular, the debt didn’t prevent the postwar generation from experiencing the biggest rise in incomes and living standards in our nation’s history.

But isn’t this time different? Not as much as you think.

It’s true that foreigners now hold large claims on the United States, including a fair amount of government debt. But every dollar’s worth of foreign claims on America is matched by 89 cents’ worth of U.S. claims on foreigners. And because foreigners tend to put their U.S. investments into safe, low-yield assets, America actually earns more from its assets abroad than it pays to foreign investors. If your image is of a nation that’s already deep in hock to the Chinese, you’ve been misinformed. Nor are we heading rapidly in that direction.

Now, the fact that federal debt isn’t at all like a mortgage on America’s future doesn’t mean that the debt is harmless. Taxes must be levied to pay the interest, and you don’t have to be a right-wing ideologue to concede that taxes impose some cost on the economy, if nothing else by causing a diversion of resources away from productive activities into tax avoidance and evasion. But these costs are a lot less dramatic than the analogy with an overindebted family might suggest.

And that’s why nations with stable, responsible governments — that is, governments that are willing to impose modestly higher taxes when the situation warrants it — have historically been able to live with much higher levels of debt than today’s conventional wisdom would lead you to believe. Britain, in particular, has had debt exceeding 100 percent of G.D.P. for 81 of the last 170 years. When Keynes was writing about the need to spend your way out of a depression, Britain was deeper in debt than any advanced nation today, with the exception of Japan.

Of course, America, with its rabidly antitax conservative movement, may not have a government that is responsible in this sense. But in that case the fault lies not in our debt, but in ourselves.

So yes, debt matters. But right now, other things matter more. We need more, not less, government spending to get us out of our unemployment trap. And the wrongheaded, ill-informed obsession with debt is standing in the way.

HS: Rikkaiden tulot räjähtivät kasvuun 1990-luvulla

Helsingin sanomat:
Vuosina 1990–2007 parhaiten ansaitsevien 50 000 suomalaisen tulot kasvoivat viisi kertaa nopeammin kuin keskituloisen suomalaisen tulot. Kaikkien suomalaisten tulot kasvoivat 41 prosenttia, mutta hyvätuloisimmalla prosentilla ne nousivat 209 prosenttia. 
Ilmiö näkyy myös tulonmuodostuksen keskimääräisessä vuosikasvussa. 
Suomalaisten käteen jäävät tulot nousivat keskimäärin 2,4 prosenttia vuodessa. Ylimmällä prosentilla nousuprosentti oli 12,3. 
Vielä rajumpaa on rikkaimman promillen eli viidentuhannen hyvätuloisimman käytettävissä olevien tulojen vuotuinen keskimääräinen kasvuvauhti: se oli vuosina 1990–2007 keskimäärin 34 prosenttia vuodessa.
Ennen vuotta 1990 rikkaimpien tuloista vain alle 15 prosenttia oli pääomatuloja. Uutisessa haastatellun kansantaloustieteen professorin Matti Tuomalan mukaan nykyään esimerkiksi rikkaimman 5000 suomalaisen tuloista pääomatulot muodostavat jo 70-90 prosenttia. Blogissamme on kirjoitettu aiemminkin 1990-luvun alun verouudistuksesta ja sen vaikutuksista tulo- ja varallisuuseroihin. Uudistusten yhteydessä muun muassa pääomaverotuksen progressiivisuus poistettiin.
Vauraiden pörssilistaamattomien yhtiöiden osakkaat saavat jakaa vuosittain 90 000 (ensi vuodesta lukien 60 000) euroa osakasta kohden nollaverokannalla. 
Näin tarpeeksi vauraan nelihenkisen perheyhtiön jäsenet ovat voineet jakaa itselleen vuosittain nollaverokannalla yhteensä 360 000 euroa (ensi vuodesta 240 000 euroa) vuodessa. Tätä suuremmista osingoista heidän veroprosenttinsa on pääomatuloista 19,6. 
Koska verovapaita osinkoja saa jakaa yhdeksän prosenttia yhtiön nettovarallisuudesta, veroetu koskee täysimääräisesti vain vauraimpia suomalaisia.
Vauraiden perheyhtiöiden omistajia tuetaan jo osinkojen alhaisella veroprosentilla (19,6), joka on selvästi työn verotusta alhaisempi. Tämän lisäksi pörssilistaamattomien yhtiöiden omistajat saavat jakaa vielä ensi vuodesta eteenpäin itselleen 60 000 euroa per henkilö, ilman veroja.

HS 31.12.2011
Rikkaiden tulot räjähtivät kasvuun 1990-luvulla

Vuosina 1990–2007 parhaiten ansaitsevien 50 000 suomalaisen tulot kasvoivat viisi kertaa nopeammin kuin keskituloisen suomalaisen tulot. Kaikkien suomalaisten tulot kasvoivat 41 prosenttia, mutta hyvätuloisimmalla prosentilla ne nousivat 209 prosenttia.

Ilmiö näkyy myös tulonmuodostuksen keskimääräisessä vuosikasvussa.

Suomalaisten käteen jäävät tulot nousivat keskimäärin 2,4 prosenttia vuodessa. Ylimmällä prosentilla nousuprosentti oli 12,3.

Vielä rajumpaa on rikkaimman promillen eli viidentuhannen hyvätuloisimman käytettävissä olevien tulojen vuotuinen keskimääräinen kasvuvauhti: se oli vuosina 1990–2007 keskimäärin 34 prosenttia vuodessa.

Tämä kasvurykäys johtuu asiantuntijoiden mukaan kahdesta seikasta.

Ensinnäkin siitä, että Suomessa lievennettiin vuonna 1993 osinkotulojen verotusta.

Toinen, vähemmän merkittävä seikka on se, että erilaiset kannustinjärjestelmät alkoivat 1990-luvulla lihottaa yritysjohtajien palkkapusseja.

Erityisesti Nokian optiot vuosituhannen vaihteessa ja ylimpien johtajien isot palkat näkyvät tuloeroissa.

Tuloeroja tutkineen Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professorin Matti Tuomalan mukaan optiotulojen merkitystä usein liioitellaan. Niistä kohutaan, koska ne näkyvät verokalentereissa.

Sen sijaan osinko- ja pääomatuloista näkyy verotiedoissa vain osa.

Tuomalan selvitysten mukaan rikkaimman prosentin tuloista alle 15 prosenttia oli pääomatuloja ennen vuotta 1990.

Kun Suomi siirtyi ensin yhtiöveron hyvitysjärjestelmään ja 1993 pääomatulojen ja ansiotulojen eriytettyyn verotukseen, rikkaimman prosentin tuloista yli 60 prosenttia muodostui palkkatuloihin verrattuna matalammin verotetuista pääomatuloista.

Rikkaimman promillen eli Suomen 5 000 rikkaimman tuloista pääomatulot muodostavat jo 70–90 prosenttia, Tuomala kertoo.

Suomalaisessa pääomatulojen verotuksessa on yksi erikoinen piirre.

Vauraiden pörssilistaamattomien yhtiöiden osakkaat saavat jakaa vuosittain 90 000 (ensi vuodesta lukien 60 000) euroa osakasta kohden nollaverokannalla.

Näin tarpeeksi vauraan nelihenkisen perheyhtiön jäsenet ovat voineet jakaa itselleen vuosittain nollaverokannalla yhteensä 360 000 euroa (ensi vuodesta 240 000 euroa) vuodessa. Tätä suuremmista osingoista heidän veroprosenttinsa on pääomatuloista 19,6.

Koska verovapaita osinkoja saa jakaa yhdeksän prosenttia yhtiön nettovarallisuudesta, veroetu koskee täysimääräisesti vain vauraimpia suomalaisia.

"Tällaista ei ole missään muualla", kansainvälisiin verojärjestelmiin Hetemäen verotyöryhmässä perehtynyt Aalto-yliopiston vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas sanoo.

Nollaverotettujen osinkojen yksi erikoisuus on se, että ne eivät näy verotilastoissa.

Eläkkeellä olevan Helsingin yliopiston vero-oikeuden professori, Kauniaisten valtuuston ex-puheenjohtaja Edward Andersson toteaa kuulleensa, että eräässä hänen tuntemassaan pikkukaupungissa kaikkien tuntemista kymmenestä rikkaimmasta yrittäjästä yhdeksällä verotettava ansiotulo on tasan nolla euroa.

"Tämä säännöstö menee liian pitkälle. Tätä on puollettu sillä, että sillä tuetaan pienyrittämistä. Se tukee kyllä pääasiassa vanhojen varakkaiden perheyhtiöiden omistajia", Andersson sanoo.

Veropolitiikan merkitystä kuvastaa erityisesti se, että 1990-luvun alkuun asti suomalaisten tuloerot 1960-luvulta lähtien kapenivat – me vaurastuimme yhdessä.

Sitten tiet lähtivät eri suuntiin.

1990-luvulta näihin päiviin jatkunut kehitys on, että rikkaimman kärjen tulot ovat kasvaneet monta kertaa köyhiä nopeammin.

Osa tästä selittyy vuoteen 2007 asti jatkuneella talouskasvulla. Vastaavasti laman tullessa ja omaisuusarvojen romahtaessa suurimpia kärsijöitä ovat rikkaat.

Pääsivuston tekniset ongelmat korjattu

Pääsivustomme (www.parecon.fi) suljettiin pois käytöstä 20.-22.12.2011. Parecon.fi-sivustomme onnistuttiin hakkeroimaan ja sivustomme palvelimelle piilotettiin phishing-huijaussivusto. Saimme tiedon ongelmasta nopeasti Googlelta sekä Viestintävirastolta ja sivustomme suljettiin tilapäisesti korjausta varten.

Poistimme hakkereiden asentamat tiedostot palvelimelta ja palautimme sivut toimivasta varmuuskopiosta. Varmuuskopion ansiosta mitään sisältöä ei onneksi päässyt häviämään. Testasimme sivustoa laajamittaisesti ja koska sivusto toimi tämän jälkeen normaalisti, avasimme sivuston jälleen käyttöön. Hakkerointi kohdistui siis vain palvelimemme sisältöön ja huijauksen tarkoituksena oli käyttää salaa palvelintilaamme huijaussivustojen pyörittämiseen. Hakkerointi ei siis aiheuttanut tietoturvaongelmia parecon.fi-sivuston vierailijoille.

Jatkossa pidämme entistä tarkempaa huolta sivujen päivityksistä, varmuuskopioinnista ja salasanojen vahvuudesta. Pahoittelemme aiheutunutta häiriötä sivustomme käyttäjille.

Talvitauko

Parecon Finlandin blogi siirtyy reiluksi viikoksi talvitauolle. Otamme nyös mielellämme vastaan linkkejä ja kommentteja toiminnastamme kuluneen vuoden aikana - nyt on hyvä aika esimerkiksi lukea alkuvuodesta kirjoitettua koontia järjestömme toiminnasta, jolloin jäsenemme Tuomas Salonen kirjoitti aiheesta englanniksi kansaiväliselle ZNet-sivustolle.

Lue: Tuomas Salonen - Campaigning for Participatory Economics in Finland

Kommentit, palautteet ja yhteistyöideat otetaan mielellään vastaan osoitteessa antti.jauhiainen@parecon.fi

Parecon Finlandin toiminta jatkuu uusin julkaisuin ja keskustelutilaisuuksin sekä myös erilaisin uusin tavoin ensi vuonna, kaikesta tästä lisää tietoa ensi vuonna blogissamme ja kotisivuillamme.

TE: Itsemurhien määrä on noussut Kreikassa ennätyslukemiin talouskriisin myötä

Talouselämä referoi The Guardian lehden artikkelin synkkiä uutisia maailmanpankin ja EU:n sanelemien ankarien leikkaustoimien kohteena pitkään olleesta Kreikasta:
Raskailla säästötoimilla ja tiukalla taloustilanteella on järkyttäviä vaikutuksia Krekan väestöön. Maan terveysviranomaisten tilastot kertovat tammi-toukokuun aikana tehtyjen itsemurhien määrän kasvaneen 40 prosenttia viime vuoden vastaavalta ajanjaksolta.

Kreikan itsemurhien määrä suhteessa väestön kokoon oli Euroopan alhaisin ennen kolme vuotta sitten alkanutta talouskriisiä. Tuolloin 2,8 henkilöä 100 000 päätyi itsemurhaan. Nyt luku on lähes kaksinkertaistunut ja noussut maanosan suurimmaksi. Myös itsemurhayritysten määrä on lisääntynyt.
Taloustieteen professori Robin Hahnel varoitti ankaran leikkauspolitiikan seurauksista kesällä Parecon Finlandin tekemässä haastattelussa. Kreikan räjähdysmäisesti kasvavat itsemurhaluvut ovat yksi synkkä esimerkki tavoista, joilla julkisen sektorin kurittaminen ja yksilöiden perusturvan murentaminen vaikuttavat yhteiskunnassa.

Lue lisää: Robin Hahnel - Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu




Talouselämä 19.12.2011
Talouskriisin seuraus: Kreikan itsemurhat Euroopan pohjilta Euroopan huipulle


Itsemurhien määrä on noussut Kreikassa ennätyslukemiin talouskriisin myötä, kirjoittaa brittilehti Guardian.

Raskailla säästötoimilla ja tiukalla taloustilanteella on järkyttäviä vaikutuksia Krekan väestöön. Maan terveysviranomaisten tilastot kertovat tammi-toukokuun aikana tehtyjen itsemurhien määrän kasvaneen 40 prosenttia viime vuoden vastaavalta ajanjaksolta.

Kreikan itsemurhien määrä suhteessa väestön kokoon oli Euroopan alhaisin ennen kolme vuotta sitten alkanutta talouskriisiä. Tuolloin 2,8 henkilöä 100 000 päätyi itsemurhaan. Nyt luku on lähes kaksinkertaistunut ja noussut maanosan suurimmaksi. Myös itsemurhayritysten määrä on lisääntynyt.

”Koskaan ei ole kyse vain yhdestä asiasta, mutta lähes aina velasta, työttömyydestä tai irtisanomisen pelosta, kun ihmiset soittavat ja kertovat itsetuhoisista mietteistään”, kertoo Klimaka -järjestön psykiatri Eleni Beikari.

Ennen taouskriisiä Klimaka otti vastaan keskimäärin kymmenen puhelua päivässä. Nyt keskiarvo on noussut yli sataan.

”Suurin osa puheluista tulee talousongelmien kanssa painivilta30-50 -vuotiailta naisiltaja 40-45 -vuotiailta miehiltä”, Beikari kertoo.

”Kokemukseni mukaan arvokkuutensa menettäneet ja ylpeyden puutteesta kärsivät miehet ovat kaikista tosissaan.”

YLE: Joulu on vaikeaa aikaa köyhissä lapsiperheissä

YLE:

Pienituloisissa perheissä lähestyvä joulu tietää vaikeita aikoja. Kymmenissätuhansissa suomalaiskodeissa ei ole varaa jouluruokiin tai -lahjoihin ilman ulkopuolista tukea. Köyhyysrajan alapuolella elää 130 000 lasta.

Ainakin yli sadan tuhannen lapsen kärsimys kuristavassa köyhyydessä on todellisuutta myös Suomessa, jossa köyhyys on viime vuosina kasvanut ja tuloerot nousseet. Lasten köyhyys heikentää moninaisin tavoin heidän tulevia mahdollisuuksiaan toteuttaa itseään ja osallistua yhteiskuntaan. Samalla se kauaskantoisine seurauksineen sotii selkeästi useimpien arvostamaa lähtökohtien tasa-arvoisuutta vastaan.

Lue myös:

Historioitsija Howard Zinn palkitsemisesta
STT: Lapsiköyhyys kolminkertaistunut
HS: Suomalaislapsia nyt köyhyysrajan alapuolella yhtä paljon kuin 70-luvulla
Tutkimus: Köyhyys voi tukahduttaa lapsen geneettisen potentiaalin
YLE: Laman lapsista piirtyy rekisterien avulla hätkähdyttävä kuva


YLE 10.12.2011
Joulu on vaikeaa aikaa köyhissä lapsiperheissä

Pienituloisissa perheissä lähestyvä joulu tietää vaikeita aikoja. Kymmenissätuhansissa suomalaiskodeissa ei ole varaa jouluruokiin tai -lahjoihin ilman ulkopuolista tukea. Köyhyysrajan alapuolella elää 130 000 lasta.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland sanoo, että useissa köyhissä lapsiperheissä joulu voi olla hyvin arkinen, tavallinen päivä.

Pienituloisten lapset tuntevat usein erilaisuutta kaveripiirissään. Joulun alla tämä korostuu.
- Lapset kokevat ulkopuolisuutta, kun he tietävät, etteivät he voi kertoa päiväkotiin tai kouluun palattuaan lahjoista tai matkoista, Kalland kuvailee.

Useilla paikkakunnilla vapaaehtoiset toteuttavat lasten toiveita Joulupuu-keräyksen kautta. Kotimaan pienituloisia lapsiperheitä autetaan myös esimerkiksi Hyvä joulumieli -keräyksellä, jonka tuotolla hankitaan lahjakortteja ruokakauppoihin.

- Kun ajatellaan, että jotkut perheet yrittävät pärjätä esimerkiksi 10 euron ruokabudjetilla päivässä, niin 70 euroa voi itse asiassa tuoda koko joulun kotiin, toteaa Kalland.

LMD: OWS:llä merkittävä vaikutus julkisen keskustelun sisältöihin

Le Monde Diplomatique:
No headlines announced it. No TV pundits called it. But on the evening of November 8th, Occupy Wall Street, the populist uprising built on economic justice and corruption-free politics that’s spread like a lit match hitting a trail of gasoline, notched its first major political victory (...) in Ohio, when voters repealed Republican governor John Kasich’s law to slash bargaining rights for 350,000 public workers and gut what remained of organized labor’s political power.

This spring and summer (...) in Washington, the conversation, such as it was, concerned debt, deficit, and austerity. The discussion wasn’t about whether to slash spending, only about how much and how soon. A National Journal analysis in May found that the number of news articles in major newspapers mentioning "deficit" was climbing, while mentions of "unemployment" had plummeted. In the last week of July, the liberal blog ThinkProgress tallied 7,583 mentions of the word "debt" on MSNBC, CNN, and Fox News alone. "Unemployment"? A measly 427.

What a game-changing few months it’s been. Occupy Wall Street has inspired 750 events around the world (...) In so doing, the protests have wrestled the national discussion on the economy away from austerity and toward gaping income inequality (the 99% versus 1% theme), outsized executive compensation, and the plain buying and selling of American politicians by lobbyists and campaign donors.

Mentions of the phrase "income inequality" in print publications, web stories, and broadcast transcripts spiked from 91 times a week in early September to nearly 500 in late October, according to the website Politico — an increase of nearly 450%. In the second week of October, according to ThinkProgress, the words most uttered on MSNBC, CNN, and Fox News were "jobs" (2,738), "Wall Street" (2,387), and "Occupy" (1,278). (References to "debt" tumbled to 398.)

The way Occupy Wall Street, with next to no direct access to the mainstream media, commandeered the national political narrative represents something of a stunning triumph.
OWS:n kaltaisen liikkeen merkitys ja saavutukset ovat verrattavissa esimerkiksi ympäristöliikkeen saavutuksiin. Jatkuva ja väsymätön työ sekä kampanjointi on johtanut siihen, että ilmastonmuutoksen sekä ympäristön- ja eläintensuojelun kaltaiset kysymykset ovat ainakin pintapuolisesti esillä julkisessa keskustelussa. Ekologisesta ajattelusta on tullut arkipäivää monilla yhteiskunnan osa-alueilla sekä useiden ihmisten toimintaa ja ajattelua ohjaava perustavanlaatuinen arvo. Vaikka yhteiskuntamme ei edelleenkään ole ekologisesti kestävällä perustalla, on tämä silti tarvittava alku ja pohjustus. Jotta johonkin tavoitteeseen voidaan joskus päästä, on ensin laajamittaisesti tiedostettava sen olemassaolo ja tarpeellisuus, ennen kuin sitä kohti voitaisiin edes pyrkiä.

Samoin myös talouden alueella. OWS on onnistunut kääntämään julkisen keskustelun päälaelleen pois leikkauksista, budjettivajeista ja säästökuureista. Sen sijaan keskusteluun ovat nousseet työpaikat sekä varallisuuden ja vallan räikeän epätasa-arvoinen jakautuminen. Ja he ovat onnistuneet tässä vaikka - kuten artikkelissakin sanotaan - heillä ei ole konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia valtavirran uutisten sisältöihin. Mitä sen sijaan niillä tahoilla ja eturyhmillä nimenomaan on, joita keskustelu velkaantumisesta ja julkisen kulutuksen leikkaamisesta palvelee. Tämä ei todellakaan ole mikään mitätön saavutus, mikä tulisi pitää mielessä aina kun liikettä kritisoidaan sen vaikutusmahdollisuuksista tai tavoitteiden ja vaatimusten epämääräisyydestä.


Le Monde diplomatique 1.12.2011
How the 99% won in the fight for worker rights


No headlines announced it. No TV pundits called it. But on the evening of November 8th, Occupy Wall Street, the populist uprising built on economic justice and corruption-free politics that’s spread like a lit match hitting a trail of gasoline, notched its first major political victory, and in the unlikeliest of places: Ohio.

You might have missed OWS’s win amid the recent wave of Occupy crackdowns. Police raided Occupy Denver,Occupy Salt Lake City, Occupy Oakland, Occupy Portland, and Occupy Seattle in a five-day span. Hundreds were arrested. And then, in the early morning hours on Tuesday, New York City police descended on Occupy Wall Street itself, fists flying and riot shields at the ready, with orders from Mayor Michael Bloomberg to evict the protesters. Later that day, a judge ruled that they couldn’t rebuild their young community, dealing a blow to the Occupy protest that inspired them all.

Instead of simply condemning the eviction, many pundits and columnists praised it or highlighted what they considered its bright side. The Washington Post’s Ezra Klein wrote that Bloomberg had done Occupy Wall Street a favor. After all, he argued, something dangerous or deadly was bound to happen at OWS sooner or later, especially with winter soon to arrive. Zuccotti Park, Klein added, "was cleared... in a way that will temporarily reinvigorate the protesters and give Occupy Wall Street the best possible chance to become whatever it will become next."

The New York Times’ Paul Krugman wrote that OWS "should be grateful" for Bloomberg’s eviction decree: "By acting so badly, Bloomberg has made it easy to see who won’t be truthful and can’t handle open discourse. He’s also saved OWS from what was probably its greatest problem, the prospect that it would just fade away as time went on and the days grew colder."

Read between the lines and what Klein, Krugman, and others are really saying is: you had your occupation; now, get real. Start organizing, meaningfully connect your many Occupy protests, build a real movement. As these columnists see it, that movement — whether you call it OccupyUSA, We Are the 99%, or the New Progressive Movement — should now turn its attention to policy changes like a millionaire’s tax, a financial transaction fee, or a constitutional amendment to nullify the Supreme Court’s Citizens United decision that loosed a torrent of cash into American elections. It should think about supporting political candidates. It should start making a nuts-and-bolts difference in American politics.

But such assessments miss an important truth: Occupy Wall Street has already won its first victory its own way — in Ohio, when voters repealed Republican governor John Kasich’s law to slash bargaining rights for 350,000 public workers and gut what remained of organized labor’s political power.

Commandeering the conversation

Don’t believe me? Then think back to this spring and summer, when Occupy Wall Street was just a glimmer in the imagination of a few activists, artists, and students. In Washington, the conversation, such as it was, concerned debt, deficit, and austerity. The discussion wasn’t about whether to slash spending, only about how much and how soon. The Washington Post’s Greg Sargent called it the "Beltway Deficit Feedback Loop" — and boy was he right.

A National Journal analysis in May found that the number of news articles in major newspapers mentioning "deficit" was climbing, while mentions of "unemployment" had plummeted. In the last week of July, the liberal blog ThinkProgress tallied 7,583 mentions of the word "debt" on MSNBC, CNN, and Fox News alone. "Unemployment"? A measly 427.

This all-deficit, all-the-time debate shaped the final debt-ceiling deal, in which House Speaker John Boehner and his "cut-and-grow"-loving GOP allies got just about everything they wanted. So lopsided was the debate in Washington that President Obama himself hailed the deal’s bone-deep cuts to health research, public education, environmental protection, childcare, and infrastructure.

These cuts, the president explained, would bring the country to "the lowest level of annual domestic spending since Dwight Eisenhower was president." After studying the deal, Ethan Pollock of the Economic Policy Institute told me, "There’s no way to square this plan with the president’s ’Winning the Future’ agenda. That agenda ends." Yet Obama said this as if it were a good thing.

Six weeks after Obama’s speech, protesters heard the call of Adbusters, the Canadian anti-capitalist magazine, and followed the lead of a small crew of activists, writers, and students to "occupy Wall Street." A few hundred of them set up camp in Zuccotti Park, a small patch of concrete next door to Ground Zero. No one knew how long the occupation would last, or what its impact would be.

What a game-changing few months it’s been. Occupy Wall Street has inspired 750 events around the world, and hundreds of (semi-)permanent encampments around the United States. In so doing, the protests have wrestled the national discussion on the economy away from austerity and toward gaping income inequality (the 99% versus 1% theme), outsized executive compensation, and the plain buying and selling of American politicians by lobbyists and campaign donors.

Mentions of the phrase "income inequality" in print publications, web stories, and broadcast transcripts spiked from 91 times a week in early September to nearly 500 in late October, according to the website Politico — an increase of nearly 450%. In the second week of October, according to ThinkProgress, the words most uttered on MSNBC, CNN, and Fox News were "jobs" (2,738), "Wall Street" (2,387), and "Occupy" (1,278). (References to "debt" tumbled to 398.)

And here’s another sign of the way Occupy Wall Street has forced what it considers the most pressing economic issues for the country into the spotlight: conservatives have lately gone on the defensive by attacking the very existence of income inequality, even if to little effect. As AFL-CIO president Richard Trumka put it, "Give credit to the Occupy Wall Street movement (and historic inequality) for redefining the political narrative."
Wall Street in Ohio

The way Occupy Wall Street, with next to no direct access to the mainstream media, commandeered the national political narrative represents something of a stunning triumph. It also laid the groundwork for OWS’s first political win.

Just as OWS was grabbing that narrative, labor unions and Democrats headed into the final stretch of one of their biggest fights of 2011: an up-or-down referendum on the fate of Ohio governor John Kasich’s anti-union law, also known as SB 5. Passed by the Republican-controlled state legislature in March, it sought to curb the collective bargaining rights of 350,000 police, firefighters, teachers, snowplow drivers, and other public workers. It also gutted the political clout of unions by making it harder for them to collect dues and fund their political action committees. After failing to overturn similar laws in Wisconsin and Michigan, the SB 5 fight was labor’s last stand of 2011.

I spent a week in Ohio in early November interviewing dozens of people and reporting on the run-up to the SB 5 referendum. I visited heavily Democratic and Republican parts of the state, talking to liberals and conservatives, union leaders and activists. What struck me was how dramatically the debate had shifted in Ohio thanks in large part to the energy generated by Occupy Wall Street.

It was as if a great tide had lifted the pro-repeal forces in a way you only fully grasped if you were there. Organizers and volunteers had a spring in their step that hadn’t been evident in Wisconsin this summer during the recall elections of nine state senators targeted for their actions during the fight over Governor Scott Walker’s own anti-union law. Nearly everywhere I went in Ohio, people could be counted on to mention two things: the 99% — that is, the gap between the rich and poor — and the importance of protecting the rights of the cops and firefighters targeted by Kasich’s law.

And not just voters or local activists either. I heard it from union leaders as well. Mary Kay Henry, president of the Service Employees International Union, told me that her union had recruited volunteers from 15 different states for the final get-out-the-vote effort in Ohio. That, she assured me, wouldn’t have happened without the energy generated by OWS. And when Henry herself went door-to-door in Ohio to drum up support for repealing SB 5, she said that she could feel its influence in home after home. "Every conversation was in the context of the 99% and the 1%, this discussion sparked by Occupy Wall Street."

This isn’t to take anything away from labor’s own accomplishments in Ohio. We Are Ohio, the labor-funded coalition that led the effort, collected nearly 1.3 million signatures this summer to put the repeal of SB 5 on the November ballot. (They needed just 230,000.) The group outspent its opponents $30 million to $8 million, a nearly four-to-one margin. And in the final days before the November 8th victory, We Are Ohio volunteers knocked on a million doors and made nearly a million phone calls. In the end, a stunning 2.14 million Ohioans voted to repeal SB 5 and only 1.35 million to keep it, a 61% to 39% margin. There were repeal majorities in 82 of Ohio’s 88 counties, support that cut across age, class, race, and political ideologies.

Nonetheless, it’s undeniable that a mood change had hit Ohio — and in a major way. Pro-worker organizers and volunteers benefited from something their peers in Wisconsin lacked: the wind of public opinion at their backs. Polls conducted in the run-up to Ohio’s November 8th vote showed large majorities of Ohioans agreeing that income inequality was a problem. What’s more, 60% of respondents in a Washington Post-ABC poll said the federal government should act to close that gap. Behind those changing numbers was the influence of Occupy Wall Street and other Occupy protests.

So, as the debate rages over what will happen to Occupy Wall Street after its eviction from Zuccotti Park, and some "experts" sneer at OWS and tell it to get real, just direct their attention to Ohio. Kasich’s anti-union law might still be on the books if not for the force of OWS. And if the Occupy movement survives Mayor Bloomberg’s eviction order and the winter season, if it regroups and adapts to life beyond Zuccotti Park, you can bet it will notch more political victories in