Parecon Finlandin Joona-Hermanni Mäkinen piti yksityisen koulutus- ja kulttuurikeskus Kriittisen korkeakoulun seminaarissa 10.5. puheenvuoron teemasta "Tieto vai ymmärrys". Mäkisen puheenvuoro käsitteli vapautta ja vapaushenkisen ajattelun nykytilaa. Mäkinen alleviivasti tiedon ja ymmärryksen lisäksi tarvetta toiminnalle: ilmastonmuutos, eriarvoisuus ja hälyttävä maailmanlaajuinen biodiversiteettikato etenevät vääjäämättä.
Lue alustus kokonaisuudessaan:
Iltapäivää kaikille. Olen Joona-Hermanni Mäkinen, ja muutama sana omasta työstäni ja tilanteestani. Olen luokan- ja historianopettaja. Perustin vuonna 2010 Antti Jauhiaisen kanssa Parecon Finlandin, osallisuustalouden asiantuntijajärjestön Suomessa. Esittelemme osallisuustaloutta – demokraattista ja ekologisesti kestävää talousjärjestelmää.
Olen tietokirjailija. Kahden lapsen isä, kuluneen vuoden olen viettänyt koti-isän hommissa. Kirjoitan myös kolumneja Ylelle.
Ymmärrys ja sen lisääminen liittyvät keskeisesti vapauden käsitteeseen. Vapaa yksilö, yhteisö ja yhteiskunta ovat hedelmällisiä lähtökohtia ymmärryksen lisäämiseen. Kontrolli, vahvat hierarkiat ja autoritäärisyys puolestaan tukahduttavat vapautta, lisäävät väärinymmärrystä ja epäluottamusta.
Vapaudesta puhutaan toki paljon. Suomeen on rantautunut tuontitavarana amerikkalaisen oikeiston vapauspuhe, nk. “liberalismi”, jossa yksilönvapaudella tarkoitetaan pääasiassa taloudellista vapautta. Ajattelutavan mukaan verotus on väkivalloin varastamista ja menestys on itsestä kiinni. Amerikassa usko tähän vapauskäsitykseen on alkanut hiipua, mutta Suomeen sitä ollaan vasta tuomassa.
Kaikki ovat tietysti omasta mielestään vapauden asialla – vasemmisto ja oikeisto, liberaalit ja konservatiivit. Vapaus ei tarkoita itse asiassa juuri mitään, ellei sitä määrittele, sillä näkemyserot ovat valtavia.
Suomessa vapaus on perinteisesti ymmärretty tasavertaisina lähtökohtina. Naisasialiike saavutti äänioikeuden jo Suomen itsenäistyessä ja sen jälkeen lukuisia merkittäviä parannuksia naisten ja perheiden asemaan. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä suomalaisten vapauksia edistettiin tarjoamalla perusturvaa ja kehittämällä laajoja julkisia palveluita. Yhä suurempi osa kansasta pääsi nauttimaan vaurauden kasvusta. Työaikaa lyhennettiin ja siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon.
Vaatimuksia esittäneet kansanliikkeet ymmärsivät edistyksen laajasti. Yksilöiden ja yhteisöjen ei ollut tarkoitus pysähtyä yksittäisiin edistysaskeliin, vaan saavuttaa demokraattisessa yhteiskunnassa lisääntyvässä määrin vapauksia ja vastaavasti lisää vastuuta esimerkiksi suoran päätösvallan muodossa. Demokratia miellettiin arvona, jota tulisi tavoitella yhteiskunnan kaikilla alueilla – ei vain pelkkänä visiittinä vaalikoppiin muutaman vuoden välein.
Onko suomalainen vapaampi kuin ennen? Valinnanvara on lisääntynyt ruokakaupoissa ja viihde-elektroniikka on kaikkien saatavilla. Kulutuslainaa saa helpommin ja kansantalous on vaurastunut huomattavasti. Siitä huolimatta vaikuttaa siltä, kuin 1900-luvun loppupuoliskoa leimanneet optimismi ja vapauden laajentaminen olisivat pysähtyneet. Leipäjonot ovat arkipäivää, mielenterveysongelmat lisääntyvät ja työelämä polttaa ihmiskynttilää molemmista päistä – jos on ylipäätään päässyt työelämään kiinni. Ihmisarvoa mitataan entistä enemmän työpaikalla ja kulutusvalinnoilla.
Puhe vapaudesta on mielestäni kadottanut matkan varrella sisällön ja syvyyden. On korkea aika palata vapausajattelun juurille ja pohtia, mikä on todellista vapautta ja yhteistä hyvää.
Tapasin kielitieteilijä Noam Chomskya Bostonissa jokunen vuosi sitten yhdessä Antti Jauhiaisen kanssa. Olimme Yhdysvaltojen itärannikolla tekemässä taustatyötä kirjoittamaamme kirjaan Hyvinvointivaltion vastaisku. Chomsky on eräitä viimeisen vuosisadan vankimpia vapausajattelun puolustajia. Hän palasi huomioissaan vapaudesta aina yhteen perusperiaatteeseen, jonka allekirjoitan täysin.
Chomsky viittasi John Stuart Millin Vapaudesta-teoksen loppusanoihin. Mill puolestaan lainasi kyseisen ajatuksen klassiselta liberaalilta Wilhelm Humboldtilta. Humboldt muotoili asian seuraavalla tavalla. ’Kaikki tämän kirjan sivut ja argumentit tähtäävät yhteen johtavaan periaatteeseen: auttamaan jokaista ihmistä kehittymään täyteen henkiseen rikkauteensa.’ Humboldtille henkinen rikkaus tarkoitti kykyä pohtia, luoda ja olla itsenäinen ihminen. Tämä on klassisen liberalismin perusperiaate. Kaikki muu on toissijaista.
Ja mitä enemmän tämä tavoite jää toteutumatta, sitä hankalampaa on aidon ymmärryksen lisääminen eri ihmisryhmien välillä, on kyse sitten sukupuolesta, iästä, tulo- tai varallisuusluokasta, etnisestä ryhmästä tai seksuaalisuudesta suuntautumisesta.
Tämän tavoitteen toteutuminen edellyttäisi yhteiskunnassa merkittäviä rakenteellisia uudistuksia työelämään, poliittiseen päätöksentekoon ja kulttuuriin laajemmin. Konkreettinen esimerkki ovat demokraattiset työpaikat, joissa työntekijät johtavat itse toimintaansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Myös poliittinen järjestelmä on uudistusten tarpeessa. Tarvitaan merkittävästi enemmän keskustelevaa lähidemokratiaa, jonka päälle edustuksellinen ja osallistava poliittinen järjestelmä rakentuisi. Nyt kansalaiset, ja erityisesti heikossa asemassa olevat kansalaiset, ovat liian kaukana päätettävistä asioista ja päättäjistä. Lobbareiden ja varakkaiden eturyhmien ote politiikkaan on vahva.
Kuten Chomsky totesi keskustelussamme, jos joku muu tekee päätökset ja yksilö vain noudattaa käskyjä, hän menettää kyvyn ja mahdollisuuden vapaaseen kehittymiseen. Ja mielestäni yhteisö menettää samalla kyvyn ja mahdollisuuden syvemmän ymmärryksen muodostamiseen.
Panokset ovat suuret. Aikamme suuret kriisit, kuten ilmastonmuutos, eriarvoisuus ja hälyttävä maailmanlaajuinen biodiversiteettikato etenevät vääjäämättä. Vahvoja toimia tarvitaan ja pian. Tämä edellyttää ymmärrystä. Se ei kuitenkaan itsessään riitä. Tarvitaan toimintaa.
