Maailma.net: Yksityinen raha hämmentää maailman sotesoppaa

in , , ,

maailma.net:

Yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö terveydenhuollossa ei kestä kriittistä tarkastelua. Malli vaarantaa YK:n kehitystavoitteiden keskeiset periaatteet, kirjoittavat taloustieteilijät Jomo Kwame Sundaram ja Anis Chowdhury.
[…]
Terveydenhuollon PPP-järjestelyjen (public private partnership) väitetyt hyödyt eivät kestä kriittistä tarkastelua. Politiikan välineenä ne ovat huono vaihtoehto, jolla yritetään paikata infrastruktuurin puutteita kireässä taloustilanteessa. Kuluja siirretään budjetin ulkopuolelle kuluttajien, veronmaksajien ja tulevien sukupolvien maksettaviksi.
PPP-ratkaisuja ohjaavat yleensä poliittiset valinnat taloudellisen harkinnan sijasta. Niihin sisältyvät velat ja riskit ovat yleensä korkeampia kuin valtion normaalissa lainanotossa ja hankinnoissa. Luovuutta on hankkeissa vähän mutta korkeita maksuja senkin edestä. Kun kustannukset karkaavat käsistä, se kostautuu kansalaisille palvelujen heikkenemisenä.
Kehitysmaiden terveydenhuollon PPP-hankkeissa on havaittu lukuisia heikkouksia: kilpailu rahoista muiden terveyshankkeiden kanssa, tehottomuutta ja resurssien tuhlausta, kustannukset ja hyödyt eivät vastaa toisiaan ja hyödyt korjaa yksityinen osapuoli, yhteensopimattomuus kansallisen terveysstrategian kanssa, valtion heikko neuvotteluasema suhteessa rikkaista maista tuleviin suuriin lääke- ja terveysyrityksiin.

Markkinatalouden ratkaisut eivät toimi terveydenhuollossa, kirjoittavat taloustieteilijät Jomo Kwame Sundaram ja Anis Chowdhury. Kuluja siirretään muiden maksettavaksi, ja korkeat maksut tarkoittavat usein heikompia palveluita. Lisäksi kehittämistä ohjaa kuluttajien maksukyvyt ja –halukkuus, ei ihmisten tarve.

Markkinaratkaisut sopivat huonosti terveydenhuoltoon, koska ne tuovat järjestelmään tehottomuutta ja epäterveitä kannustimia. Kaupankäynti terveydellä ei ole ongelmatonta – päinvastoin.

Lue myös

Tärkeimmät lääkkeet voitaisiin saada köyhissä maissa alle eurolla per henki

in , , , , ,

maailma.net:

Tärkeimpien lääkkeiden toimittaminen kaikille kehitysmaissa voisi maksaa niinkin vähän kuin vain 1–2 dollaria, eli 0,9–1,8 euroa per henki kuukaudessa, summaa 21 lääketieteen alan asiantuntijasta koostuva komitea.
Lääketieteen lehti The Lancetin alla toimivan komitean tuoreen raportin mukaan tällä hetkellä tavoitteesta ollaan kaukana. Yksi viidestä maailman maasta käyttää lääkkeisiin vähemmän kuin pitäisi. Toisaalta samaan aikaan maailma yhteensä käyttää lääkkeisiin ainakin kahdeksan kertaa enemmän kuin olisi välttämätöntä, mikä viestii valtavasta epätasa-arvosta sekä rahoituksen ja hallinnon tehottomuudesta, komitea kritisoi.

Nykyisen lääketuotannon tehottomuus kertoo karua kieltään myös markkinoiden rakenteellisesta tehottomuudesta.

Keskeinen markkinatalouden periaate on ns. ääni per euro -periaate. Tämän periaatteen mukaan jokaisella on mahdollisuuksia vaikuttaa tuotantopäätöksiin siinä määrin, kun hänellä on käytössään euroja. Tästä syystä markkinat kohdentavat resursseja sekä tuottavat tavaroita ja palveluja maksukykyisille ostajille.

Markkinoilla ostajat ilmaisevat tarpeidensa ja halujensa voimakkuuden äänestyslipukkeilla, joita jokaisella on varallisuutensa mukaisesti. Näin rikkaammat pääsevät ilmaisemaan halunsa voimakkuuden moninkertaisena köyhempiin verrattuna, joten heidän tarpeensa tulevat paremmin huomioiduksi.

Markkinatalouden rakenteellinen ongelma onkin siinä, ettei se pysty ottamaan huomioon ihmisten kuluttamistarpeita yhteiskunnallisesti tehokkaasti, inhimillisesti tai tasa-arvoisesti, vaan rikkaampien toissijaisiin tarpeisiin vastataan köyhempien perutavanlaatuisempien tarpeiden sijaan.

Lisäksi markkinoilla on erittäin vaikeaa, jollei mahdotonta, ilmaista julkisen kulutuksen tarpeita.  

Yhteiskuntien taloudelliselle ja tiedolliselle edistykselle olisikin elintärkeää, että katse suunnattaisiin epäonnistuneista markkinaratkaisuista uudenlaisiin osallistavampiin ja tasa-arvoisempiin rakenteisiin.

Lue myös:

Kuinka varakkaat söivät talouskasvun hedelmät Yhdysvalloissa

in , , ,

Yhdysvaltalainen investointipolitiikan asiantuntija ja taloustieteen tutkija Pavlina R. Tcherneva on koonnut havainnollistavan taulukon talouskasvun hedelmien jakautumisesta väestön valtaosan ja varakkaimman kymmenyksen välillä Yhdysvalloissa vuosien 1949 ja 2012 välillä.

Tchernevan huomiot täydentävät kuvaa Yhdysvalloista kansantaloutena, jossa pieni elättien joukko rikastuu valtaosan työn tuloksista. Mm. New York Times on aiemmin nostanut esiin maassa tehdyn työn tuottaman vaurauden jakautumisen, sekä nostanut Tchernevan työn tuoreeltaan esiin. Voidaan hyvin esittää kysymys, millaisia mahdollisuuksia ja rohkaisevaa esimerkkiä Yhdysvallat olisi voinut näyttää muulle maailmalle, jos siellä tuotettu vauraus olisi suunnattu väestön valtaosan hyvinvoinnin edistämiseen ja esimerkiksi avaruustutkimuksen, julkisen liikenteen, terveydenhuollon ja koulujärjestelmän kehittämiseen.

Lue myös:

Tilastokeskuksen pääjohtaja: Julkisen sektorin koko on 20% bruttokansantuotteesta

in , ,

Marjo Bruun, Tieto ja Trendit:

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi jokin aika sitten, että Suomen julkisen sektorin menot ovat lähes 60 prosenttia brutto­kansan­tuotteesta. Tämä ei tarkoita, että yksityisten menojen suuruus vastaisi kooltaan 40 prosenttia brutto­kansan­tuotteesta. Yksityisen sektorin menot ovat itse asiassa paljon suuremmat kuin brutto­kansan­tuote.

Tuotannon arvoa kuvaava brutto­kansan­tuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä, joka tarkoittaa kansan­taloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoa. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan brutto­kansan­tuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa.

Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun korjaa artikkelissaan epäselvyyksiä julkisen sektorin koon mittaukseen liittyen. Julkisen menojen ja bruttokansantuotteen suhdelukua on yleisesti käytetty viime kuukausina julkisen sektorin koon kuvaamiseen. Tämä on virheellistä, sillä luku on kahden erillisen mittarin välinen suhde. Julkisen sektorin menojen suhde on 60% bruttokansantuotteesta ja yksityisen sektorin menojen suhde on yli 100% bruttokansantuotteesta.

Julkisen sektorin kokoa arvioitaessa on tarkoituksenmukaisinta tarkastella julkisen talouden arvonlisäyksen osuutta koko kansantalouden arvonlisäyksestä eli bruttokansantuotteesta. Julkisen sektorin arvonlisäys vuonna 2012 oli 20% ja yksityisen sektorin arvonlisäys oli 80% bruttokansantuotteesta.

Julkisen sektorin koko on siis 20 prosenttia bruttokansantuotteesta, ei lähes 60 prosenttia – kuten nyt monessa yhteydessä väitetään.