Suomenlinnaan oma valuutta?

Suomenlinna Money Lab -projekti tutkii saarta paikkana, jossa tapahtuu sekä sosiaalista ja kulttuurista kanssakäymistä että taloudellista vaihtoa. Tarkoituksena on tutkia ”paikallista rahaa” sekä sosiaalisena konseptina, joka yhdistää ihmisiä sekä konkreettisena esineenä, joka edustaa Suomenlinnaa maantieteellisenä paikkana. Tarkoituksena on toteuttaa sarja työpajoja, joiden kautta tutkitaan miten erilaiset sosiaaliset ja maantieteelliset seikat luovat ja muokkaavat paikallista käsitystä ”arvosta”.  Projekti on avoin kaikille jotka haluavat osallistua.
Suomenlinnassa toteutettava paikallisrahaprojekti on yksi esimerkki niistä kiinnostavista konkreettisista talouskokeiluista, joita jo tällä hetkellä toteutetaan ympäri maailmaa. Nämä kokeilut ovat arvokkaita, sillä osallisuustalouden kaltaisten demokraattisuuteen ja ekologiseen kestävyyteen pyrkivien vaihtoehtoisten talousteoreettisten mallien kehittämisen ja vertailun ohella on ensisijaisen tärkeää etsiä tapoja luoda kestäviä taloudellisia verkostoja nykyisen kapitalismin sisälle, joiden avulla voidaan testata erilaisia tasavertaiseen yhteistyöhön perustuvan talouden käytännön kokeiluja.

Mitä on paikallisraha? Paikallisrahajärjestelmiä eri muodoissaan on toteutettu tähän asti muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Iso-Britanniassa ja Australiassa. Kaikissa paikallisrahajärjestelmissä perusideana on, että toisen yhteisön jäsenen voi palkata tekemään jonkun palvelun, ja tästä palvelusta maksetaan paikallisessa valuutassa. Yhdysvalloissa kenties laajimmalle levinnyt paikallisrahakokeilu on Time Dollar -järjestelmä, jossa työtä vaihdetaan "työtunti työtunnista" -periaatteella.

Järjestelmä on muun muassa mahdollistanut vanhusten palveluiden tuotannon ja kuluttamisen organisointia niin, että hyödyllisiä palveluita on pystytty tuottamaan yhteisöllisellä tavalla. Esimerkiksi 60-vuotias voi lukea 80-vuotiaalle tietyn tuntimäärän tai ajokortin omaava henkilö voi viedä toisen ajokortittoman kauppareissulle, joka kestää puolestaan tietyn tuntimäärän. Nämä kerätyt "aikadollarit" voi käyttää myöhemmin palveluihin, joita itse tarvitsee. Suomalainen Aikapankki-järjestelmä muistuttaa Yhdysvaltalaista Time Dollar -järjestelmää ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. 

Ideoiden taustalla vaikuttaa kritiikki nykyistä rahajärjestelmää sekä rahoitusmarkkinoita kohtaan. Paikalliset alueet eivät usein välttämättä nousekaan lamasta, vaikka kansantalouden rattaat alkaisivatkin pyöriä rivakammin. Rahoitusmarkkinat myös usein keräävät köyhien yhteisöjen säästöt ja investoivat nämä pääomat muualle, vaikka alueella olisi huutava tarve investoinneille.

Paikallisrahajärjestelmät ovat hyödyllisiä vähentämään paikallista työttömyyttä ja palkitsemaan ihmisiä työstään reilummin kuin työmarkkinoilla. On kuitenkin tärkeää huomioida, että vaikka paikallisrahat voivat tuoda mukanaan edellä kuvatun kaltaisia parannuksia, muut reformit voivat olla yhtä tehokkaita tai tehokkaampia samojen tavoitteiden toteuttamisessa. Esimerkiksi rahoituslaitosten pääomien vienti köyhiltä alueilta muualle on yleensä estettävissä tehokkaammin muun muassa yhteisön kehitykseen tarkoitetuilla rahoitushankkeilla ja pankkeihin kohdistetuilla velvoitteilla paikallisen investoinnin lisäämisestä. 

Paikallisrahakokeilujen yksi keskeinen etu on kuitenkin siinä, että ne tarjoavat osallistujilleen työkaluja talouden instituutioiden uudelleen arviointiin – esimerkiksi pohdinnat työnjaon oikeudenmukaisuudesta syntyvät automaattisesti paikallisrahajärjestelmien toteuttamisen yhteydessä.

Parecon Finland on osallistunut Suomenlinna Money Lab -projektin suunnitteluprosessiin.

WWF: Vauraat länsimaat ulkoistavat luonnon köyhtymisen

WWF:
”Olemme rikkaissa länsimaissa onnistuneet muun muassa lainsäädännön ja suojelualueiden avulla kääntämään useiden eliölajien, kuten merikotkan, saukon ja saimaannorpan, kehitystä parempaan suuntaan. Emme voi kuitenkaan huokaista helpotuksesta, sillä samalla kulutus- ja tuotantotapamme hävittävät lajeja ja niiden elinympäristöjä trooppisissa maissa”, sanoo WWF Suomen suojelujohtaja Jari Luukkonen. 
Living Planet -indeksin mukaan luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on jatkunut maailmassa. Monimuotoisuus on vähentynyt lähes 30 prosentilla vuodesta 1970 vuoteen 2008.  Erityisesti lajien tila on heikentynyt trooppisella vyöhykkeellä, yli 60 prosentilla.
WWF:n raportti kuvaa huolestuttavasti niitä valtavan mittaluokan ympäristökatastrofeja, joita syntyy nykyisen taloustuotannon ja -kulutuksen seurauksena. Ongelmat juontavat juurensa markkinoiden hinnanmuodostusmenetelmään, markkinakilpailuun, jossa ei huomioida lainkaan tuotannon ja kulutuksen ohessa syntyviä haittoja ympäristölle ja ihmisille – negatiivisia ulkoisvaikutuksia.

Markkinoilla ainoa tapa hillitä WWF:n raportin kuvaamaa luonnon köyhtymistä on asettaa rajoituksia ja korjaavia veroja kehityksen hillitsemiseksi. Näillä korjausliikkeillä voidaan pyrkiä huomioimaan taloustoiminnan sosiaalisisa, ympäristöllisiä ja taloudellisia vaikutuksia ja tuomaan hyödykkeiden ja palveluiden hintoja lähemmäs niiden todellisia kustannuksia.

Markkinamekanismeissa ei siis itsessään ole rakenteellista keinoa ottaa ulkoisvaikutuksia huomioon, ja tästä syystä edellä mainitun kaltaiset korjausliikkeet etenevät usein taloudessa vastavirtaan. Johtuen tuotantoyksiköiden omistusten lisääntyvästä keskittymisestä kansainväliset suuryhtiöt kykenevät myös tehokkaasti lobbausvoimallaan pysäyttämään kansalaisjärjestöjen tai asiantuntijoiden vaatiman tehokkaan sääntelyn toteutumisen.

WWF
Living Planet -raportti: Vauraat länsimaat ulkoistavat luonnon köyhtymisen

Luonnon monimuotoisuus heikkenee erittäin huolestuttavasti tropiikin köyhemmissä maissa, kun länsimaissa on tapahtunut myös myönteistä kehitystä.  Tämä johtuu siitä, että länsimaiden kulutus näkyy yhä voimakkaammin kehittyvien maiden ekosysteemeissä. Tämä käy ilmi WWF:n uudesta Living Planet 2012 -raportista. Raportti selvittää luonnon monimuotoisuuden tilan lisäksi ihmiskunnan ekologisen jalanjäljen suuruutta ja vaikutuksia.

”Olemme rikkaissa länsimaissa onnistuneet muun muassa lainsäädännön ja suojelualueiden avulla kääntämään useiden eliölajien, kuten merikotkan, saukon ja saimaannorpan, kehitystä parempaan suuntaan. Emme voi kuitenkaan huokaista helpotuksesta, sillä samalla kulutus- ja tuotantotapamme hävittävät lajeja ja niiden elinympäristöjä trooppisissa maissa”, sanoo WWF Suomen suojelujohtaja Jari Luukkonen.

Living Planet -indeksin mukaan luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on jatkunut maailmassa. Monimuotoisuus on vähentynyt lähes 30 prosentilla vuodesta 1970 vuoteen 2008.  Erityisesti lajien tila on heikentynyt trooppisella vyöhykkeellä, yli 60 prosentilla. Lauhkealla vyöhykkeellä indeksi koheni samalla ajanjaksolla 30 prosentilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ekosysteemimme olisivat tropiikkia paremmassa kunnossa.

”Luonnon monimuotoisuuden tila oli mittauksen alkaessa vuonna 1970 lauhkealla vyöhykkeellä surkea. Vaikka tilanne on indeksin seuraamien lajien osalta parantunut, ovat alueelliset ja eri lajien väliset erot valtavat. Edelleen on paljon tehtävää”, Luukkonen kertoo.

Papuasta kadonnut 5 miljoonaa hehtaaria

Trooppisissa maissa tuotetaan suuri osa länsimaalaistenkin käyttämistä hyödykkeistä tai niiden raaka-aineista.

”Ulkomaisten yritysten investoinnit esimerkiksi Papua-Uusi-Guineassa ovat vieneet yli viisi miljoonaa hehtaaria maata erityisesti palmuöljyn ja metsäplantaasien tuotantoon. Tämä heikentää paikallisten mahdollisuuksia hyödyntää maitaan”, Luukkonen jatkaa.

Joka toinen vuosi julkaistavan raportin Living Planet -indeksi perustuu 2688 erilaisen nisäkäs-, lintu-, matelija-, sammakkoeläin- ja kalalajin yli 9000 populaation lukumäärille. Seurannassa olevien eliölajien määrä on nyt suurempi kuin koskaan ennen.

EU:n verkot kahmivat trooppisilla vesillä

Eniten monimuotoisuus on heikentynyt trooppisilla vesialueilla. Syynä on esimerkiksi kalastuksen valtava lisääntyminen, joka on johtanut ylikalastukseen monilla alueilla. Globaalisti pyyntimäärät ovat kasvaneet viisinkertaisiksi vuoden 1950 19 miljoonasta tonnista vuoden 2005 87 miljoonaan tonniin.

”EU-maiden kalastus on siirtynyt kauas unionin vesialueiden ulkopuolelle, erityisesti Länsi- ja Itä-Afrikan trooppisille vesialueille. Suomalaistenkin kalankulutus on muuttunut niin, että syömästämme kalasta 70 prosenttia tulee ulkomailta”, Luukkonen kertoo.

Qatarilaisilla on maailman suurin ekologinen jalanjälki

Luonnon monimuotoisuuden lisäksi Living Planet -raportti tarkastelee ihmiskunnan ekologista jalanjälkeä. Se kertoo, miten paljon biologisesti tuottavaa pinta-alaa tarvitaan kulutuksemme kattamiseen ja hiilidioksidipäästöjemme sitomiseen.

Ihmiskunta kuluttaa edelleen 1,5-kertaisesti sen, mitä maapallo pystyy tuottamaan. Mikäli kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvitsisimme kolme maapalloa tyydyttämään tarpeemme. Jos kulutustottumuksemme olisivat kuten indonesialaisilla, selviäisimme vain kahdella kolmasosalla planeettamme biokapasiteetista.

”Viisi maata, joilla on suurin ekologinen jalanjälki asukasta kohti, ovat Qatar, Kuwait, Yhdistyneet Arabiemiraatit, Tanska ja Yhdysvallat. Suomi on nyt jalanjäljeltään 11. suurin, kun kaksi vuotta aikaisemmin olimme sijalla 12”, sanoo WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder.

Vihreästä taloudesta tehtävä totta

Raportti osoittaa YK:n kestävän kehityksen Rio+20 -kokouksen alla kansainvälisten, muun muassa vihreään talouteen liittyvien, sopimusten tärkeyden. Esimerkiksi YK:n biodiversiteettikokouksessa Nagoyassa vuonna 2010 sovittiin maailman luonnonsuojelualueiden kasvattamisesta maa- ja sisävesialueilla 17 prosenttiin ja maailman merillä 10 prosenttiin.

”Vihreän talouden käsitteeseen on saatava todellista sisältöä. Ympäristölle haitalliset tuet on lakkautettava ja tuotannon ympäristöhaittoja on arvotettava niiden todellisten vahinkojen mukaan. Esimerkiksi Talvivaaran kaivos on saastuttanut jo nyt laajoja vesialueita ja Raahen kultakaivos sai luvan laskea jätevesiään luontoon neljän tuhannen euron mitätöntä korvausta vastaan. Käytämme koko ajan luonnon pääomaa velaksi. Tämä velkakriisi on vielä estettävissä, mutta toimeen on ryhdyttävä pikaisesti”, Rohweder sanoo.



HS: Yrityksille ja kuluttajille myönnetyt lainat vähentyneet

Helsingin Sanomat:
Euroalueen pankkien myöntämien lainojen määrän vähenemiseen on kaksi syytä, sanoo OP-Pohjola-pankin pääekonomisti Reijo Heiskanen. 
Pankit ovat kiristäneet lainaehtojaan, koska pelkäävät taantumaa ja asiakkaiden maksukyvyttömyyttä. Mutta myös esimerkiksi yritykset, jotka tuntevat heikon talouskehityksen nahoissaan, ovat haluttomia investoimaan lainarahalla. 
Edes huomattavan alhaiset korot eivät rohkaise yrityksiä pahimmissa velkamaissa. 
"Kun taloustilanne on vaisu, niin ei kysyntää luotoillekaan juuri ole", Heiskanen sanoo.
OP Pohjolan pääekonomistin lausunnot tukevat huomioita, joita useat arvovaltaiset asiantuntijat, kuten taloustieteen nobelistit Paul Krugman ja Joseph Stiglitz, ovat esittäneet leikkauspolitiikan vaaroista talouskehityksen kannalta. Ilmiselvien valtavan mittakaavan sosiaalisten ongelmien lisäksi julkisen kulutuksen leikkaaminen heikentää julkisen sektorin työntekijöiden ostovoimaa sekä myöskin yksityisen sektorin tulevaisuudennäkymiä, sillä valtio ja kunnat tilaavat hyödykkeitä ja palveluja runsaasti yksityiseltä sektorilta.

Köyhät ja keskituloiset käyttävät suuremman osan tuloistaan arkipäiväiseen kulutukseen, kuin rikkaat, joten heidän tulojensa alentuminen ja palveluiden leikkaukset vähentävät merkittävällä tavalla kokonaiskysyntää. Kun kokonaiskysyntä laskee, yksityisen sektorin investointihalukkuus heikkenee, sillä heidän tuotteilleen ei ole samaa määrää ostajia, kuin ennen. Näin ollen leikkaukset aiheuttavat talouteen itseään toistavan kierteen, joka johtaa entistä syvempään lamaan.

Lue myös:

Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
YLE: Leikkauksien tilalle talouden elvytystä

HS, Olavi Koistinen 4.5.2012
Kuluttajien ja yritysten lainat ovat yhä tiukassa euroalueella

Euroopan keskuspankin europankeille myöntämä lainaraha ei ole virrannut vuolaasti kuluttajille tai yrityksille asti. Yrityksille ja asunnonostajille myönnettyjen lainojen määrä on euroalueella supistunut syksystä.

Euroopan keskuspankki lainasi talvella europankeille yhteensä 1 020 miljardia euroa kolmeksi vuodeksi edullisin ehdoin. Silloin pelättiin, että euroalueen velkakriisi ajaa pankit vakaviin vaikeuksiin, eivätkä ne enää saa lainaa markkinoilta.

Euroalueen pankkien myöntämien lainojen määrän vähenemiseen on kaksi syytä, sanoo OP-Pohjola-pankin pääekonomisti Reijo Heiskanen.

Pankit ovat kiristäneet lainaehtojaan, koska pelkäävät taantumaa ja asiakkaiden maksukyvyttömyyttä. Mutta myös esimerkiksi yritykset, jotka tuntevat heikon talouskehityksen nahoissaan, ovat haluttomia investoimaan lainarahalla.

Edes huomattavan alhaiset korot eivät rohkaise yrityksiä pahimmissa velkamaissa.

"Kun taloustilanne on vaisu, niin ei kysyntää luotoillekaan juuri ole", Heiskanen sanoo.

Hänen mukaansa pankit ovat uusineet EKP:n rahoituksella omia erääntyviä lainojaan ja erityisesti Espanjassa ja Italiassa myös lainanneet rahaa valtioille.

EKP:n pääjohtaja Mario Draghin mukaan kestää aikansa ennen kuin keskuspankin tukilainat näkyvät kuluttajien ja yritysten luottomarkkinoiden vilkastumisena.

Lisää aiheesta perjantain Helsingin Sanomissa.

Köyhyys on tyhmyyttä, pelurit pärjää: osa 2

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle osalle, jossa tarkasteltiin luokkayhteiskunnan vaikutuksia ihmisten asenteisiin ja ihmisten mahdollisuuksia nousta köyhyydestä sekä pärjätä kilpailussa työmarkkinoilla.

Tässä osiossa tarkastelemme tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten tulotasoon ja menestymiseen työmarkkinoilla. Yrittämisen ja ahkeruuden merkitystä ei tule väheksyä. On kuitenkin perusteltua olettaa, että niiden roolia korostetaan yleisesti liikaa yksilön menestymisen syitä arvioitaessa ja että monet muut tekijät vaikuttavat etenkin ihmisen tulotason määrittymiseen huomattavasti voimakkaammin kuin ahkeruus, työnteko ja yrittäminen.


Taloussanomat:
Akatemiatutkija Jani Erola Turun yliopistosta sanoo, että kaikki menestys ei liity omiin ansioihin, vaikka tätä usein tuntuu pidettävän totuutena.
Yksilön menestymiseen työmarkkinoilla - ja siten hänen tulotasoonsa - vaikuttavat monet seikat. Ensinnäkin koulutus vaikuttaa voimakkaasti siihen, kuinka ihminen tulee sijoittumaan työelämässä, ja koulutus on tekijä, joka perityy voimakkaasti. Sen lisäksi, että köyhempien perheiden lapset ovat jo fysiologisella ja psykologisella tasolla lähtökohtaisesti huonommassa asemassa suhteessa opiskelumenestykseen, rikkaampien perheiden lapset saavat monessa muussakin suhteessa paremmat eväät opiskelumenestykseen.
Koulutussosiologit puhuvat ”koulunsiedosta” – ylempien luokkien lapset on kasvatettu siihen paremmin. Kun kotikulttuuri tukee koulun arvomaailmaa, lapset eivät pidä koulua niin ikävänä paikkana. He saavat enemmän irti opetuksesta ja sosiaalisesta ympäristöstä. Tyypillistä on hyvä ”koulutusitsetunto”. (Taloussanomat, 08.05.2011)
Siihen, mihin perheeseen kukakin meistä sattuu syntymään, ei kenelläkään meistä ole mitään vaikutusvaltaa. Tämä on täyttä arpapeliä, joka kuitenkin määrittää hyvin pitkälle jokaisen mahdollisuuksia - niin asenteiden kuin kykyjenkin tasolla - kilpailussa paremmista työpaikoista ja ansioista. Kotoa omaksuttu arvomaailma sekä saatu kannustus ja tuki määrittävät hyvin pitkälle kuinka suhtaudumme omaan itseemme, työhön ja mitä tavoittelemme elämässä. Tämä muodostaa hyvin suuren osan tulevasta "menestyksestämme", ja riippuu tekijöistä, joihin emme itse voi vaikuttaa.
Olennaista on, minkä keskellä on elänyt. Jos perheystävät ja kummit ovat koulutettuja ja hyvässä asemassa, lapsestakin vähän huomaamatta tulee heidän verkostojensa osa.
Miles Corak ja Patrizio Piraino havaitsivat tutkimuksissaan,että isän tulotaso korreloi erittäin voimakkaasti sen todennäköisyyden kanssa, että lapsi tulee työskentelemään saman työnantajan palveluksessa. Useat työpaikat löydetään perhe-, ystävä, ja tuttavaverkostojen kautta tai usein saattaa olla helpompi saada työpaikka, jos hakijaa suosittelee joku, jonka työhönottaja tuntee ja joka voi mennä takuuseen hakijan pätevyydestä ja luotettavuudesta. Kaikki vanhemmat ja sukulaiset haluavat auttaa lapsia niin paljon kun vaan voivat. On melko itsestäänselvää, että mitä vaikutusvaltaisemmissa asemissa he ovat, sitä voimakkaammin he voivat vaikuttaa toisten etenemiseen uralla tai mahdollisuuksiin päästä alkuun. Lisäksi etenkin perheen ja sukulaisten kautta ihminen saa suuren osan sosiaalisesta ja kulttuurisesta pääomastaan, olemisen tavan, puhetyylin, keskustelukulttuurin, oikeanlaisen käytöksen, ihmissuhteiden muodostamisen mallit yms. jotka ovat huomattavan merkittävässä asemassa tulevaisuuden työelämässä.

On monta tekijää, joita ihmiset eivät ota huomioon arvioidessaan omaa menestymistään - kuinka paljon siitä on omaa ansiota ja kuinka paljon onnea, sattumaa tai muista ihmisistä riippuvaista. Monet ihmiset ovat taipuvaisia ylikorostamaan omaa kovaa työtään, mikä on täysin ymmärrettävää. Monet edellä kuvatun kaltaiset seikat otetaan monesti itsestäänselvyytenä, ei ymmärretä niiden vaikutusta tai oletetaan asetelmien olevan samankaltaiset kaikilla - paitsi mitä tulee jokaisen yksilön biologiseen erilaisuuteen - varsinkin jos omassa tuttavapiirissä ei ole ihmisiä erilaisista perhetaustoista. Tämä luokkayhteiskunnan ilmiö tuli esille Työterveyslaitoksen hiljattaisessa tutkimuksessa.
Suomalainen yhteiskunta on hankkeen tulosten mukaan eriytynyt sosiaaliluokkien ja ammattien mukaan. Perhe- ja ystävyysverkostoihin valikoituvat samaan sosiaaliluokkaan kuuluvat. Toimihenkilöt ystävystyvät keskenään, työntekijät keskenään ja johtajat keskenään.
Ihmisten menestymisen mittarina käytetään usein tämän ansioita ja varallisuutta, varsinkin kun tarkastellaan ihmisen menestymistä työmarkkinoilla. Tämän vuoksi on syytä myös pohtia hieman, mistä yksilön ansiot koostuvat, ja mitä tekijöitä tässä on taustalla.

Yksi tekijä ihmisen ansioista on tuottavan omaisuuden omistaminen. Olemme pohtineet tämän kaltaisen palkitsemiseen liittyvää problematiikkaa toisaalla, tässä yhteydessä tarkastelemme kysymystä ainoastaan siitä näkökulmasta, ovatko tuottavan omaisuuden suomat tulot yksilön omaa ansiota. Tuottavaa omaisuutta eli tuotantovälineiden omistusta voidaan saada perimällä tai lahjana, tai sitten hankkia omalla työllä. Lienee itsestään selvää, ettei ensin mainitussa tapauksessa yksilön omilla ansioilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Toisessa tapauksessa, jossa yksilö on itse hankkinut omaisuutensa, ei kuvio ole niin selkeä. Tässäkin tapauksessa perhe- ja tuttavaverkosto on tärkeässä asemassa, koska niillä, joilla on paremmat yhteydet tai sisäpiirin tietoa, on paremmat asemat tuottavan omaisuuden hankkimiseen. Lisäksi tuotantovälineiden avulla tienatut voitot perustuvat siihen, että omistajat saavat osuuden muiden ihmisten tuottavuuden kasvusta, joka syntyy muiden tehdessä töitä tuotantovälineillä. Tässäkin tapauksessa ajatus yksilön omista ansioista on erittäin kyseenalainen.

Toinen tapa ansaita tuloja on työn tekeminen. Jos oletetaan, että ihmisen asema työmarkkinoilla ja palkka määrittyy edes jossain määrin sen perusteella, kuinka ahkera ja tuottava kukin on, on perusteltua ajatella, että suuret tulot ovat jossain määrin omaa ansiota. Varsinkin jos emme ota huomioon edellä mainittuja perhetaustaan liittyviä tekijöitä.

Taloustieteilijät määrittelevät mihin tahansa tuotantopanokseen sijoitetun työn tuon panoksen "rajatuotoksi". Toisin sanoen, jos lisäämme yhden kysymyksessä olevan panosyksikön kaikkiin tuotannossa jo käytettyihin tuotantopanoksiin, paljonko tuotannon arvo kasvaisi? Vastaus määritellään kysymyksessä olevan panoksen rajatuotoksi.

Mutta valtavirran taloustieteilijät opettavat, että rajatuotos eli panoksen lisääminen riippuu yhtä paljon tuon panoksen tarjolla olevien yksiköiden määrästä ja muiden, sitä korvaavien panosten määrästä ja laadusta kuin mistään itse panoksen perimmäisestä ominaisuudesta. Eli jos vastaavaa työtä on helposti saatavilla muualta, kyseisen työn rajatuotos laskee. Jos taas vastaavaa työtä ei ole saatavilla helposti, eli työntekijä ei ole helposti korvattavissa, rajatuotos kasvaa.

Erilaisten työsuoritusten rajatuotos riippuu etupäässä kuhunkin työntekijäryhmään kuuluvien ihmisten lukumäärästä ja heidän käytössään olevien muusta kuin työstä koostuvien panosten määrästä ja laadusta. Ihmisen työn arvo määrittyy tästä näkökulmasta hyvin sattumanvaraisesti, sen perusteella onko vastaavanlaista työtä tai "kyvykkyyttä" paljoa tarjolla vai ei.

Tämän ohella useimmat jäljelle jäävät erot ihmisten henkilökohtaisessa tuottavuudessa aiheutuvat henkilökohtaisista eroista. Nämä taas riippuvat sekä biologisista että kasvuympäristöön liittyvistä tekijöistä, eikä näihin kumpaankaan ihminen voi juurikaan vaikuttaa, joten on harhaanjohtavaa sanoa, että yksilön tuottavuus perustuisi hänen omiin ansioihinsa. Ainoastaan jokaisen ahkeruus ja työn määrä on tiettyjen reunaehtojen puitteissa yksilön itsensä määriteltävissä.

Käsitys työnsä tuloksista omien ansioiden seurauksena saattaa jopa joskus lähemmässä tarkastelussa osoittautua täydellisessä harhaksi. Taloustieteen nobelisti, psykologi Daniel Kahneman seurasi tutkimuksissaan rahoitusmarkkinoilla työskenteleviä sijoittajia kahdeksan vuoden ajan. Hän havaitsi, että vaikka he elättelevät suuria luuloja kyvykkyydestään, todellisuudessa heidän suoriutumisensa oli tällä aikavälillä täysin sattumanvaraista, ilman minkäänlaista jatkuvuutta. Ne, jotka onnistuivat, olivat ainoastaan onnekkaita. Aivan kuin nopanheitossa, kyvykkyydellä ei ollut mitään tekemistä heidän menestymisensä taustalla. Kuitenkin he pitivät kiinni uskostaan oman työnsä vaikuttavuuteen, jopa vielä senkin jälkeen, kun olivat kuulleet tutkimuksen tuloksista.

Markkinatalouden työnjako jakaa erilaiset työtehtävät hierarkkisesti. Tällöin yksilöiden neuvotteluasemat työmarkkinoilla nousevat suureen rooliin heidän palkkansa määrittelyssä, kun työstä maksettava palkka määräytyy markkinatilanteiden mukaan. Ne, joille markkina-asetelmat takaavat voimakkaat neuvotteluasemat -  joiden työpanos ei ole helposti korvattavissa toisella vastaavalla - pääsevät edulliseen asemaan työnsä hinnan määrittelyssä. Myös työntekijän sosiaaliset verkosto nousevat merkittävään rooliin. Havainnollistava esimerkki on toimitusjohtajien palkat Suomessa, mistä Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden puolella.
Osa suomalaisista toimitusjohtajista päättää toistensa palkoista ja palkitsemisesta ristiin yritysten hallituksissa. Hyvä esimerkki on Suomen suurimman työeläkeyhtiön Varman ympärille muodostunut piiri, joka päättää vastavuoroisesti miljoonien eurojen eduista. (HS, 19.5.2011)

Toimitusjohtajien palkkioista päättävät hallitukset ja konsultit eivät ole olleet riittävän riippumattomia toimitusjohtajista itsestään. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Suomessa palkoista ja palkkioista päättävät piirit ovat pienet (...) "Toimiva johto on päässyt nauttimaan valta-asemastaan suhteessa hallituksiin pitkään. Tämä haaste on edelleen ajankohtainen". (HS, 18.08.2011)
Kun ihmiset toteuttavat ahkeruuttaan erilaisissa työtehtävissä, erilaisista töistä maksetaan erilaista palkkaa. Työn hinnan määrittyessä markkinoilla, jäävät toiset taas huomattavan epäedullisiin asemiin. Toiset eivät ole halunneet tai heillä ei ole ollut mahdollisuuksia kouluttautua ja erikoistua pitkälle. Tällöin kun he päätyvät tekemään työtä, josta on paljon tarjontaa ja jonka tekijät ovat helposti vaihdettavissa keskenään, markkinat hinnoittelevat heidän työpanoksensa verraten alhaiseksi, huolimatta siitä, miten raskasta ja kuluttavaa heidän tekemänsä työ on. Heidän huono neuvotteluasemansa markkinoilla johtaa siihen, että tekivätpä he työnsä kuinka ahkerasti tahansa, heille maksetaan silti alhaista palkkaa, koska markkinat hinnoittelevat heidän työnsä niin alas. Näin ahkera ja työtä tekevä ihminen saattaa jäädä tulotasonsa johdosta suhteellisen köyhäksi, ja on hyvin harhaanjohtavaa väittää, että tämä on yksilön omaa syytä.

Tämä pätee varsinkin sen takia, koska yhteiskunnassa jonkun täytyy aina nämä työt tehdä. Hierarkkisesta ja eriarvoisesta työnjaosta johtuen osa työtätekevästä väestöstä on "tuomittu" suhteelliseen köyhyyteen, eikä se johdu pelkästään heidän yritteliäisyyden puutteesta tai "tyhmyydestään". Samaa pätee osaan työttömistä. Silloin kun yhteiskunnassa on rakenteellista työttömyyttä, osa työkykyisestä ja -haluisesta väestöstä päätyy väistämättä työttömäksi. Esimerkiksi Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan suomessa oli vuoden 2012 maaliskuussa 250 000 työtöntä työnhakijaa ja ainoastaan 115 000 avointa työpaikkaa.

Usein kuulee tähän väittämään esitetyn vastalauseen, jonka mukaan he voisivat itse työllistää itsensä ryhtymällä yrittäjiksi. Kuitenkaan todellisuudessa kyse ei ole ainoastaan yksinkertaisesta valinnasta ryhtyäkö yrittäjäksi vai ei. Kuten edellisessä osassa esitimme, jo pelkkä epävarman toimeentulon tilanteessa eläminen tekee tulevaisuuteen tähtäävän ja rationaalisen ajattelun vaikeaksi, tämän hetken tarpeiden kuormittaessa ajattelun kapasiteettia niin voimakkaasti. Lisäksi yrittäjäksi ryhtyminen vaatii pääomia, joita kaikille halukkaille ei ole täysin vastikkeetta ja helposti tarjolla.

Monet silti peräänantamattomasti väittävät, että on ihmisten oma vika, kun he jäävät joko työttömiksi tai alhaisen palkkatason töihin, eivätkä pyri korkeammalle. He olettavat, että jokainen, jolla on tarpeeksi älykkyyttä, yritystä ja peräänantamattomuutta voi nousta korkeammalle työnjaon hierarkiassa kohti parempia palkkoja ja asemia. Kuitenkin tämä vaatii tietynlaisia luonteenpiirteitä tai tietynlaista sopeutumista ja muovautumista, joihin kaikki eivät täysin luonnollisista syistä ole kykeneväisiä tai edes halukkaita.

Belinda Board ja Katarina Fritzon tutkivat 39:ää johtavissa tehtävissä yritysmaailmassa toimivaa henkilöä. He vertasivat kokeiden tuloksia toisiin samanlaisiin kokeisiin, jotka oli tehty eräässä vankimielisairaalassa. Vertailussa kävi ilmi, että yritysmaailman johtajat saivat joko yhtäläiset tai suuremmat pisteet eräillä osa-alueilla, jotka ilmentävät psykopaattista persoonallisuushäiriötä. Jotkut, jopa "peittosivat" potilaita, jotka oli diagnosoitu psykopaateiksi. Näitä piirteitä olivat egosentrisyys, valmius hyväksikäyttää muita, voimakas kokemus oikeutuksesta oman asemansa ajamisessa sekä empatian ja omatunnon puute. Tämän kaltaiset ihmiset ovat erittäin kykeneväisiä miellyttämään ja manipuloimaan toisia ihmisiä, mikä palvelee vahvasti sekä heidän omaansa että edustamansa yrityksen etua.

Jos yritysjohtajan asema otetaan kriteeriksi menestykselle työelämässä, vaikuttaisi väite "pelurit pärjäävät" pitävän paikkansa. Muiden manipuloiminen ja säälimätön oman edun tavoitteleminen edesauttaa etenemistä yritysmaailman hierarkiassa. Voimakkaisiin neuvotteluasemiin hankkiutuminen ja niiden häikäilemätön hyväksikäyttö auttaa neuvottelemaan itselleen tähtitieteelliset ansiot suhteessa muihin palkansaajiin. Kapitalistisen markkinatalouden hierarkkinen organisaatiorakenne ja työnjako sekä yksityiseen voitontavoitteluun valjastettu talous edesauttaa ja kannustaa edellä kuvatun kaltaisilla luonteenpiirteillä varustettujen ihmisten nousemista yrityshierarkiassa vaikutusvaltaisimpien ja kovimpia ansioita tienaavien palkansaajien pallille.

Samalla "tavalliset" ihmiset, jotka ovat joko tehneet valinnan tai ajautuneet tekemään töitä, jotka vaativat vain vähän kouluttautumista tai erikoistumista ovat tuomitut suhteellisen epäedulliseen asemaan mitä tulee heidän tuloihinsa ja etuoikeuksiinsa, markkinajärjestelmän hinnoitellessa heidän työnsä hinnan alhaiseksi ja tarjotessa heille heikot neuvotteluasemat vaatia etuoikeuksia ja joustavuutta työhönsä. Näiden ihmisten tulotaso jää suhteellisen alhaiseksi huolimatta siitä, kuinka tärkeää heidän työnsä on tai kuinka ahkerasti he yrittävät ja työskentelevät.

YLE: Joka neljännellä työntekijällä työuupumuksen oireita

YLE:
Työuupumuksen oireita on Suomessa joka neljännellä työntekijällä. Vakavasta työuupumuksesta kärsii pari prosenttia työntekijöistä. 
(...) Helsingin kaupungin työterveyskeskuksen tuoreessa työterveyskyselyssä noin kolmannes työntekijöistä koki, että voimavarat työssä ovat heikentyneet. Vaikka työ innostaa, siitä ei palauduta hyvin tai stressiä on paljon.


YLE 09.05.2012
Joka neljännellä työntekijällä työuupumuksen oireita


Työuupuneen on vaikea keskittyyä ja muisti takkuilee. Uupuneen tiedonkäsittelyä on kuitenkin tutkittu vasta vähän.

Työterveyslaitoksen Aivotyölaboratoriossa tutkitaan parhaillaan, miten työuupumus vaikuttaa aivoihin. Työuupuneilta ja vertailuryhmältä mitataan aivosähkökäyrää, hengitystä ja sydämen toimintaa.

- Pyrimme tekemään sellaisen stressaavan työpäivän koehenkilölle eli hän tekee työn kaltaisia tehtäviä, Työterveyslaitoksen aivotutkija Minna Huotilainen kuvailee.

Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan tähän mennessä on tutkittu vasta vähän työuupuneiden aivojen tiedonkäsittelyä.

- He kokevat, etteivät muista kunnolla, eivät pysty keskittymään. Heidän työntekonsa kärsii ongelmista, jotka ovat hirveän vaikeasti mitattavia, Huotilainen sanoo.

Työterveyslaitoksen tutkimuksen avulla etsitään keinoja, joilla työuupumuksen tunnistamista ja hoitoa voitaisiin kehittää. Työuupumus häiritsee muistia, keskittymistä ja oppimista. Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan laboratoriossa mitataan esimerkiksi koehenkilöiden reaktionopeutta.

- Tässä tehtävässä on sellainen ongelmakohta, että täytyy jatkuvasti vaihtaa tehtävää, jota ollaan tekemässä. Koehenkilö ei saa keskittyä yhteen tehtävään, vaan jatkuvasti tulee toinen tehtävä siihen päälle, Minna Huotilainen kuvailee.

Uupunut epäilee omaa ammattitaitoaan

Työuupumuksen oireita on Suomessa joka neljännellä työntekijällä. Vakavasta työuupumuksesta kärsii pari prosenttia työntekijöistä.

Aivotoimintaa laajempia työuupumuksen oireita ovat uupumusasteinen väsymys ja uniongelmat. Siitä kertovat myös työn merkityksen kyseenalaistaminen ja oman ammattitaidon epäileminen.

Helsingin kaupungin työterveyskeskuksessa uupumus ja työssä jaksamisen ongelmat tulevat työterveyshoitaja Ritva Muukkosen mukaan vastaan jatkuvasti.

- Tämä on usein tunnollisten työntekijöiden oire. He ovat ehkä jo sinnitelleet hirveän kauan töissä äärirajoilla ja tulevat hakemaan apua, kun on fyysisiä oireita, Ritva Muukkonen kertoo.

Helsingin kaupungin työterveyskeskuksen tuoreessa työterveyskyselyssä noin kolmannes työntekijöistä koki, että voimavarat työssä ovat heikentyneet. Vaikka työ innostaa, siitä ei palauduta hyvin tai stressiä on paljon. Nämä työntekijät ovat työuupumuksenkin osalta riskiryhmää.

Työterveyspsykologi Marjukka Hämäläinen Helsingin kaupungin työterveyskeskuksesta painottaa, että hoidossa yhdistetään työntekijän tilanne ja työpaikan olosuhteet.

- Työuupumus kehittyy työn ja yksilön vuorovaikutuksessa. Toipumisprosessin kannalta on oleellista, että lähdetään miettimään muutoksia sekä itse työhön että ihmisen ajattelu- ja toimintatapoihin, Marjukka Hämäläinen sanoo.

Työterveyslaitoksen aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan työuupumusta esiintyy kaikilla aloilla.

- On olemassa aloja, joilla työuupumusta esiintyy enemmmän. Hoitoala on yksi esimerkki tästä. Mutta kyllä kaikilla aloilla esiintyy työuupumusta ja kaikenlaisten ihmisten, niin iäkkäämpien kuin nuorten keskuudessa. Se on tietysti hyvin hälyttävää, Huotilainen pohtii.

Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä

Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz kirjoittaa kolumnissaan, kuinka julkisen kulutuksen säästöohjelmat eivät auta palauttamaan sijoittajien, kuluttajien ja liike-elämän luottamusta talouteen.
"How can confidence be restored as the crisis economies plunge into recession? How can growth be revived when austerity will almost surely mean a further decrease in aggregate demand, sending output and employment even lower?

This we should know by now: markets on their own are not stable. Not only do they repeatedly generate destabilizing asset bubbles, but, when demand weakens, forces that exacerbate the downturn come into play. Unemployment, and fear that it will spread, drives down wages, incomes, and consumption – and thus total demand."
Markkinat ovat luonnostaan epävakaat, ja kokonaiskysynnän laskemisesta aiheutuvasta laskusuhdanteesta syntyy helposti itseään vahvistava kierre. Stiglitzin mukaan julkisen kulutuksen säästöohjelmat vain pahentavat kriisiä, koska ne vähentävät kokonaiskysyntää entisestään, mikä taas ajaa yrityksiä vähentämään tuotantoa ja työllistämään vähemmän. Myös toinen taloustieteen nobelisti Paul Krugman ja IIF:n johtaja Charles Dallara ovat samoilla linjoilla.

Kansan Uutiset:
Krugmanin mukaan kahden viime vuoden kokemukset ovat vakuuttavasti osoittaneet, ettei julkisten menojen leikkaaminen rohkaise kuluttajia ja liike-elämää kuluttamaan enemmän. ”Menoleikkaukset laskusuhdanteessa saavat laskukauden vain syvemmäksi”, kirjoittaa Krugman.

Krugman toteaa, että oikeaoppiset käyttävät Irlantia esimerkkinä leikkauspolitiikan onnistumisesta, mutta todellisuudessa Irlannin lainakulut ovat edelleen korkeammat kuin Espanjan tai Italian.
Taloussanomat:
Eurooppa ja ennen kaikkea sen päärahoittaja Saksa ovat keskittyneet liian paljon säästötoimiin kasvun kustannuksella, kansainvälisen rahoitusalan yritysten Institute of International Finance -yhdistyksen johtaja Charles Dallara sanoo.
Markkinat ovat luonnostaan epävakaat, koska niillä vaikuttavat epävakauttavat voimat - markkinatoimijoiden täysin rationaalinen toiminta - ajavat markkinoita koko ajan kohti kuplia ja taantumia. Laskusuhdanteessa kokonaiskysynnän väheneminen kannustaa yrityksiä vähentämään tuotantoa ja työllistämään vähemmän, koska nyt on odotettavissa, etteivät he saa tuotteitaan myydyksi yhtä hyvin kuin ennen. Ja kun yritykset vähentävät tuotantoa, tämä vähentää kokonaiskysyntää entisestään ja vahvistaa kierrettä. Tämän vuoksi julkisen kulutuksen leikkaaminen laskusuhdanteessa pahentaa tilannetta, koska se edesauttaa kokonaiskysynnän pienenemistä ja täten pahentaa laskusuhdannetta. Julkista kulutusta lisäämällä taas voidaan kasvattaa kokonaiskysyntää ja yrittää kääntää talouden suunta noususuhdanteiseksi.

Lue myös:

Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Harvard Business Review: There is no invisible hand
Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan



Project Syndicate 07.05.2012
Joseph Stiglitz: After Austerity

NEW YORK – This year’s annual meeting of the International Monetary Fund made clear that Europe and the international community remain rudderless when it comes to economic policy. Financial leaders, from finance ministers to leaders of private financial institutions, reiterated the current mantra: the crisis countries have to get their houses in order, reduce their deficits, bring down their national debts, undertake structural reforms, and promote growth. Confidence, it was repeatedly said, needs to be restored.

It is a little precious to hear such pontifications from those who, at the helm of central banks, finance ministries, and private banks, steered the global financial system to the brink of ruin – and created the ongoing mess. Worse, seldom is it explained how to square the circle. How can confidence be restored as the crisis economies plunge into recession? How can growth be revived when austerity will almost surely mean a further decrease in aggregate demand, sending output and employment even lower?

This we should know by now: markets on their own are not stable. Not only do they repeatedly generate destabilizing asset bubbles, but, when demand weakens, forces that exacerbate the downturn come into play. Unemployment, and fear that it will spread, drives down wages, incomes, and consumption – and thus total demand. Decreased rates of household formation – young Americans, for example, are increasingly moving back in with their parents – depress housing prices, leading to still more foreclosures. States with balanced-budget frameworks are forced to cut spending as tax revenues fall – an automatic destabilizer that Europe seems mindlessly bent on adopting.

There are alternative strategies. Some countries, like Germany, have room for fiscal maneuver. Using it for investment would enhance long-term growth, with positive spillovers to the rest of Europe. A long-recognized principle is that balanced expansion of taxes and spending stimulates the economy; if the program is well designed (taxes at the top, combined with spending on education), the increase in GDP and employment can be significant.

Europe as a whole is not in bad fiscal shape; its debt-to-GDP ratio compares favorably with that of the United States. If each US state were totally responsible for its own budget, including paying all unemployment benefits, America, too, would be in fiscal crisis. The lesson is obvious:  the whole is more than the sum of its parts. If Europe – particularly the European Central Bank – were to borrow, and re-lend the proceeds, the costs of servicing Europe’s debt would fall, creating room for the kinds of expenditure that would promote growth and employment.

There are already institutions within Europe, such as the European Investment Bank, that could help finance needed investments in the cash-starved economies. The EIB should expand its lending. There need to be increased funds available to support small and medium-size enterprises – the main source of job creation in all economies – which is especially important, given that credit contraction by banks hits these enterprises especially hard.

Europe’s single-minded focus on austerity is a result of a misdiagnosis of its problems. Greece overspent, but Spain and Ireland had fiscal surpluses and low debt-to-GDP ratios before the crisis. Giving lectures about fiscal prudence is beside the point. Taking the lectures seriously –  even adopting tight budget frameworks – can be counterproductive. Regardless of whether Europe’s problems are temporary or fundamental – the eurozone, for example, is far from an “optimal” currency area, and tax competition in a free-trade and free-migration area can erode a viable state – austerity will make matters worse.

The consequences of Europe’s rush to austerity will be long-lasting and possibly severe. If the euro survives, it will come at the price of high unemployment and enormous suffering, especially in the crisis countries. And the crisis itself almost surely will spread. Firewalls won’t work, if kerosene is simultaneously thrown on the fire, as Europe seems committed to doing: there is no example of a large economy – and Europe is the world’s largest – recovering as a result of austerity.

As a result, society’s most valuable asset, its human capital, is being wasted and even destroyed. Young people who are long deprived of a decent job – and youth unemployment in some countries is approaching or exceeding 50%, and has been unacceptably high since 2008 – become alienated. When they eventually find work, it will be at a much lower wage. Normally, youth is a time when skills get built up; now, it is a time when they atrophy.

So many economies are vulnerable to natural disasters – earthquakes, floods, typhoons, hurricanes, tsunamis – that adding a man-made disaster is all the more tragic. But that is what Europe is doing. Indeed, its leaders’ willful ignorance of the lessons of the past is criminal.

The pain that Europe, especially its poor and young, is suffering is unnecessary. Fortunately, there is an alternative. But delay in grasping it will be very costly, and Europe is running out of time.

Usein kysyttyjä kysymyksiä

Julkaisemme vastedes blogissamme ajoittain vastauksia yleisimpiin osallisuustalouden visiota ja järjestömme toimintaa koskeviin kysymyksiin. Vastaamme mielelläme kysymyksiin sähköpostitse ja järjestämissämme tilaisuuksissa paikan päällä. Kysymykset voi lähettää osoitteeseen kommentit(at)parecon.fi.

Tekisivätkö osallisuustaloudessa kaikki töitä? Eikö tämä vaatisi väkivaltakoneiston, sillä aina on ihmisiä, jotka eivät halua tehdä töitä?

Osallisuustalouden visiossa ehdotetaan, että kaikki työkykyiset tekisivät töitä. Töihin kykenemättömistä ihmisistä pidettäisiin puolestaan huolta julkisin varoin.

Vaikka oletettaisiinkin, että on merkittävä määrä ihmisiä, jotka eivät halua osallistua edes mielekkäiden ja yhteisölle tärkeiden töiden toteuttamiseen, niin siinäkin tapauksessa ihmisiä voidaan talouden rakenteilla kannustaa hyödyllisten töiden tekemiseen ilman väkivaltaa. Osallisuustalouden visiossa ehdotetaan useita eri talouden instituutioita, jotka osaltaan kannustavat työn tekemiseen.

Työnjaon perustaksi ehdotetaan tasapainotettuja työkokonaisuuksia, jotka mahdollistaisivat sen, että työ olisi kaikille ihmisille mielekästä (ei vain pienen eliitin tai korkeakoulutetun koordinaattoriluokan etuoikeus). Näin ollen ihmisillä olisi suurempi valinnanvapaus työtehtäviensä suhteen. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että laiskottelijoiden määrä olisi vähäisempi, sillä työ ei olisi läheskään niin vieraannuttavaa ja uuvuttavaa kuin nykyään. Päinvastoin työ voi olla parhaimmillaan tärkeä osa ihmisen kasvua ja luovaa toimintaa. Tätä tunnetta kuvaavat nykyisilläkin työmarkkinoilla monet niistä ihmisistä, jotka ovat onnekseen päässeet kiinnostavaan työhön, jossa he pääsevät hyödyntämään monipuolisesti omia kykyjään. Esimerkiksi lukuisat tiedemiehet, insinöörit ja suunnittelijat saattavat puurtaa omaehtoisten työtehtäviensä parissa vuorokauden ympäri, vaikkei palkka olisikaan tähtitieteellinen.

On myös tärkeää pohtia tarkemmin, mikä ihmisiä motivoi töihin? Viime aikainen tutkimus eri aloilta on osoittanut laaja-alaisesti, kuinka ihmistä motivoi työhön muun muassa työn merkittävyys lähiympäristölle ja mahdollisuus vaikuttaa oman työn toteuttamistapoihin. Ja vaikka ihminen olisikin perinpohjaisen laiska ja itsekäs, osallisuustalouden kannustimet pyrkivät ottamaan tämän huomioon, sillä palkitsemisperusteena on työntekijöiden uutteruus.

Sosiaalinen paine yhteisölle hyödyllisten töiden tekemiseen olisi myös verrattain suurempi kuin nykyään, eikä nykyisen kaltaista työntekijän ja työnantajan alituista jännitettä olisi heikentämässä työmotivaatiota.

Eikö tasapainotetuissa työkokonaisuuksissa ole se vaara, että ihmisistä tehdään "klooneja", kun kerran kaikki tekevät samaa työtä?

On totta, että jos kaikki työntekijät tekisivät samaa työtä, tällainen vaara olisi ilmeinen. Samoin voidaan ajatella, että jos jokainen työntekijä työpaikalla tekisi kaikkia työtehtäviä, siitä seuraisi epäselvyyksiä ja merkittävää tehottomuutta. Tasapainotetuissa työkokonaisuuksissa ei onneksi ehdoteta kumpaakaan näistä skenaarioista.

Tasapainotetun työkokonaisuuden tarkoituksena on pyrkiä takaamaan jokaiselle työntekijälle miellyttävä päätyö, johon sitten sisällytetään ohessa myös hieman ikävämpinä koettuja työtehtäviä. Yksinkertaisesti ilmaistuna työkokonaisuuden raskaus ja epämiellyttävyys pyritään tasoittamaan tietyllä aikavälillä työntekijöiden välillä. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että työntekijä tekisi kaikkia työpaikan työtehtäviä eikä sitä, että kaikkien työkokonaisuudet olisivat samanlaisia.

Miten osallistuvassa suunnittelussa päästäisiin ikinä toteutukseen, jos kaikkien mielipiteet pitää huomioida?

Jos kaikki sopisivat yhdessä kaikista talouden asioista, ei toteutukseen luultavasti ikinä päästäisikään! Osallistuvassa suunnittelussa jokainen kuluttaja tekisi vain oman ehdotuksensa ja hän on myöskin ainoa taho, joka ylipäätään pystyy hiomaan omaa suunnitelmaansa. Alueen yhdistykset ilmoittavat, onko suunnitelma mahdollinen ja vastaako se työntekijän palkkaa. Jos ongelmia ilmenee, tai hinnat muuttuvat ensimmäisen kierroksen aikana merkittävästi, omaa ehdotusta hiotaan hieman lisää.

Sama periaate pätisi työpaikoilla. Esimerkiksi viinipullottamo huolehtisi korkkien ja lasipullojen sekä työvoiman riittävyydestä. Jos pullottamo vaatisi liikaa työvoimaa suhteessa ehdotettuihin tuotoksiin, pullottamon on tehostettava toimintaansa tai muuten panokset menisivät muualle. Muut eivät päsmäröi työpaikan asioihin, paitsi jos suunnitelma kokonaisuudessaan on liian optimistinen. Siinäkin tapauksessa suunnitelman hiominen jää pullottamon itsensä tehtäväksi.

--

Yksityiskohtaisempia vastauksia voi lukea aihetta koskevasta kirjallisuudesta. Michael Albertin teoksessa Parecon – Kapitalismin jälkeinen elämä (Sammakko 2004) sekä Robin Hahnelin teoksessa Economic Justice and Democracy – From Competition to Cooperation (Routledge 2005) on kattavat osiot, joissa käsitellään osallisuustalouden instituutioita kohtaan esitettyä kritiikkiä.

Suomalaisnuorten terveyserot kasvussa

Talouselämä:
Suomalaisnuorten terveyserot ovat kasvussa, kertoo kansainvälinen koululaistutkimus. Perheen taloustilanne on yhä selvemmin yhteydessä nuoren terveyteen ja elintapoihin. 
Tutkijat pitävät hälyttävinä tuloksia, joiden mukaan nuorten sosioekonominen asema vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa. Aiemmin tätä eroa ei vastaavassa tutkimuksessa ole havaittu. 
WHO-tutkimukseen osallistui Suomesta keväällä 2010 noin 6 600 oppilasta.
Myös Helsingin sanomat ja Kansan uutiset uutisoivat WHO:n tuoreesta tutkimuksesta. Tutkimuksen lehdistötiedotteessa kuvataan tutkimustulosten merkitystä tarkemmin:
Perheen korkea koettu taloudellinen tilanne oli yhteydessä nuorten terveempiin elämäntapoihin. Nuorten elintavat myötäilevät perheen tapoja. Heikomman sosioekonomisen aseman on todettu liittyvän terveyden kannalta epäedullisempiin terveystottumuksiin. Kansainvälisessä aineistossa perheen korkea koettu taloudellinen tilanne oli lisäksi yhteydessä nuorten ja vanhempien väliseen parempaan vuorovaikutukseen, koulussa luokkatovereilta saatuun runsaampaan tukeen sekä nuorten ilmoittamaan vähäisempään psykosomaattiseen oireiluun. 
Tutkimustulokset ovat hälyttäviä nuorten sosioekonomisten terveyserojen suhteen. Aiemmissa koululaistutkimuksissa suomalaiset nuoret eivät ole erottuneet kielteisesti terveyserojen suhteen, tilanne on nyt kuitenkin muuttunut. Lasten ja nuorten terveyserot indikoivat terveyseroja aikuisuudessa, mikä tietää suuria yhteiskunnallisia kustannuksia niin taloudellisesti kuin inhimillisesti.
Tutkimus on luettavissa kokonaisuudessaan WHO:n sivustolta.

Lue myös:

Jani Kaaro: Köyhyyden anatomia
TE: Tuloerojen kasvu muuttuu terveyserojen kasvuksi
Turun Sanomat: Rikkaiden ja köyhien väliset kuolleisuuserot Suomessa jyrkemmät kuin muissa Länsi-Euroopan maissa

Näillä 10 yhtiöllä on hallussaan valtava määrä tuotemerkkejä

Ranskalainen blogi Convergence Alimentaire julkaisi havainnollisen infografiikan 10 suuryhtiön omistamista tuotemerkeistä. Grafiikkaa kuvaa osuvasti omistusten keskittymistä yhä suurempien monikansallisten suuryritysten haltuun.


Kehityksen tulisi huolestuttaa markkinakriitikoiden ohella myös vankimpia markkinatalouden tukijoita, sillä taloustieteissä kautta linjan ymmärretään, että muutaman suuryhtiön oligopoli vähentää markkinakilpailua ja näin ollen heikentää taloudellista tehokkuutta. Kehitys ei ole varsinaisesti uusi, sillä esimerkiksi yhdysvaltalaisten markkinoiden kilpailua tutkineen John Munkirsin mukaan jo vuonna 1980 suurimmasta osasta Yhdysvaltojen BKT:sta vastasivat yritykset, jotka toimivat vähäisen kilpailun markkinoilla. Suuryritysten fuusiot ovat entisestään kiihtyneet 1980-luvusta lähtien, ja esimerkiksi Thom Hartmannin laskelmien mukaan 2000-luvun alussa 1000 suurinta yritystä tuotti suurin piirtein 70 %:a Yhdysvaltojen bruttokansantuotteesta.

Valtavirran taloustieteissä korostetaan voimakkaasti, kuinka markkinataloudessa liikevoittoa voi saada yhteiskunnallisesti tuottoisalla ja hyödyllisellä toiminnalla, mutta voittoja on usein helpompi saada esimerkiksi markkinakilpailua vähentämällä. Innovaatioihin panostamisen sijaan suuryhtiöt voivat ostaa innovatiivisia pienyrityksiä, ja näin ollen kasvattaa liikevoittojaan. Näin ollen yhä useammilla markkinoilla kilpailu vähentyy.

Lue myös:

Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan

New York Times: Apple kiertää miljardien edestä veroja

New York Times:
Apple serves as a window on how technology giants have taken advantage of tax codes written for an industrial age and ill suited to today’s digital economy. Some profits at companies like Apple, Google, Amazon, Hewlett-Packard and Microsoft derive not from physical goods but from royalties on intellectual property, like the patents on software that makes devices work. Other times, the products themselves are digital, like downloaded songs. It is much easier for businesses with royalties and digital products to move profits to low-tax countries than it is, say, for grocery stores or automakers. A downloaded application, unlike a car, can be sold from anywhere.
New York Timesin artikkelissa paljastetaan seikkaperäisesti innovaatioita kansainvälisen verosuunnittelun saralla, joiden avulla maailman suurin yhtiö välttelee vuosittain miljardien edestä veroja. Liikevoitot, jotka tulevat ohjelmistopatenteista tai digitaalisten tuotteiden myynnistä, on helppo reitittää esimerkiksi "tuplairlantilaisen avulla" niihin maihin, jotka tarjoavat alhaisimmat veroasteet. "Tuplairlantilaisella" tarkoitetaan sitä, kun yritys kierrättää liikevoittojaan tytäryhtiöihinsä Irlannin kaltaisten alhaisen yritysverotusten maihin, ja siitä vielä eteenpäin Karibian veroparatiiseihin.

Suuryritysten veronkierto on ollut aiemminkin esillä blogissamme:

M&M: Näin Google kiertää verot Suomessa
Talouden suunnittelusta
TS: GE ei maksa lainkaan veroja USA:han


New York Times 28.4.2012
How Apple Sidesteps Billions in Taxes

RENO, Nev. — Apple, the world’s most profitable technology company, doesn’t design iPhones here. It doesn’t run AppleCare customer service from this city. And it doesn’t manufacture MacBooks or iPads anywhere nearby.

Yet, with a handful of employees in a small office here in Reno, Apple has done something central to its corporate strategy: it has avoided millions of dollars in taxes in California and 20 other states.

Apple’s headquarters are in Cupertino, Calif. By putting an office in Reno, just 200 miles away, to collect and invest the company’s profits, Apple sidesteps state income taxes on some of those gains.

California’s corporate tax rate is 8.84 percent. Nevada’s? Zero.

Setting up an office in Reno is just one of many legal methods Apple uses to reduce its worldwide tax bill by billions of dollars each year. As it has in Nevada, Apple has created subsidiaries in low-tax places like Ireland, the Netherlands, Luxembourg and the British Virgin Islands — some little more than a letterbox or an anonymous office — that help cut the taxes it pays around the world.

Almost every major corporation tries to minimize its taxes, of course. For Apple, the savings are especially alluring because the company’s profits are so high. Wall Street analysts predict Apple could earn up to $45.6 billion in its current fiscal year — which would be a record for any American business.

Apple serves as a window on how technology giants have taken advantage of tax codes written for an industrial age and ill suited to today’s digital economy. Some profits at companies like Apple, Google, Amazon, Hewlett-Packard and Microsoft derive not from physical goods but from royalties on intellectual property, like the patents on software that makes devices work. Other times, the products themselves are digital, like downloaded songs. It is much easier for businesses with royalties and digital products to move profits to low-tax countries than it is, say, for grocery stores or automakers. A downloaded application, unlike a car, can be sold from anywhere.

The growing digital economy presents a conundrum for lawmakers overseeing corporate taxation: although technology is now one of the nation’s largest and most valued industries, many tech companies are among the least taxed, according to government and corporate data. Over the last two years, the 71 technology companies in the Standard & Poor’s 500-stock index — including Apple, Google, Yahoo and Dell — reported paying worldwide cash taxes at a rate that, on average, was a third less than other S.& P. companies’. (Cash taxes may include payments for multiple years.)

Even among tech companies, Apple’s rates are low. And while the company has remade industries, ignited economic growth and delighted customers, it has also devised corporate strategies that take advantage of gaps in the tax code, according to former executives who helped create those strategies.

Apple, for instance, was among the first tech companies to designate overseas salespeople in high-tax countries in a manner that allowed them to sell on behalf of low-tax subsidiaries on other continents, sidestepping income taxes, according to former executives. Apple was a pioneer of an accounting technique known as the “Double Irish With a Dutch Sandwich,” which reduces taxes by routing profits through Irish subsidiaries and the Netherlands and then to the Caribbean. Today, that tactic is used by hundreds of other corporations — some of which directly imitated Apple’s methods, say accountants at those companies.

Without such tactics, Apple’s federal tax bill in the United States most likely would have been $2.4 billion higher last year, according to a recent study by a former Treasury Department economist, Martin A. Sullivan. As it stands, the company paid cash taxes of $3.3 billion around the world on its reported profits of $34.2 billion last year, a tax rate of 9.8 percent. (Apple does not disclose what portion of those payments was in the United States, or what portion is assigned to previous or future years.)

By comparison, Wal-Mart last year paid worldwide cash taxes of $5.9 billion on its booked profits of $24.4 billion, a tax rate of 24 percent, which is about average for non-tech companies.

Apple’s domestic tax bill has piqued particular curiosity among corporate tax experts because although the company is based in the United States, its profits — on paper, at least — are largely foreign. While Apple contracts out much of the manufacturing and assembly of its products to other companies overseas, the majority of Apple’s executives, product designers, marketers, employees, research and development, and retail stores are in the United States. Tax experts say it is therefore reasonable to expect that most of Apple’s profits would be American as well. The nation’s tax code is based on the concept that a company “earns” income where value is created, rather than where products are sold.

However, Apple’s accountants have found legal ways to allocate about 70 percent of its profits overseas, where tax rates are often much lower, according to corporate filings.

Neither the government nor corporations make tax returns public, and a company’s taxable income often differs from the profits disclosed in annual reports. Companies report their cash outlays for income taxes in their annual Form 10-K, but it is impossible from those numbers to determine precisely how much, in total, corporations pay to governments. In Apple’s last annual disclosure, the company listed its worldwide taxes — which includes cash taxes paid as well as deferred taxes and other charges — at $8.3 billion, an effective tax rate of almost a quarter of profits.

However, tax analysts and scholars said that figure most likely overstated how much the company would hand to governments because it included sums that might never be paid. “The information on 10-Ks is fiction for most companies,” said Kimberly Clausing, an economist at Reed College who specializes in multinational taxation. “But for tech companies it goes from fiction to farcical.”

Apple, in a statement, said it “has conducted all of its business with the highest of ethical standards, complying with applicable laws and accounting rules.” It added, “We are incredibly proud of all of Apple’s contributions.”

Apple “pays an enormous amount of taxes, which help our local, state and federal governments,” the statement also said. “In the first half of fiscal year 2012, our U.S. operations have generated almost $5 billion in federal and state income taxes, including income taxes withheld on employee stock gains, making us among the top payers of U.S. income tax.”

The statement did not specify how it arrived at $5 billion, nor did it address the issue of deferred taxes, which the company may pay in future years or decide to defer indefinitely. The $5 billion figure appears to include taxes ultimately owed by Apple employees.

The sums paid by Apple and other tech corporations is a point of contention in the company’s backyard.

A mile and a half from Apple’s Cupertino headquarters is De Anza College, a community college that Steve Wozniak, one of Apple’s founders, attended from 1969 to 1974. Because of California’s state budget crisis, De Anza has cut more than a thousand courses and 8 percent of its faculty since 2008.

Now, De Anza faces a budget gap so large that it is confronting a “death spiral,” the school’s president, Brian Murphy, wrote to the faculty in January. Apple, of course, is not responsible for the state’s financial shortfall, which has numerous causes. But the company’s tax policies are seen by officials like Mr. Murphy as symptomatic of why the crisis exists.

“I just don’t understand it,” he said in an interview. “I’ll bet every person at Apple has a connection to De Anza. Their kids swim in our pool. Their cousins take classes here. They drive past it every day, for Pete’s sake.

“But then they do everything they can to pay as few taxes as possible.”

Escaping State Taxes

In 2006, as Apple’s bank accounts and stock price were rising, company executives came here to Reno and established a subsidiary named Braeburn Capital to manage and invest the company’s cash. Braeburn is a variety of apple that is simultaneously sweet and tart.

Today, Braeburn’s offices are down a narrow hallway inside a bland building that sits across from an abandoned restaurant. Inside, there are posters of candy-colored iPods and a large Apple insignia, as well as a handful of desks and computer terminals.

When someone in the United States buys an iPhone, iPad or other Apple product, a portion of the profits from that sale is often deposited into accounts controlled by Braeburn, and then invested in stocks, bonds or other financial instruments, say company executives. Then, when those investments turn a profit, some of it is shielded from tax authorities in California by virtue of Braeburn’s Nevada address.

Since founding Braeburn, Apple has earned more than $2.5 billion in interest and dividend income on its cash reserves and investments around the globe. If Braeburn were located in Cupertino, where Apple’s top executives work, a portion of the domestic income would be taxed at California’s 8.84 percent corporate income tax rate.

But in Nevada there is no state corporate income tax and no capital gains tax.

What’s more, Braeburn allows Apple to lower its taxes in other states — including Florida, New Jersey and New Mexico — because many of those jurisdictions use formulas that reduce what is owed when a company’s financial management occurs elsewhere. Apple does not disclose what portion of cash taxes is paid to states, but the company reported that it owed $762 million in state income taxes nationwide last year. That effective state tax rate is higher than the rate of many other tech companies, but as Ms. Clausing and other tax analysts have noted, such figures are often not reliable guides to what is actually paid.

Dozens of other companies, including Cisco, Harley-Davidson and Microsoft, have also set up Nevada subsidiaries that bypass taxes in other states. Hundreds of other corporations reap similar savings by locating offices in Delaware.

But some in California are unhappy that Apple and other California-based companies have moved financial operations to tax-free states — particularly since lawmakers have offered them tax breaks to keep them in the state.

In 1996, 1999 and 2000, for instance, the California Legislature increased the state’s research and development tax credit, permitting hundreds of companies, including Apple, to avoid billions in state taxes, according to legislative analysts. Apple has reported tax savings of $412 million from research and development credits of all sorts since 1996.

Then, in 2009, after an intense lobbying campaign led by Apple, Cisco, Oracle, Intel and other companies, the California Legislature reduced taxes for corporations based in California but operating in other states or nations. Legislative analysts say the change will eventually cost the state government about $1.5 billion a year.

Such lost revenue is one reason California now faces a budget crisis, with a shortfall of more than $9.2 billion in the coming fiscal year alone. The state has cut some health care programs, significantly raised tuition at state universities, cut services to the disabled and proposed a $4.8 billion reduction in spending on kindergarten and other grades.

Apple declined to comment on its Nevada operations. Privately, some executives said it was unfair to criticize the company for reducing its tax bill when thousands of other companies acted similarly. If Apple volunteered to pay more in taxes, it would put itself at a competitive disadvantage, they argued, and do a disservice to its shareholders.

Indeed, Apple’s decisions have yielded benefits. After announcing one of the best quarters in its history last week, the company said it had net profits of $24.7 billion on revenues of $85.5 billion in the first half of the fiscal year, and more than $110 billion in the bank, according to company filings.

A Global Tax Strategy

Every second of every hour, millions of times each day, in living rooms and at cash registers, consumers click the “Buy” button on iTunes or hand over payment for an Apple product.

And with that, an international financial engine kicks into gear, moving money across continents in the blink of an eye. While Apple’s Reno office helps the company avoid state taxes, its international subsidiaries — particularly the company’s assignment of sales and patent royalties to other nations — help reduce taxes owed to the American and other governments.

For instance, one of Apple’s subsidiaries in Luxembourg, named iTunes S.à r.l., has just a few dozen employees, according to corporate documents filed in that nation and a current executive. The only indication of the subsidiary’s presence outside is a letterbox with a lopsided slip of paper reading “ITUNES SARL.”

Luxembourg has just half a million residents. But when customers across Europe, Africa or the Middle East — and potentially elsewhere — download a song, television show or app, the sale is recorded in this small country, according to current and former executives. In 2011, iTunes S.à r.l.’s revenue exceeded $1 billion, according to an Apple executive, representing roughly 20 percent of iTunes’s worldwide sales.

The advantages of Luxembourg are simple, say Apple executives. The country has promised to tax the payments collected by Apple and numerous other tech corporations at low rates if they route transactions through Luxembourg. Taxes that would have otherwise gone to the governments of Britain, France, the United States and dozens of other nations go to Luxembourg instead, at discounted rates.

“We set up in Luxembourg because of the favorable taxes,” said Robert Hatta, who helped oversee Apple’s iTunes retail marketing and sales for European markets until 2007. “Downloads are different from tractors or steel because there’s nothing you can touch, so it doesn’t matter if your computer is in France or England. If you’re buying from Luxembourg, it’s a relationship with Luxembourg.”

An Apple spokesman declined to comment on the Luxembourg operations.

Downloadable goods illustrate how modern tax systems have become increasingly ill equipped for an economy dominated by electronic commerce. Apple, say former executives, has been particularly talented at identifying legal tax loopholes and hiring accountants who, as much as iPhone designers, are known for their innovation. In the 1980s, for instance, Apple was among the first major corporations to designate overseas distributors as “commissionaires,” rather than retailers, said Michael Rashkin, Apple’s first director of tax policy, who helped set up the system before leaving in 1999.

To customers the designation was virtually unnoticeable. But because commissionaires never technically take possession of inventory — which would require them to recognize taxes — the structure allowed a salesman in high-tax Germany, for example, to sell computers on behalf of a subsidiary in low-tax Singapore. Hence, most of those profits would be taxed at Singaporean, rather than German, rates.

The Double Irish

In the late 1980s, Apple was among the pioneers in creating a tax structure — known as the Double Irish — that allowed the company to move profits into tax havens around the world, said Tim Jenkins, who helped set up the system as an Apple European finance manager until 1994.

Apple created two Irish subsidiaries — today named Apple Operations International and Apple Sales International — and built a glass-encased factory amid the green fields of Cork. The Irish government offered Apple tax breaks in exchange for jobs, according to former executives with knowledge of the relationship.

But the bigger advantage was that the arrangement allowed Apple to send royalties on patents developed in California to Ireland. The transfer was internal, and simply moved funds from one part of the company to a subsidiary overseas. But as a result, some profits were taxed at the Irish rate of approximately 12.5 percent, rather than at the American statutory rate of 35 percent. In 2004, Ireland, a nation of less than 5 million, was home to more than one-third of Apple’s worldwide revenues, according to company filings. (Apple has not released more recent estimates.)

Moreover, the second Irish subsidiary — the “Double” — allowed other profits to flow to tax-free companies in the Caribbean. Apple has assigned partial ownership of its Irish subsidiaries to Baldwin Holdings Unlimited in the British Virgin Islands, a tax haven, according to documents filed there and in Ireland. Baldwin Holdings has no listed offices or telephone number, and its only listed director is Peter Oppenheimer, Apple’s chief financial officer, who lives and works in Cupertino. Baldwin apples are known for their hardiness while traveling.

Finally, because of Ireland’s treaties with European nations, some of Apple’s profits could travel virtually tax-free through the Netherlands — the Dutch Sandwich — which made them essentially invisible to outside observers and tax authorities.

Robert Promm, Apple’s controller in the mid-1990s, called the strategy “the worst-kept secret in Europe.”

It is unclear precisely how Apple’s overseas finances now function. In 2006, the company reorganized its Irish divisions as unlimited corporations, which have few requirements to disclose financial information.

However, tax experts say that strategies like the Double Irish help explain how Apple has managed to keep its international taxes to 3.2 percent of foreign profits last year, to 2.2 percent in 2010, and in the single digits for the last half-decade, according to the company’s corporate filings.

Apple declined to comment on its operations in Ireland, the Netherlands and the British Virgin Islands.

Apple reported in its last annual disclosures that $24 billion — or 70 percent — of its total $34.2 billion in pretax profits were earned abroad, and 30 percent were earned in the United States. But Mr. Sullivan, the former Treasury Department economist who today writes for the trade publication Tax Analysts, said that “given that all of the marketing and products are designed here, and the patents were created in California, that number should probably be at least 50 percent.”

If profits were evenly divided between the United States and foreign countries, Apple’s federal tax bill would have increased by about $2.4 billion last year, he said, because a larger amount of its profits would have been subject to the United States’ higher corporate income tax rate.

“Apple, like many other multinationals, is using perfectly legal methods to keep a significant portion of their profits out of the hands of the I.R.S.,” Mr. Sullivan said. “And when America’s most profitable companies pay less, the general public has to pay more.”

Other tax experts, like Edward D. Kleinbard, former chief of staff of the Congressional Joint Committee on Taxation, have reached similar conclusions.

“This tax avoidance strategy used by Apple and other multinationals doesn’t just minimize the companies’ U.S. taxes,” said Mr. Kleinbard, now a professor of tax law at the University of Southern California. “It’s German tax and French tax and tax in the U.K. and elsewhere.”

One downside for companies using such strategies is that when money is sent overseas, it cannot be returned to the United States without incurring a new tax bill.

However, that might change. Apple, which holds $74 billion offshore, last year aligned itself with more than four dozen companies and organizations urging Congress for a “repatriation holiday” that would permit American businesses to bring money home without owing large taxes. The coalition, which includes Google, Microsoft and Pfizer, has hired dozens of lobbyists to push for the measure, which has not yet come up for vote. The tax break would cost the federal government $79 billion over the next decade, according to a Congressional report.

Fallout in California

In one of his last public appearances before his death, Steven P. Jobs, Apple’s chief executive, addressed Cupertino’s City Council last June, seeking approval to build a new headquarters.

Most of the Council was effusive in its praise of the proposal. But one councilwoman, Kris Wang, had questions.

How will residents benefit? she asked. Perhaps Apple could provide free wireless Internet to Cupertino, she suggested, something Google had done in neighboring Mountain View.

“See, I’m a simpleton; I’ve always had this view that we pay taxes, and the city should do those things,” Mr. Jobs replied, according to a video of the meeting. “That’s why we pay taxes. Now, if we can get out of paying taxes, I’ll be glad to put up Wi-Fi.”

He suggested that, if the City Council were unhappy, perhaps Apple could move. The company is Cupertino’s largest taxpayer, with more than $8 million in property taxes assessed by local officials last year.

Ms. Wang dropped her suggestion.

Cupertino, Ms. Wang said in an interview, has real financial problems. “We’re proud to have Apple here,” said Ms. Wang, who has since left the Council. “But how do you get them to feel more connected?”

Other residents argue that Apple does enough as Cupertino’s largest employer and that tech companies, in general, have buoyed California’s economy. Apple’s workers eat in local restaurants, serve on local boards and donate to local causes. Silicon Valley’s many millionaires pay personal state income taxes. In its statement, Apple said its “international growth is creating jobs domestically, since we oversee most of our operations from California.”

“The vast majority of our global work force remains in the U.S.,” the statement continued, “with more than 47,000 full-time employees in all 50 states.”

Moreover, Apple has given nearby Stanford University more than $50 million in the last two years. The company has also donated $50 million to an African aid organization. In its statement, Apple said: “We have contributed to many charitable causes but have never sought publicity for doing so. Our focus has been on doing the right thing, not getting credit for it. In 2011, we dramatically expanded the number of deserving organizations we support by initiating a matching gift program for our employees.”

Still, some, including De Anza College’s president, Mr. Murphy, say the philanthropy and job creation do not offset Apple’s and other companies’ decisions to circumvent taxes. Within 20 minutes of the financially ailing school are the global headquarters of Google, Facebook, Intel, Hewlett-Packard and Cisco.

“When it comes time for all these companies — Google and Apple and Facebook and the rest — to pay their fair share, there’s a knee-jerk resistance,” Mr. Murphy said. “They’re philosophically antitax, and it’s decimating the state.”

“But I’m not complaining,” he added. “We can’t afford to upset these guys. We need every dollar we can get.”

Harvard Business Review: There is no invisible hand

Harvard Business Review:
One of the best-kept secrets in economics is that there is no case for the invisible hand. After more than a century trying to prove the opposite, economic theorists investigating the matter finally concluded in the 1970s that there is no reason to believe markets are led, as if by an invisible hand, to an optimal equilibrium — or any equilibrium at all.
Klassinen talousteoria nojaa oletukselle, että markkinoita ohjaavat kysynnän ja tarjonnan lait saattavat markkinat tasapainoon. Artikkelin kirjoittaja toteaa, etteivät talousteoreetikot ole pystyneet osoittamaan näin todellisuudessa tapahtuvan. Sen lisäksi on vakuuttavat teoreettiset perusteet olettaa, että todelliset markkinat eivät tasapainotu nopeasti, ja että markkinoilla epätasapainottavat voimat saattavat olla jopa voimakkaampia kuin tasapainottavat.

Kun markkinoilla kysyntä ylittää tarjonnan, eli syntyy ylikysyntää, nostaa se tuotteiden hintaa, koska nyt myyjät voivat pyytää korkeampaa hintaa kun ostajia on enemmän kuin myytäviä tuotteita. Kysynnän ja tarjonnan lait ennustavat, että markkinahintojen noustessa tarjonnan määrä kasvaa ja kysynnän määrä laskee. Hintojen noustessa myyjien on järkevää tarjoutua myymään enemmän ja ostajien tarjoutua ostamaan vähemmän kuin aiemmin.

Kun markkinoilla tarjonta ylittää kysynnän, eli syntyy ylitarjontaa, se taas laskee tuotteiden hintaa, koska nyt ostajat voivat tarjota alhaisempia hintatarjouksia kun heitä on vähemmän kuin myytäviä tuotteita. Kysynnän ja tarjonnan lait ennustavat, että markkinahintojen laskiessa tarjonnan määrä laskee ja kysynnän määrä kasvaa. Hintojen laskiessa myyjien on järkevää tarjoutua myymään vähemmän ja ostajien tarjoutua ostamaan enemmän kuin aiemmin.

Näin markkinoilla ostajien ja myyjien rationaalinen ja omaa etua tavoitteleva toiminta ajaa markkinoita - eli hintoja, kysyntää ja tarjontaa - koko ajan kohti pistettä, jossa hinnat sekä kysyntä ja tarjonta ovat asettuneet tasapainoiselle tasolle. Tämä perustuu ääneen lausumattomalle olettamukselle siitä, miten markkinoiden osalliset tulkitsevat hinnan muutoksia. Perinteinen teoria olettaa, että hintojen noustessa ostajat ja myyjät olettavat uuden korkeamman hinnan olevan uusi vakaa hinta. Tai että markkinahintojen noustessa ostajat ja myyjät olettavat, että uusi korkeampi hinta yhtä todennäköisesti joko laskee tai jatkaa nousuaan.

Kuitenkin joskus ostajat ja myyjät hyvin järkeenkäyvästi tulkitsevat hintojen muutoksen olevan viitteitä siitä, että hinta tulee muuttumaan lisää samaan suuntaan. Tässä tapauksessa ostajien on rationaalista vastata nousevaan hintaan nostamalla kysynnän määrää ennen kuin hinta nousee vielä korkeammalle, ja myyjien vähentää tarjonnan määrää odottaen vielä korkeampia hintoja. Kun ostajat ja myyjät käyttäytyvät tällä tavalla he luovat suurempaa ylikysyntää ja saavat hinnat nousemaan yhä korkeammalle, mikä johtaa ns. kuplaan markkinoilla. Kun ostajat ja myyjät tulkitsevat hinnanlaskun viestivän hintojen putoamisesta, ostajien on rationaalista odottaa vielä alhaisempia hintoja ja vähentää kysynnän määrää, ja myyjien lisätä tarjonnan määrää ennen kuin hinta putoaa vielä alemmaksi. Tässä tapauksessa heidän toimintansa luo vielä suurempaa ylitarjontaa, alentaa hintoja entisestään ja johtaa markkinoiden romahtamiseen.

Tämä tarkoittaa, että jos markkinatoimijat tulkitsevat hinnanmuutokset merkiksi todennäköisestä hintakehityksestä, ja jos he toimivat rationaalisesti ja omaa etuaan tavoitellen, he eivät ainoastaan käyttäydy eri tavoin kuin kysynnän ja tarjonnan lait antaisivat odottaa, vaan jopa täysin päinvastaisesti kuin mitä kyseiset lait ennustavat. Näin markkinoiden kuplat ja romahdukset voivat syntyä ostajien ja myyjien täysin rationaalisen toiminnan seurauksena, kun he tulkitsevat hinnanmuutokset viitteinä hintakehityksestä. Tämä toiminta johtaa ennemminkin poispäin markkinoiden tasapainosta kuin sitä kohti.

Vaikkakin tietyllä, erillisellä markkina-alueella tasapainottavat voimat olisivat vahvempia kuin epätasapainottavat, silloin kun tasapainottaminen ei tapahdu hetkessä - niin kuin useimmiten ei tapahdu - voi epätasapainottava dynamiikka vaikuttaa kahden toisiinsa yhteydessä olevan markkina-alueen välillä.

Kuvitellaan yksittäiset työmarkkinat ja yksittäiset hyödykemarkkinat. Kun jompikumpi näistä ajautuu epätasapainoon, ylikysyntä tai -tarjonta johtaa loppujen lopuksi joko hintojen tai palkkojen muutoksiin ja sitä kautta markkinoiden tasapainoon. Oletetaan, että hyödykemarkkinat ovat tasapainossa mutta työmarkkinat eivät, koska palkkataso on hetkellisesti korkeampi kuin tasapainotilanteessa. Ylitarjonta muodostaa tasapainottavan voiman, joka alentaa palkkoja kohti tasapainoista tasoa. Jos se ei saavuta tätä hetkessä, solmitaan samaan aikaan työsopimuksia aiemmalla, tasapainotilanteen mukaista palkkaa korkeammalla tasolla. Jos työvoiman kysyntä on joustavaa, tämä johtaa matalampiin työvoiman tuottoihin kuin tilanteessa, jossa palkkataso olisi jo saavuttanut tasapainon.

Kysyntä hyödykemarkkinoilla perustui olettamukselle, että työmarkkinat olivat tasapainossa eli että palkkataso olisi korkeampi, mitä se todellisuudessa tulee olemaan. Työmarkkinoiden todellisessa lopputulemassa palkkataso onkin matalampi kuin mitä se olisi ollut tasapainotilanteessa. Kun tämän perusteella määrittelemme uudelleen kysynnän hyödykemarkkinoilla, on se matalampi kuin aiemmin oletettiin. Lopputuloksena on notkahdus myynnissä ja voitoissa hyödykemarkkinoilla huolimatta siitä, miten nopeasti tai hitaasti hinnat asettuvat ylitarjontatilanteen mukaisiksi.

Vähäisempi myynti ja matalammat tuotot hyödykemarkkinoilla vähentävät sitten vuorostaan kysyntää työmarkkinoilla. Aiempi kysyntä työmarkkinoilla perustui olettamukseen, että hyödykemarkkinat olivat tasapainossa. Nyt kun myynti ja voitot supistuvat, on tähän hyödykemarkkinoiden todelliseen tilanteeseen perustuva työvoiman kysyntä aiemmin määriteltyä alhaisempi. Täten kysyntä hyödykemarkkinoilla taantuu entisestään, sillä työllisyys ja palkkatulot putoavat huolimatta siitä, miten nopeasti tai hitaasti palkkataso asettuu ylitarjontatilanteen mukaiseksi.

Sen sijaan, että edellä kuvailtu markkinoiden dynamiikka johtaisi tasapainotilaan hyödykemarkkinoilla ja sitä kautta kohti korkeampaa tasapainoista työllisyystasoa työmarkkinoilla, se johtaa epätasapainoon hyödykemarkkinoilla ja vielä kauemmas tasapainoisesta työllisyystilanteesta työmarkkinoilla. Kun hintojen mukautumiset eivät ole salamannopeita ja tapahtuu  "virheellistä kauppaa” epätasapainon mukaisilla hinnoilla, seurauksena on helposti epätasapainottava dynamiikka kaksien keskenään riippuvaisten markkinoiden välillä.

Riittävät olosuhteet tämänkaltaisen dynamiikan syntymiselle kaksien markkinoiden välille ovat: 1) Toisen markkinoista täytyy alkujaan olla hetkellisesti epätasapainossa. (Toiset markkinat voivat olla alkutilanteessa tasapainossa.) 2) Hinnat epätasapainoisilla markkinoilla voivat sopeutua, mutta eivät välittömästi, jotta sopimuksia tulisi solmituksi epätasapainoisilla hinnoilla. (Toisilla markkinoilla hintojen sopeutuminen voi olla välitöntä.) 3) Kysynnän epätasapainoisilla markkinoilla täytyy alkutilanteessa olla joustavaa. Nämä hyvin mahdolliset olosuhteet voivat saada aikaan epätasapainottavan dynamiikan kaksien markkinoiden välille, jotka edellä kuvaillulla tavalla olisivat omillaan tältä säästyneet.

Klassinen talousteoria olettaa, että ostajien ja myyjien omaa etua tavoitteleva toiminta johtaa tasapainoisiin hintoihin, kun markkinoilla on ylikysyntää tai -tarjontaa. Kuitenkin markkinaosapuolten omaa etua tavoittelevasta toiminnasta johtuvat myös epätasapainottavat voimat, jotka usein ovat voimakkaampia kuin Adam Smithin satojen vuosien takaisiin kirjoituksiin vedoten kuuluisaksi tehdyt tasapainottavat voimat.

Lue lisää:

Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan


Harvard Business Review 10.04.2012
There Is No Invisible Hand

One of the best-kept secrets in economics is that there is no case for the invisible hand. After more than a century trying to prove the opposite, economic theorists investigating the matter finally concluded in the 1970s that there is no reason to believe markets are led, as if by an invisible hand, to an optimal equilibrium — or any equilibrium at all. But the message never got through to their supposedly practical colleagues who so eagerly push advice about almost anything. Most never even heard what the theorists said, or else resolutely ignored it.

Of course, the dynamic but turbulent history of capitalism belies any invisible hand. The financial crisis that erupted in 2008 and the debt crises threatening Europe are just the latest evidence. Having lived in Mexico in the wake of its 1994 crisis and studied its politics, I just saw the absence of any invisible hand as a practical fact. What shocked me, when I later delved into economic theory, was to discover that, at least on this matter, theory supports practical evidence.

Adam Smith suggested the invisible hand in an otherwise obscure passage in his Inquiry Into the Nature and Causes of the Wealth of Nations in 1776. He mentioned it only once in the book, while he repeatedly noted situations where "natural liberty" does not work. Let banks charge much more than 5% interest, and they will lend to "prodigals and projectors," precipitating bubbles and crashes. Let "people of the same trade" meet, and their conversation turns to "some contrivance to raise prices." Let market competition continue to drive the division of labor, and it produces workers as "stupid and ignorant as it is possible for a human creature to become."

In the 1870s, academic economists began seriously trying to build "general equilibrium" models to prove the existence of the invisible hand. They hoped to show that market trading among individuals, pursuing self-interest, and firms, maximizing profit, would lead an economy to a stable and optimal equilibrium.

Leon Walras, of the University of Lausanne in Switzerland, thought he had succeeded in 1874 with his Elements of Pure Economics, but economists concluded that he had fallen far short. Finally, in 1954, Kenneth Arrow, at Stanford, and Gerard Debreu, at the Cowles Commission at Yale, developed the canonical "general-equilibrium" model, for which they later won the Nobel Prize. Making assumptions to characterize competitive markets, they proved that there exists some set of prices that would balance supply and demand for all goods. However, no one ever showed that some invisible hand would actually move markets toward that level. It is just a situation that might balance supply and demand if by happenstance it occurred.

In 1960 Herbert Scarf of Yale showed that an Arrow-Debreu economy can cycle unstably. The picture steadily darkened. Seminal papers in the 1970s, one authored by Debreu, eliminated "any last forlorn hope," as the MIT theorist Franklin Fisher says, of proving that markets would move an economy toward equilibrium. Frank Hahn, a prominent Cambridge University theorist, sums up the matter: "We have no good reason to suppose that there are forces which lead the economy to equilibrium."

An engineering analogy may help. The invisible hand sees market economies as passenger planes, which, for all the miseries of air travel, are aerodynamically stable. Buffeted by turbulence, they just settle back into a slightly different flight path. General-equilibrium theory, as it developed in the 1960s and 1970s, suggests that economies are more like fighter jets. Buffeted by a gust, they wouldn't just settle into a slightly different path but would spin out of control and break asunder if "fly-by-wire" computer guidance systems did not continually redirect them to avert disaster.

Economists might call the fighter-jet analogy polemic, but no knowledgeable theorist would say that the so-called "general equilibrium" model is stable. The very word "equilibrium" is deeply misleading in this context because it describes a situation that is not an equilibrium, either in plain English or in engineering. Economic equilibrium — a stable state toward which an economy would move — reveals a hope on the part of economists, not a mechanism captured in an accepted model. Speaking of "equilibrium" allowed economists to fool themselves, and others.

The failure to model the invisible hand is ironically powerful. Any given economic model might well be implausible. But if the brightest economic minds failed for a century to show how some invisible hand could move markets toward equilibrium, can any such mechanism exist? Something outside markets — social norms, economic regulation, Ben Bernanke in his happier moments — must usually avert disaster.

How can some economic models continue to assume stability? Arrow-Debreu treats each individual, firm, and good as distinct. Supposedly practical economists develop models that aggregate — homogenize. They aggregate corn, iPods, and haircuts into one uniform quantity of stuff that they call "commodities" and label "Y." And they lump all diverse individuals into one "representative agent." You can easily build stability into such a model by pure assumption. But it is pure assumption. How could decentralized trading move markets to equilibrium if there is only one good?

In a tribute to academic insularity, most supposedly practical economists are dimly aware, if at all, of theorists' instability results. They might have briefly seen them in one theory course and ignored them as geeky and inconvenient. Others dismiss them. Milton Friedman once told Franklin Fisher he saw no point in studying the stability of general equilibrium because the economy is obviously stable — and if it isn't, "we are all wasting our time." Fisher quips that the point about economists' wasting their time was perceptive. The point about economies being obviously stable was not perceptive.

Believing far too credulously in an invisible hand, the Federal Reserve failed to see the subprime crisis coming. The principal models it used literally assumed that markets are always in instantaneous equilibrium, so how could a crisis occur? But after the crisis exploded, the Fed dropped its high-tech invisible-hand models and responded with full force to support the economy.

The powerful invisible-hand metaphor refused to die. It assured German Chancellor Angela Merkel, even if she grew up in East Germany under Communism, that slashing fiscal budgets and deregulating labor markets would end the euro crisis. Based on thinking dimmed by some invisible-hand fancy, European authorities have again and again been a day late and a euro short in responding to market gales. As a result, they made the euro crisis far worse than it had to be.

Kauppalehti: Suomalaisten usko palkitsemisen oikeudenmukaisuuteen hiipunut

Kauppalehti:
Suomalaisten usko siihen, että yritykset palkitsevat työntekijöitään oikeudenmukaisesti, on hieman hiipunut.

TNS Gallupin tekemään tutkimukseen haastateltiin tuhatta ihmisiä maaliskuussa. Täysin tai jokseenkin eri mieltä palkitsemisen oikeudenmukaisuudesta oli 56 prosenttia vastaajista. Määrä on hieman suurempi kuin asiaa edellisen kerran vuonna 2010 kysyttäessä.

Tutkimuksen mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta myös yhtyy väitteeseen, että yritysjohdon puheet palkkamaltista ja uhrauksista ovat epäuskottavia, koska he ajavat vain itselleen lisäetuja.
Lue myös:

Jorma Ollilan pojanpojan tapaus
Historioitsija Howard Zinn palkitsemisesta
TS: "Suomalaisilla vääristynyt käsitys siitä, millä tasolla toimitusjohtajien ansiot liikkuvat"
HS: Yritysten huippujohtajat päättävät toistensa palkoista
Helsingin Sanomat: Johtajat päässeet liikaa vaikuttamaan omiin palkkioihinsa


Kauppalehti 25.04.2012
Palkitsemisjärjestelmät oikeudenmukaisia? Eivät ole, sanovat toimihenkilöt


Suomalaisten usko siihen, että yritykset palkitsevat työntekijöitään oikeudenmukaisesti, on hieman hiipunut.

Palkansaajakeskusjärjestöjen SAK:n, STTK:n ja Akavan yhdessä teettämän mielipidetutkimuksen mukaan ammattiryhmistä kriittisimmin oikeudenmukaisuuden toteutumiseen suhtautuvat ylemmät toimihenkilöt ja akavalaiset.

TNS Gallupin tekemään tutkimukseen haastateltiin tuhatta ihmisiä maaliskuussa. Täysin tai jokseenkin eri mieltä palkitsemisen oikeudenmukaisuudesta oli 56 prosenttia vastaajista. Määrä on hieman suurempi kuin asiaa edellisen kerran vuonna 2010 kysyttäessä.

Tutkimuksen mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta myös yhtyy väitteeseen, että yritysjohdon puheet palkkamaltista ja uhrauksista ovat epäuskottavia, koska he ajavat vain itselleen lisäetuja.

Tutkimuksessa kysyttiin muun muassa suhtautumista viime syksyn raamisopimukseen. 43 prosenttia vastaajista piti sopimusta hyvänä työnantajan kannalta ja hieman pienempi osuus hyvänä palkansaajien kannalta.

Talouselämä: Tuloerot nakertavat talouskasvua

Talouselämä:
Suuret tuloerot eivät edistä talouskasvua. Tutkija Elina Tuomisen mukaan niistä on pikemminkin haittaa.

"On väitetty, että tuloerojen kasvu olisi kaikille hyödyksi, mutta tilastojen mukaan ylimpien tulojen kasvu ei heijastukaan koko yhteiskunnan hyväksi", Tampereen yliopistossa tuloerojen ja talouskasvun yhteydestä väitöskirjaa tekevä Tuominen sanoo.
Lue myös:

Kepa: IMF:n pääjohtaja vaatii tuloerojen kaventamista
IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua
Richard Wilkinson: Kuinka taloudellinen epätasa-arvoisuus vahingoittaa yhteiskuntia


Talouselämä 20.4.2012
Tutkija: Tuloerot nakertavat talouskasvua


Suuret tuloerot eivät edistä talouskasvua. Tutkija Elina Tuomisen mukaan niistä on pikemminkin haittaa, kertoo Tampereen yliopiston lehti Aikalainen.

"On väitetty, että tuloerojen kasvu olisi kaikille hyödyksi, mutta tilastojen mukaan ylimpien tulojen kasvu ei heijastukaan koko yhteiskunnan hyväksi", Tampereen yliopistossa tuloerojen ja talouskasvun yhteydestä väitöskirjaa tekevä Tuominen sanoo.

Tutkimuksen mukaan tuloerot hidastavat talouskasvua, kun maa on vähemmän kehittynyt. Suomessa rikkaat ansaitsivat koko maan tulopotista eniten 1920-luvulla. Sen jälkeen tulot tasaantuivat hieman, mutta lähtivät jyrkkään nousuun 1990-luvun laman jälkeen.

Tuomisen tilastojen  mukaan Suomi on ollut kuitenkin jo 1980-luvulla niin vauras maa, että tuloerojen negatiivinen vaikutus talouskasvuun alkoi tuolloin lieventyä.

Tuomisen mukaan ajatus täysin samoista tuloista on utopistinen.

"Tuloeroja pitääkin olla ihmisen kyvykkyyden ja ahkeruuden mukaisesti. Pitää olla kannustimia, jotta ihmiset tekevät työtä", hän sanoo lehdelle.

Hän huomauttaa myös, ettei tulojaukauma yksin selitä talouskasvua. Tuominen aikoo tutkia seuraavaksi, onko tuloerojen muutoksella vaikutusta talouskasvuun esimerkiksi tilanteessa, jossa tuloerot yhtäkkiä nousevat ja laskevat.

Talouden demokraattisesta suunnittelusta

Markkinat esitetään valtavirran taloustieteellisessä keskustelussa vastaukseksi kaikkiin talouden päätöksenteon ongelmiin, mutta markkinoiden aiheuttamat tehottomuudet ja epäoikeudenmukaisuudet ovat myös ympäristö- ja rahoitusmarkkinakriisien myötä nykyään laajemmin tiedossa. Lyhyesti voidaan todeta, että markkinoilla on taipumus kannustaa taloustoimijoita muun muassa antisosiaaliseen käytökseen, luonnonvarojen ryöstämiseen ja ympäristön kannalta kestämättömään tuotantoon ja kulutukseen. Markkinoilla päätösvalta jakautuu voimakkaan epädemokraattisesti. Yksinkertaisesti ilmaistuna, mitä enemmän euroja omistaa, sitä enemmän on päätösvaltaa. [1] Tämä on räikeässä ristiriidassa poliittisten instituutioiden puolella toteutetun demokraattiseen periaatteen kanssa, jonka mukaan jokaisen ihmisen ääni kuuluisi olla samanarvoinen.

Markkinoiden rinnalle on esitetty taloustieteen teorioiden keskuudessa myös vaihtoehtoja, joiden tarkoituksena on pyrkiä takaamaan taloustoiminnalle demokraattisemmat lähtökohdat. Osallisuustalouden ideassa esitetään markkinamekanismien tilalle talouden kohdentamisjärjestelmäksi demokraattista suunnittelua. Osallisuustalouden osallistavaa suunnitteluprosessia ei tule kuitenkaan sekoittaa yleisiin mielikuviin demokraattisesta suunnittelusta, joiden mukaan suunnittelu toteutetaan suurissa kokouksissa tai toistuvin kansanäänestyksin.

Suurten kokousten suunnittelumallissa työntekijöiden ja kuluttajien edustajat kokoontuisivat keskustelemaan ja päättämään toteuttamiskelpoisesta taloussuunnitelmasta. Tämäntyyppisessä lähestymistavassa on vaarana, että kokouksia järjestettäisiin loppumattomiin, koska edustajat kävisivät jatkuvasti läpi samoja asioita väitellessään eri ehdotuksista. Tämä on yleinen ja perusteltu huolenaihe ihmisillä, kun heille esittää ajatuksen talouden demokraattisesta suunnittelusta. Pienemmässä mittakaavassa tämäntyyppinen suunnittelu on varmasti toteutettavissa, ja tämän tyyppistä lähestymistapaa käytetään lukuisissa yrityksissä nykyäänkin, mutta esimerkiksi kunnallisella tai valtakunnallisella tasolla tämäntyyppiset kokoukset eivät oletettavasti tuottaisi riittävästi hyödyllistä informaatiota, jota ihmiset tarvitsevat vaihtoehtojen arvioimiseen.

Kansanäänestyksiin perustuvissa demokraattisen suunnittelun malleissa on ongelmallista puolestaan se, että niissä annetaan ihmisille saman verran sananvaltaa päätettävästä asiasta riippumatta. Osallisuustaloudessa lähtökohtaisena arvona on, että päätösvallan tulisi jakautua sen mukaan, kuinka paljon päätösvalta ihmisiin vaikuttaa. Esimerkiksi omaan työhön liittyvät kysymykset olisivat osallisuustalouden periaatteen mukaisesti täysin yksittäisen työntekijän päätettävissä niin kauan, kun nämä päätökset eivät vaikuta merkittävästi muihin ihmisiin. Samoin työpaikan sisäiset asiat olisivat täysin työpaikan työntekijöiden keskenään päätettävissä – poikkeuksen muodostavat asiat, joilla on selvästi vaikutusta myös muihin. Tällä periaatteella pyritään tarjoamaan ihmisille taloudessa omaehtoisuutta ja vapautta. Kansanäänestykset eivät tarjoaisi tässä mielessä itsehallintoa, sillä kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi tietyn työpaikan toimintatapoihin. Kansanäänestysten malli ei myöskään kannusta neuvottelevaan ja keskustelevaan demokratiaan, jossa ihmiset kävisivät aktiivista keskustelua ja mielipiteen vaihtoa päätöksentekoprosessin edetessä, sillä ihmiset äänestäisivät asiantuntijoiden etukäteen valmistelemista taloussuunnitelmista.

Useimmat taloudelliset päätökset vaikuttavat eri ihmisten työhön eri tavoin, joten on siis löydettävä päätöksentekomenetelmiä, jotka tarjoavat ihmisille enemmän sananvaltaa niissä päätöksissä, jotka koskettavat heitä enemmän.

Demokraattinen suunnittelu osallisuustaloudessa

Osallisuustalouden ideassa esitetty malli demokraattisesta suunnittelusta on laadittu, jotta eriasteiset kokeilut demokraattisemman ja ekologisen talouden kehittämiseksi helpottuisivat. Seuraavaksi tässä tekstissä kuvataan osallistavan suunnittelun eri vaiheet ideaksi siitä, kuinka talouden suunnittelua voitaisiin toteuttaa nykyistä demokraattisemmin.

Osallistava suunnittelu on demokraattisen taloudellisen suunnittelun malli, jossa kuluttajat ja tuottajat luovat yhdessä tarkemman ja tehokkaamman pohjan kysynnän ja tarjonnan täyttämiselle. Kuka tahansa ymmärtää, kuinka tärkeitä järkevä taloudellinen kohdentaminen, työnjako ja tehokkuus ovat. Osallistava suunnittelu tarjoaa tähän vastauksia, jotka eroavat huomattavasti niin keskusjohtoisista suunnitelmatalouksista kuin erilaisista markkinatalouksista.

Kuvaus, joka annetaan ohessa on hyvin yksinkertaistettu, eikä voikaan antaa riittäviä ja vertailukelpoisia taloustieteellisiä vastauksia siihen, miksi ja miten tällainen suunnittelu voisi olla sekä erilaisia markkinatalouksia että merkittävästi epäonnistuneita keskusjohtoisia suunnitelmatalouksia huomattavasti tehokkaampaa. Tarkoituksena on antaa lyhyt yleiskuvaus tästä yksittäisestä teoreettisesta esimerkistä, sekä ensisijaisesti kannustaa lukemaan lisää niin talouden demokraattisesta suunnittelusta kuin markkinaratkaisujen sisäsyntyisistä ongelmista.

Osallistava suunnittelu [2] koostuu pääpiirteittäin seuraavista vaiheista:

1) Yritykset kirjaavat ylös edellisen kauden tuotantonsa ja arvionsa tarvitsemistaan resursseista seuraavan kauden tuotantoa varten. Yritykset ja eri tuotannonalojen liitot antavat myös arvionsa seuraavan vuoden tuotannon muutoksista: mahdollisuuksista kasvattaa tuotantoa, tuoda uusia tuotteita ja palveluja talouteen tai vastaavasti aikeista pienentää tai muuttaa olemassaolevaa tuotantoa.

2) Vastaavasti kuluttajat ilmoittavat esimerkiksi korttelin, kaupunginosan ja kaupungin tasolla suunnitelmansa tulevan kauden hankinnoista: teiden korjauksista, koulujen laajennuksista, uusista rakennuksista ja niin edelleen. Nämä kuluttajien yhdistysten arviot suunnittelemastaan kulutuksesta verrataan tuotannon arvioituihin kustannuksiin, työpaikkojen ja yritysten laskemien arvioiden mukaisesti.

Samaan aikaan kuluttajien ei yksilöinä tarvitse tehdä mitään tähän suunnitelmaan liittyen. Talouden suunnittelu ei tarkoita “yhtä ostosläjää vuodessa”, vaan suunnittelun tarkoitus on nimenomaan antaa alustavat hintatiedot vuoden mittaan toteutettavaa kulutusta varten. Päivittäinen kulutus tapahtuisi siis hyvin pitkälti nykyisten kaltaisten kauppojen, verkkokauppojen ja palvelupisteiden kautta.

Kuluttajat voivat kuitenkin niin halutessaan ilmoittaa osana suunnitteluprosessia jostain suuremmasta hankinnastaan. Tähän heitä kannustaa tieto siitä, että varhaisemmin ilmoitettu muutos suunnitelmaan on helpompi laskea tarkemmin korjattuihin hintoihin, joka tulee erityisesti (ja lähinnä) suurempien ostosten kohdalla edullisemmaksi. Kuluttajat voivat myös esimerkiksi eritellä joitakin tiettyjä tuotteita, joita ovat vaikkapa aiemmin runsaasti käyttäneet ja tietävät nyt etteivät aio tulevan kauden aikana käyttää, mutta nämä muutokset heidän on aivan yhtä mahdollista tehdä kauden mittaan.

3) Yksinkertaistaen voidaan summata molemmat vaiheet. Tuottajat yrityksissään sanovat periaatteessa muulle yhteiskunnalle: “Jos te muut, joiden kanssa harjoitamme keskinäistä työnjakoa, annatte meidän käyttää tuotannossamme kaikkien yhteisiä tuotannollisia resursseja, me puolestamme lupaamme toimittaa seuraavat tuotteet ja palvelukset muiden käytettäviksi.

Vastaavasti kuluttajien yhdistykset tehdessään ehdotuksia pyytävät lupaa kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotanto aiheuttaa sosiaalisia kustannuksia. Niiden ehdotusten viesti on siis tämä: ”Uskomme, että työtovereiltamme saamamme arviot näkemästämme vaivannäöstä työpaikoillamme yhdessä kotitalouksien jäsenten saamien palkkioiden kanssa osoittavat meidän ansainneen oikeuden kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotannon sosiaaliset kustannukset ovat näiden palkkojen tasolla.”

4) Näin saatu ensimmäinen arvio kulutuksen ja tuotannon hinnoista ja vaikutuksista palautetaan arvioitavaksi ja hyväksyttäväksi niin kuluttajille kuin tuottajille. Näitä arvioita voidaan pitää niin kutsuttuina hintaindikaattoreina, koska ne antavat viitteitä siitä, mitä kustannuksia yhteiskunnalle aiheutuu resurssien käyttämisestä ja esimerkiksi saastepäästöjen aiheuttamisesta, sekä mitä tiettyjen tuotteiden ja palvelusten tuottaminen maksaa yhteiskunnalle. Näin jokainen kuluttajayhdistys voi esimerkiksi tarkistaa, haluaako se jatkaa alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti vai esimerkiksi karsia kalliita tuotteita pois alkuperäisestä suunnitelmastaan. Toisaalta yritykset voivat muuttaa tuotantoaan vastaamaan suurempaa kysyntää, joka vastaavasti nostaa heidän työstään saamaa korvausta.

5) Nyt jo huomattavasti tarkemmat hinnat palautetaan vielä arvioitavaksi ja suunnitelma siirtyy käytäntöön ellei suuria, kaikkia koskevia valituksenaiheita ole. Tuotantoon on näin mahdollista tuoda mukaan esimerkiksi ympäristöhuolenaiheet tai muut seikat, joiden ratkaiseminen riippuu tuottajien ja tuotannon vaikutukset kantavien kuluttajien (esimerkiksi louhinta-alueen tai uuden rautatien lähialueiden asukkaiden) välisistä päätöksistä. Isompien päätösten kanssa apuna on jatkuvasti mahdollisimman tarkat ja täysin avoimet tiedot tuotannon kustannuksista ja vaikutuksista, sillä millään osapuolella ei ole rakenteellisia kannustimia arvioida näitä vaikutuksia väärin.

Suunnitteluprosessi on laadittu sellaiseksi, että käy selväksi, milloin yrityksen tuotantoehdotus sisältää tuhlausta ja milloin kuluttajayhdistyksen ehdotus on epäreilu ja kohtuuton. Prosessi antaa muille yrityksille ja kuluttajayhdistyksille mahdollisuuden evätä ehdotuksia, jos ne vaikuttavat tuhlailevilta tai epäreiluilta. Mutta prosessin alussa tehdyt alkuperäiset ehdotukset ja ehdotuksiin sittemmin tehdyt korjaukset ovat täysin kunkin yrityksen ja kuluttajayhdistyksen harkinnassa. Toisin sanoen, jos yrityksen työntekijäyhdistyksen tuotantoehdotusta tai asuinalueyhdistyksen kulutusehdotusta ei hyväksytä, vain ehdotuksen tehnyt yhdistys voi korjata ehdotustaan arvioimalla hintasignaaleja haluamallaan tavalla. Tämä osallistavan suunnittelun piirre erottaa sen myös merkittävällä tavalla kaikista muista suunnittelumalleista. Taloudellisen vapauden kannalta on nimittäin oleellista, että työntekijät yrityksissään ja kuluttajat voivat harjoittaa todellista itsehallintoa ilman byrokraattien tai erilaisten keskusjohtoisten tahojen saneluvaltaa.

Talouteen demokratiaa, vapautta ja joustavuutta

Osallistavan suunnittelun mallissa tavoitellaan yksilöille vapautta päättää joustavasti kulutuksestaan yksilöinä ja yhteisöinä, hyläten järjestelmällisesti talouden keskusjohtoisen suunnittelun tunnetut ja perustavanlaatuiset ongelmat. Kuluttajat voivat tehdä valintoja vielä markkinatalouksiakin joustavammissa olosuhteissa ilmoittaen kulutustoiveitaan tarkkojen hintasignaalien avulla tuottajille niin varsinaisen suunnittelukierroksen aikana kuin jatkuvasti oman arkisen kulutuksensakin kautta. Osallistava suunnittelu on toisin sanoen demokraattinen prosessi investointien vapaaseen ohjaamiseen ja suunnitteluun yritysten ja kuluttajien välillä.

Tämän tekstin yhteydessä ei ole tilarajoitteiden vuoksi mielekästä syventyä osallistavan suunnittelun yksityiskohtiin, mutta aiheesta voi selvittää lisää osallistumalla Parecon Finlandin järjestämään tilaisuuteen tai tutustumalla aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen. Osallistavasta suunnitteluprosessista on suositeltava kokonaisesitys luettavissa muun muassa teoksista The Political Economy of Participatory Economics (Michael Albert & Robin Hahnel) ja Kilpailusta yhteistyöhön – kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää (Robin Hahnel).

Kokeiluja kohti onnistuneempaa taloutta

Osallistava taloussuunnittelu vaikuttaa monille ensi kuulemalta kaukaiselta ajatukselta, koska tällä hetkellä käytössä oleva talouden kohdentamisjärjestelmä, markkinat, on niin keskeinen osa nykyisiä yhteiskuntia. Talouden demokraattinen suunnittelu ei kuitenkaan ole niin kaukainen idea, mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Edellä kuvatun demokraattisen suunnittelun tapaisia kokeiluja on toiminnassa jo nykyisen markkinatalouden sisällä. Yksi esimerkki on osallistava budjetointi, jota on kokeiltu muun muassa Brasiliassa Porto Alegressa sekä Yhdysvalloissa New Yorkissa ja Chicagossa. Osallistavassa budjetoinnissa kaupungin asukkaat osallistuvat aktiivisesti budjetointiin ja julkisen kulutuksen suunnitteluun. Kokemukset osallistavasta budjetoinnista ovat olleet valtaosin erittäin positiivisia ja antavat jatkuvasti arvokasta lisätietoa kuinka ratkaisuja voitaisiin parantaa entisestään.

Toisena esimerkkinä voidaan ottaa menestyksekäs luovien projektien uusi rahoituspalvelu, Kickstarter. Yhdysvaltalaisen palvelun idea on yksinkertainen: tuottaja laatii suunnitelman jostain tuotteesta, laskee tuotantoon vaadittavat panokset ja lopuksi määrittelee pääoman määrän, joka tarvitaan tuotannon aloittamiseksi. Kuluttajat arvioivat tuottajan ehdotusta, ja halutessaan lupaavat sijoittaa kyseiseen projektiin. Kickstarter-projektissa kuluttajien riski on suhteellisen vähäinen, koska investointi toteutuu vain siinä tapauksessa, että projekti saavuttaa etukäteen määritellyn investointirajan. Näin ollen kuluttajalla on suuri varmuus saada investoinnilleen vastiketta – yleensä ensimmäisten joukossa kyseisen tuotteen. Tämä madaltaa kynnystä tuotantoon osallistumiseen ja lisää tuottajien ja kuluttajien välisen vaihdannan dynaamisuutta.

Tarve palvelulle on osoittautunut suureksi, sillä monet hyvän tuotantoidean keksineet joutuvat kiertämään nykyjärjestelmässä riskirahoittajien pientä piiriä hattu kourassa toivoen, että nämä rahoittajat innostuisivat alkuperäisestä ideasta. Huolimatta siitä, että tuotantoidean kehittäjä on perustellusti vakuuttunut suunnitellun tuotteen kysynnästä, riskirahoittajat ovat saattaneet suhtautua penseästi rohkeaan tuoteideaan. Monet projektinsa alkuvaiheessa työskentelevät tuottajat ovat myös ilmaisseet turhautumisensa siihen, että rahoittajilla on tapana pyrkiä voimakkaasti kontrolloimaan ja ohjaamaan projektia.

Kickstarterissa pyritäänkin ohittamaan tyypilliset tuotannon rahoituksen väliportaat, mikä on mahdollistanut suoran vuorovaikutuksen tuottajien ja kuluttajien välillä. Lukuisat tuottajat ovat kuvailleet prosessia toimivaksi ja innostavaksi, ja kuvanneet kuinka motivoivaa on olla suorassa yhteydessä tuotteen käyttäjiin. Markkinoiden epätasa-arvoinen ääni per euro -periaate on Kickstarterissa ymmärrettävästi edelleen tuottajien ja kuluttajien päätösvallan taustalla, mutta esimerkki valaisee hyödyllisesti niitä etuja, joita tuottajapuolen ja kuluttajien suora vuorovaikutus talouden demokraattisessa suunnittelussa voisi tuoda mukanaan.

---

[1] Markkinoiden rakenteellisia ongelmia on esitetty yksityiskohtaisemmin julkaisemassamme taloustieteen professori Robin Hahnelin artikkelissa "Perusteet markkinoita vastaan".

[2] Osallistavan suunnittelun kuvausta päivitetty 14.3.2013

Lue myös: Talouden suunnittelusta

Demokratia ja talous - Parecon Finlandin & Attac Finlandin paneelikeskustelu lauantaina 21.4.

Parecon Finland ja Attac Finland kutsuvat yhdessä laaja-alaiseen paneelikeskusteluun demokratiasta ja taloudesta Suomen sosiaalifoorumissa lauantaina 21.4. klo 14. Sijainti on Ruotsinkielinen työväenopisto Arbis (Dagmarinkatu 3, Helsinki), luokkahuone 22.

Keskustelemassa ovat Parecon Finlandin puheenjohtaja Antti Jauhiainen, sekä yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Teppo Eskelinen Attac Finlandista. Paneelin puheenjohtajana toimii Parecon Finlandin Tuomas Salonen.

Paneelikeskustelussa hahmotellaan nykytalouden rakenteellisia ongelmia demokratian näkökulmasta ja tarkastellaan erilaisia vaihtoehtoja, jotka voisivat mahdollistaa työn vapaamman ja demokraattisemman yhteiskunnan puolesta niin lyhyellä kuin pidemmälläkin aikavälillä.

Tilaisuus on avoin ja maksuton, tervetuloa!

BBC: Autoilun aiheuttamat saasteet tappavat Britanniassa 5000 ihmistä vuodessa


BBC:
Road pollution is more than twice as deadly as traffic accidents, according to a study of UK air quality. 
The analysis appears in Environmental Science and Technology, carried out by Steve Yim and Steven Barrett, pollution experts from MIT in Massachusetts. 
They estimate that combustion exhausts across the UK cause nearly 5,000 premature deaths each year. 
The pair also estimate that exhaust gases from aeroplanes cause a further 2,000 deaths annually. 
By comparison, 2010 saw, 1,850 deaths due to road accidents recorded.
BBC uutisoi britannialaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan autoilun sivutuotteena syntyvät ilmansaasteet aiheuttavat Britanniassa 5000 ennenaikaista kuolemaa vuosittain. Tutkimuksen esiinnostama esimerkki kuvaa osuvasti sitä, kuinka tuotannolla ja kulutuksella on lukuisia ulkoisvaikutuksia, jotka eivät sisälly markkinahintoihin.

Markkinoilla ostajilla ja myyjillä ei ole syytä ottaa näitä heidän kaupankäyntinsä ulkopuolelle jääviä vaikutuksia lainkaan huomioon. Mitä enemmän autoilun negatiivisia ulkoisvaikutuksia pystytään maksattamaan muilla, sitä enemmän ostajat ja myyjät hyötyvät. Ainoa tapa puuttua markkinoilla negatiivisiin ulkoisvaikutuksiin on pyrkiä asettamaan rajoituksia ja korjaavia veroja haitallisten vaikutusten hillitsemiseksi.

BBC 17.4.2012
Traffic pollution kills 5,000 a year in UK, says study

Road pollution is more than twice as deadly as traffic accidents, according to a study of UK air quality.

The analysis appears in Environmental Science and Technology, carried out by Steve Yim and Steven Barrett, pollution experts from MIT in Massachusetts.

They estimate that combustion exhausts across the UK cause nearly 5,000 premature deaths each year.

The pair also estimate that exhaust gases from aeroplanes cause a further 2,000 deaths annually.

By comparison, 2010 saw, 1,850 deaths due to road accidents recorded.

Overall, the study's findings are in line with an earlier report by the government's Committee on the Medical Effects of Air Pollutants (COMEAP), which found that air pollution in 2008 was responsible for about 29,000 deaths in the UK.

The new study arrives at a slightly lower annual figure of 19,000, a difference the lead author of the COMEAP study, Fintan Hurley, attributes to differing methodology.

Breaking down pollution

The latest study adds to the debate by breaking down mortality rates according to sector - transport, energy and industry.

The researchers combine models of atmospheric circulation and chemistry with source data and clinical studies to arrive at their independent figures for the health effects of pollution.

The findings challenge the traditional view that industrial plants are the main source of pollution
Although the popular perception of air pollution involves images of smoke stacks billowing out toxic black fumes into the atmosphere, industry and the power sector turn out to kill fewer than vehicle emissions, the data shows.

"Cars and lorries emit right by where people live and work and so have a greater impact," explains lead author Steven Barrett.

The findings also pinpoint where the deaths happen: 2,200 every year in Greater London, another 630 in both Greater Manchester and West Midlands.

Because the model includes Europe-wide weather patterns, it also reveals how far the deadly effects of air pollution can reach.

Of the 19,000 annual UK deaths estimated, 7,000 are due to pollutants blown in from the continent. In London, European pollutants add 960 deaths each year to the 2,200 caused by UK combustion fumes.

But the international trade in deaths goes both ways. More than 3,000 European deaths can be attributed to UK emissions the authors say.

"We are all in this together," agrees Fintan Hurley of COMEAP.

"If one city were to clean up its traffic, it would still be dealing with pollution from traffic elsewhere."

The propensity for air pollution to straddle boundaries has political, as well as medical, implications.

The UK is currently facing the threat of prosecution by the European Union for serial violations of air-quality standards.

But the new study suggests that 40% of the key pollutant, PM2.5 (particles up to 2.5 micrometres in diameter) comes from abroad.

"The EU-attributable particulates in London are likely to have significantly contributed to the violations, because they raised the background concentration on which local short-term peaks were superimposed," explains Steven Barrett.

Not that these legal niceties are of any help to those most at danger from polluted air. The analysis identifies key improvements that would help reduce the health burden of air pollution.

Practical measures include the reduction of black carbon emitted in car exhausts - especially from older cars that fail to burn their fuel completely.

Reductions in nitrogen oxide (NOx) emissions would also help, though perhaps at a cost of making vehicles less efficient.

Far more effective, experts say, would be to invest in public transport, taking cars off the road altogether.

Such improvements would come at a cost, but so does continuing with business as usual.

"We estimate the premature deaths are costing the UK at least £6 billion a year," says Steven Barrett, "and perhaps as much as £60 billion."

For comparison, Crossrail is projected to cost £14.8 billion to build and expected to remove 15,000 car journeys during the morning peak.

Meanwhile, Steven Barrett is moving his attention to another form of public transport, and hopes soon to conclude a detailed assessment of the health impacts of either a third runway at Heathrow and of the alternative Thames Estuary Airport proposal.

Kepa: IMF:n pääjohtaja vaatii tuloerojen kaventamista

 Kepa:
"Kiina teki oikein keskittyessään talouskasvuprosenttien lisäksi kasvun laatuun ja tapoihin, joilla kasvu saadaan hyödyttämään koko väestöä", IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde totesi Pekingissä Kiinan kehitysfoorumissa 18. maaliskuuta.

Pääjohtajan ajatukset peilasivat tuloksia, joita Kansainvälisen valuuttarahaston tutkimusosasto on viime vuosina tuottanut. Tutkimusosaston mukaan tasaista tulonjakoa tarvitaan turvaamaan talouskasvu ja estämään finanssikriisien syntyä.
"Tiedämme, että tasa-arvoisempi yhteiskunta tuo mukanaan vakaamman talouden ja kestävämmän talouskasvun. Tämä haaste ei koske vain Kiinaa", Lagarde linjasi.
Talouskasvun turvaaminen ja finanssikriisien estäminen tuloeroja kaventamalla perustuu seuraaviin periaatteisiin. Kun varakkaiden ansiot kasvavat, tämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että he myös kuluttavat enemmän ja täten kasvattavat kokonaiskysyntää. Todennäköisesti mitä enemmän tienataan, sitä enemmän myös säästetään. Mitä enemmän ihmiset säästävät, sitä enemmän kokonaiskysyntä laskee alle kokonaistarjonnan. Köyhempien kohdalla taas kohonneet ansiot näkyvät suoremmin kulutuksen lisääntymisenä ja kokonaiskysynnän kasvuna. Mitä köyhemmästä ihmisestä on kyse, sitä todennäköisemmin kaikki lisäansiot siirtyvät suoraan kulutukseen ja lisäksi suhteellisen nopeasti. Näin kokonaiskysyntä pysyy samalla tasolla kuin kokonaistarjonta.

Kokonaistarjonnalla tarkoitetaan kaikkia palveluita ja hyödykkeitä, joita yhteiskunnassa tuotetaan. Kokonaiskysynnällä taas tarkoitetaan kaikkien palvelujen ja hyödykkeiden yhteenlaskettua kulutusta. Mitä suurempi osa rikkaiden ansiosta päätyy säästöihin, sitä vähemmän he kuluttavat ja lisäävät kysyntää, ja sitä enemmän kokonaiskysyntä jää alle kokonaistarjonnan. Näin yritykset, jotka eivät enää saa kaikkea tuottamaansa myydyksi, joutuvat leikkaamaan tuotantoa ja irtisanomaan työntekijöitä. Tämä vähentää kokonaiskysyntää entisestään ja pahentaa ongelmaa. Tuloksena on itseään vahvistava taantuman kierre.

Jotta talous alkaisi taas kasvaa, tulee yritysten alkaa lisätä tuotantoa ja palkata lisää työntekijöitä. Yrityksillä ei kuitenkaan ole syytä toimia näin, jos niiden tuotteille ei ole aikaisemminkaan riittänyt kysyntää. Kierteen katkaisemiseksi tulee kysynnän kasvaa, mikä voidaan aikaansaada esimerkiksi julkista kulutusta lisäämällä. Kaikki toimet, jotka aikaansaavat alempien tuloluokkien käytettävissä olevien tulojen lisääntymistä, kasvattavat suoraan ja nopeasti kokonaiskysyntää, koska kuten edellä jo mainittiin, kohoneet tulot johtavat mitä todennäköisemmin kulutuksen lisääntymiseen. Mitä suurempi osa kaikista tuloista menee ylemmille tuloluokille eli rikkaille, sitä todennäköisempi edellä kuvattu taantumuksellinen dynamiikka on, koska mitä enemmän he säästävät, sitä voimakkaammin kokonaiskysyntä laskee alle kokonaistarjonnan.

Lue myös:

IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Business Insider: Yrittäjät ja rikkaat eivät luo työpaikkoja
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin



Kepa.fi 20.03.2012
IMF:n Lagarde vaatii tuloerojen kaventamista Kiinassa ja maailmalla


Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde tuki Kiinassa pitämässä puheessaan tuloerojen kaventamista ja kehui sitä, ettei Aasian talousmahti ollut avannut rahoitusmarkkinoitaan hätäisesti.

"Kiina teki oikein keskittyessään talouskasvuprosenttien lisäksi kasvun laatuun ja tapoihin, joilla kasvu saadaan hyödyttämään koko väestöä", IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde totesi Pekingissä Kiinan kehitysfoorumissa 18. maaliskuuta.

Pääjohtajan ajatukset peilasivat tuloksia, joita Kansainvälisen valuuttarahaston tutkimusosasto on viime vuosina tuottanut. Tutkimusosaston mukaan tasaista tulonjakoa tarvitaan turvaamaan talouskasvu ja estämään finanssikriisien syntyä.
Parempaa terveydenhuoltoa ja eläkejärjestelmiä

"Tiedämme, että tasa-arvoisempi yhteiskunta tuo mukanaan vakaamman talouden ja kestävämmän talouskasvun. Tämä haaste ei koske vain Kiinaa", Lagarde linjasi.

Tuloerojen tasaaminen on Lagarden mukaan välttämätöntä myös sosiaalisen vakauden säilyttämiseksi, kun Kiinan työssä käyvien osuus väestöstä alkaa jo 4—5 vuoden päästä pienentyä.

"Terveydenhuollon ja eläkejärjestelmien vahvistaminen tulee olemaan avaintoimenpide."

Valuuttarahaston sisarjärjestöä Maailmanpankkia on kritisoitu pitkään siitä, että sen tutkimusosaston tulokset eivät näy järjestön politiikassa. Lagarden puhe nostaa tutkimusosaston uutta linjaa järjestön poliittisen kannanmuodostuksen kärkeen.

Samalla uudet linjanvedot hälventävät epäilyjä siitä, että tuloeroihin keskittynyt tutkimus olisi ollut vain vuonna 2011 eronneen pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin ajattelua.

Kokonaan toinen kysymys on, miten linjaus tulee näkymään IMF:n lainaohjelmissa. Tähän on vielä liian aikaista vastata.
Rahoitusmarkkinoiden säätelyä tulee purkaa varoen

Lagarden puheessa oli myös monia perinteisempiä IMF:n opinkappaleita kaupan vapauttamisesta vastuulliseen talouspolitiikkaan. Mukana oli kuitenkin tuloerojen lisäksi myös muita tuoreempia avauksia.

"Kiina on jättänyt rahoitusmarkkinoiden avaamisen myöhempään kehitysvaiheeseen. Tästä syystä Kiinan rahoitusmarkkinat eivät kärsineet myrkyllisistä rahoitusinstrumenteista, jotka romahduttivat monien kehittyneiden maiden markkinat", Lagarde linjasi.

Perinteisesti IMF on vaatinut velallismailtaan rahoitusmarkkinoiden säätelyn nopeaa purkamista. Tavoitteena tulee Lagarden mukaan olla rahoitusmarkkinoiden avaaminen edelleen, mutta varovaisuudella.

"Tasa-arvon vaatiman politiikan täytyy olla kotimaista ja räätälöityä kunkin maan olosuhteisiin."

IMF:n suositukset ovat yleensä olleet tutkimusten mukaan maasta toiseen melko samantyyppisiä.
Kiinan valta kasvaa

Lagarden tuki Kiinalle saattaa heijastella paitsi maan menestystä, myös sen kasvavaa valtaa IMF:n sisällä.

"Työskentelen päivittäin kollegani Min Zhun ja muiden korkeiden kiinalaisten johtajien kanssa IMF:ssä. Jokainen päivä muistuttaa minua heidän kyvyistään", Lagarde ylisti.

Kiinan vaikutus näkyykin maltillisesti kasvatetun äänivallan lisäksi myös IMF:n ja sen sisarjärjestön Maailmanpankin työntekijäkunnassa.

"Kun muu maailma pyristelee kriisistä kohti vakaata kasvua, näyttäytyy Kiina esimerkkinä siitä mitä voidaan saavuttaa", Lagarde lopetti puheensa.

The Real News: Rikkaiden korkeampi verottaminen ei hidasta talouskasvua



Video on kolmas osa The Real Newsin kolmiosaisesta reportaasista, joka käsittelee Massachusettsin yliopistossa tehtyä laajaa tutkimusta rikkaiden käyttäytymisestä suhteessa veroihin ja niiden korotuksiin Yhdysvalloissa. Videolla The Real Newsin Paul Jay haastattelee tutkimuksen tehnyttä Jeffrey Thompsonia. Kuten aiemmassa osassa jo todettiin, rikkaampien verotuksen - etenkin tuloverotuksen - maltillinen korottaminen ei vaikuta hirveästi rikkaiden käyttäytymiseen. He saattavat panostaa voimakkaammin erilaisiin tapoihin kiertää veroja, mutta he eivät muuta pois, tee vähempää töitä, sijoita vähempää tai aloita vähemmän uusia yrityksiä.
There's basically no evidence that the states that have adopted targeted tax increases at affluent households have suffered economic repercussions (...) in fact high-income households are not nearly as responsive to tax increases as some people might have you believe. (...) The research suggests that they don't leave a state. They're not less likely to continue to work or continue to invest or start small businesses.
Lisäksi rikkaiden verottamisella ei vaikuttaisi olevan vaikutusta talouskasvuun. Jeffrey Thompson viittaa Yhdysvalloissa tehtyyn vertailevaan tutkimukseen, jonka perusteella talouskasvu on yhtä todennäköistä niin korkeamman kuin matalammankin verotuksen osavaltoissa. Rikkaiden verotuksella ei näyttäisi olevan minkäänlaista yhteyttä talouskasvun kanssa.
And looking back at the past ten years, you know, there's a nice report from the Institute on Taxation and Economic Policy from earlier this month that suggests that high income tax states are just as likely to be fast-growing as are zero income tax states, and zero income tax states are just as likely to be low-growing states as are high income tax states. There appears to be, on the overall, sort of the broad-brush economic performance, whether it's job growth, income growth, it appears to be no relationship whatsoever between these states adopting high income taxes or having no income tax whatsoever.
Sen sijaan Jeffrey Thomasin mielestä rikkaiden tuloverotuksen kiristämisestä saadut verotuotot mahdollistaisivat esimerkiksi yhteisö- tai kiinteistöveron laskemisen, millä taas olisi suuremmalla todennäköisyydellä hyvä vaikutus uusien yritysten perustamiseen ja sitä kautta työllistämiseen ja talouskasvuun
Actually, that's a very likely outcome. You know, why might it be that a payroll tax or a property tax would have a greater effect than an income tax? Well, a small business, when they start out, whether or not they're successful, they're going to be paying taxes on their payroll, they're going to be paying some forms of taxes. They won't actually be paying their income tax unless they're actually earning a profit. So startup conditions might be exactly when a small firm is more at risk of going under, and that's the time when they're paying these other taxes and not the income tax.
Katso myös:

The Real News: Korkeammat verot eivät saa rikkaita muuttamaan
Talouselämä: Rikkaat eivät vähennä työntekoa verotuksen kiristyessä

The Real News 09.03.2012
Raising Taxes on Rich does not Slow Jobs Growth


PAUL JAY, SENIOR EDITOR, TRNN: Welcome to The Real News Network. I'm Paul Jay in Washington.

Since the beginning of what some people are calling the Great Recession in 2008, revenues to states have sharply plummeted. Most of the response has been cuts—cuts in public spending and the social safety net, education, and other such areas. Very little of this has been made up by increasing revenues, especially in terms of taxes on the affluent. So why? And what would be effect of this? Some people argue that taxing the wealthy drives down investment or makes them leave the state, so you really can't do this as a public policy option.

Well, what's the research on this? Well, there's a new paper out now by Jeffrey Thompson. He's a assistant professor at the PERI institute in Amherst, Massachusetts, and he now joins us. Thanks for joining us, Jeffrey.

JEFFREY THOMPSON, ASST. RESEARCH PROFESSOR, POLITICAL ECONOMY RESEARCH INSTITUTE: Thanks for having me.

JAY: So just quickly, how much revenue—how bad is the situation for states and, I guess, as a derivative of that, the municipalities? What has been the loss of revenues since the beginning of the recession?

THOMPSON: Well, the biggest cuts were experienced between 2009 and 2008. So state and local revenues declined by 18 percent, the largest decline in decades and decades. States, when they put their budgets together, looking forward to being able to provide an equivalent level of services to the previous budget cycle, have found budget holes of around $190 billion across all states back in 2010. Those sizes of those budget shortfalls have not been as large as 2010, but they've continued. So, for example, the budget gap that states anticipated in 2012 was $106 billion, and for 2013 they're looking forward to budget gaps of $44 billion. So they continue, although the deepest declines were in 2009 and 2010.

JAY: So there's essentially two things a state can do. They can either cut spending or raise revenue, as we all know. Now, the arguments against raising revenue by increasing taxes on the wealthy, there in fact have been some states that have done some of this. What's the actual evidence in terms of what happens when there is such increase in taxes?

THOMPSON: Well, broadly, there's basically no evidence that the states that have adopted targeted tax increases at affluent households have suffered economic repercussions. You know, this in part could be that in fact the amount of revenue those states have generated, while impressive, hasn't been even large enough to fill those budget shortfalls. So Oregon, for example, adopted a special temporary tax bracket on very high income households. They still had to implement budget cuts.

So the other explanation, though, is that in fact high-income households are not nearly as responsive to tax increases as some people might have you believe. My review of the evidence on what high-income households do in response when they face tax increases by state governments is I don't think that they leave. The research suggests that they don't leave a state. They're not less likely to continue to work or continue to invest or start small businesses. So there's probably the fact that states that have taken those steps to raise some revenue on high-income households are probably jointly a result that they haven't gone all that far toward raising revenue, and that rich households just aren't as responsive as the opponents seem to promise.

JAY: Now, before we dig into some of the arguments about whether or not to raise taxes at the upper end, I guess it's important that people have an understanding of where state tax revenue's coming from now. And if I understand it correctly, part of the problem here is that most of state tax revenue is a kind of regressive tax anyway. Explain what you mean by that. You talk about that in your paper.

THOMPSON: Sure. In fact, in all 50 states—so all 50 states have an higher effective tax rate on low-income households than they do on high-income households. So if you add up the taxes paid and divide it by their income, that gives you their effective tax rate.

So why does that result hold? It holds because property taxes are the dominant tax of local governments and sales taxes are the biggest state tax, and both of those taxes are regressive—they take more out of the income of lower- and middle-income households than upper-income households.

In addition, the states, many of the states that have income taxes also have fairly flat income taxes, like Massachusetts. The Commonwealth of Massachusetts, where PERI is located, has a flat income tax rate. So everyone pays the same rate. There's a little bit of progressivity in that there are some low-income levels that have a zero rate applied, but everyone who pays the tax pays the same nominal rate.

JAY: Now, just before we dig into some of the examples of states that have raised taxes some, I think it's important to point out something that's in your paper, which is the income, while there's been a big shift of income towards this top 1 percentile, it doesn't tell the whole story, what's been happening at the income level. The concentration of wealth in terms of assets and ownership is even more dramatic. What were your findings on that?

THOMPSON: Yeah. Well, we included some information from some good data sources on the distribution of income, the distribution of wealth. And so if you want a nice metric of the distribution of income, we look at the top 5 percent, the richest 5 percent of households. They control about 37 percent of all income. But when you look at assets or net worth, they control 60 percent of net worth. So the distribution in the concentration of wealth is much more extreme than the concentration of income.

JAY: And those numbers, I think, are 2007 numbers, which means that that actually could be even more now, because during recession, if I understand it correctly, you tend to have even more concentration of wealth, given that there's so much cheap stuff to buy up that if you are sitting on capital, it's a wonderful time to actually even accumulate more assets.

THOMPSON: That could be. I think the evidence on that—I mean, that's definitely one thing that can happen. But I think the evidence is that there are alternative ways that the things could go. You know, a lot of the wealth of very high income households is by privately owned corporations. And business assets and business—the value of businesses has suffered quite a bit. So it could be that the concentration of wealth is tempered a little bit. But the reality is it probably—I would say, I would think, based on what I've seen, that it hasn't changed that much.

JAY: So you think that 60 percent number still would be the correct number.

THOMPSON: Probably.

JAY: Right. Okay. Well, let's dig into, again, some examples of states. How much—that have had some wealth tax. Give us a couple of examples of states that have done it and what have been the consequences of it.

THOMPSON: Sure. One of the precursors, so one of the states sort of leading the way through example and also good research, was New Jersey. So before the crisis hit, in 2006 or 2004 they implemented a 2.6 percent new tax bracket on half-millionaires, so households with $500,000 in income or above. And so a solid study of that paper found that it raised $1 billion in revenue and had no real impact on outmigration behavior from New Jersey.

So, partly inspired by New Jersey, a handful of other states have also adopted sort of targeted additional rates on very high income households. So New York State adopted a rate that was nearly 9 percent for, you know, millionaires or half-millionaires. Oregon also had a temporary higher tax rate on very high income households. So [there are] a handful of states that have sort of taken the plunge in crafting, you know, targeted tax rates to get at those at the very top of the distribution.

JAY: And what happened?

THOMPSON: Well, those states have experienced considerable revenue from those increases. And looking back at the past ten years, you know, there's a nice report from the Institute on Taxation and Economic Policy from earlier this month that suggests that high income tax states are just as likely to be fast-growing as are zero income tax states, and zero income tax states are just as likely to be low-growing states as are high income tax states. There appears to be, on the overall, sort of the broad-brush economic performance, whether it's job growth, income growth, it appears to be no relationship whatsoever between these states adopting high income taxes or having no income tax whatsoever.

JAY: Well, let's start with one of the big arguments against raising taxes. This applies at any level, federal as well, but you've taken it up on the state level. And that's that people at the high income end are the, quote, job creators, and if you tax them, they will create less jobs. They'll invest less and they'll start less new businesses and all that. What did you find when you dug into that?

THOMPSON: Well, ultimately there's not much evidence to support that claim. I mean, there are a number of reasons to think that it's much weaker when you dig behind the superficial appeal. For example, there's a vast literature on the decision for entrepreneurs to start business. So self-employment, small businesses, and the tax—the literature on that very question, that decision to start new businesses, finds that there's no reason to think that tax increases by state and local governments, or at least income tax increases, actually deter the formation of small businesses. There are a couple of papers here and there that find that very high property taxes or payroll taxes may have some deterrence effect, but almost nothing on income taxes, so the taxes that actually get at the rich.

JAY: So actually that's—so the idea of moving more of the tax burden to the upper echelons on income might take some of the pressure off of raising taxes on property taxes and payroll taxes, so it actually becomes a job creator, in theory.

THOMPSON: Yeah. Actually, that's a very likely outcome. You know, why might it be that a payroll tax or a property tax would have a greater effect than an income tax? Well, a small business, when they start out, whether or not they're successful, they're going to be paying taxes on their payroll, they're going to be paying some forms of taxes. They won't actually be paying their income tax unless they're actually earning a profit. So startup conditions might be exactly when a small firm is more at risk of going under, and that's the time when they're paying these other taxes and not the income tax.

JAY: I mean, one of the counterarguments, I expect, would be that even small businesses need to go somewhere for money, and often they go to high-wealth individuals as investors, or you can get loans. And if these high-wealth individuals are getting taxed more, maybe they'll invest less in these smaller businesses. I mean, is there evidence on this?

THOMPSON: Overall there is a—the literature seems to suggest that the tax rate changes don't have an impact on their propensity to start a business. So where would the financing decision come into play there? Well, if capital markets were highly localized, and if the sources of financing and borrowing and startup money were highly local, then that story could possibly have some traction. But there's not a lot of reason to think that capital markets are very local. So small businesses, whether they're borrowing from banks—well, banks are, you know, primarily national banks, even international. So the linkage between the performance of a state and the access to credit of businesses in that state is actually not a very close link at all.

JAY: Okay. Well, in the next segments of our interview, we're going to keep drilling into Jeffery's research paper, and we're going to deal with questions like will people leave a state when taxes go up, will wealthy people work less and will they invest less, and other issues to do with the raising of taxes, which are one of the most fundamental debates going on in this society right now. So please join us for the next part of our interview with Jeffrey Thompson on The Real News Network.

HS: Kouluterveydenhuollon säästöt lisäsivät psykiatrisen hoidon tarvetta

HS:
Kouluterveydenhuoltoon 1990-luvulla tehdyt säästöt lisäsivät lasten ja nuorten psykiatrisen laitoshoidon tarvetta.

Tuoreen tutkimuksen mukaan avohoidossa eniten säästäneet kunnat joutuivat satsaamaan jo 2000-luvun alkupuolella huomattavasti vertailukuntia enemmän erikoissairaanhoitoon.

Itä-Suomen yliopistossa tänään tarkastettavan väitöstutkimuksen mukaan vaikeahoitoisia nuoria mielenterveyspotilaita päätyi kalliiseen laitoshoitoon erityisen paljon niistä yli 30 kunnasta, jotka säästivät 1990-luvulla rajuimmin kouluterveydenhuollossa sekä perhe- ja kasvatusneuvolatoiminnassa.

[...] "Lyhytnäköinen säästäminen ei tuonut toivottua tulosta, kun kulut laskettiin 15 vuoden ajalta", kertoo tutkija.

Säästöt olivat mittavia. Kouluterveydenhuoltoon käytettiin vielä vuonna 2008 vähemmän rahaa kuin 1994.

[...] Tutkijan mukaan perheille pitäisi tarjota ajoissa edullisia peruspalveluja.

Kouluterveydenhuollon "säästöt" ovat yksi esimerkki tämänkaltaisen leikkauspolitiikan lyhytnäköisyydestä sekä valtavasta inhimillisestä ja taloudellisesta hinnasta. Päinvastoin kuin nimi antaa ymmärtää, "säästöiksi" nimitetty julkisten palveluiden leikkaaminen ei usein ole säästeliästä - päinvastoin, hyvin usein se tuhlaa yhteisiä resursseja ja kohdentaa niitä yhä harvempien hyväksi.

Lue myös:

Tiede-lehti: Hoiva rakentaa muistia
YLE: Leikkauksien tilalle talouden elvytystä
YLE: Joulu on vaikeaa aikaa köyhissä lapsiperheissä
HS: Suomalaislapsia nyt köyhyysrajan alapuolella yhtä paljon kuin 70-luvulla

Robin Hahnel: “Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu”


HS 23.3.2012
Kouluterveydenhuollon säästöt lisäsivät psykiatrisen hoidon tarvetta

Kouluterveydenhuoltoon 1990-luvulla tehdyt säästöt lisäsivät lasten ja nuorten psykiatrisen laitoshoidon tarvetta.

Tuoreen tutkimuksen mukaan avohoidossa eniten säästäneet kunnat joutuivat satsaamaan jo 2000-luvun alkupuolella huomattavasti vertailukuntia enemmän erikoissairaanhoitoon.

Itä-Suomen yliopistossa tänään tarkastettavan väitöstutkimuksen mukaan vaikeahoitoisia nuoria mielenterveyspotilaita päätyi kalliiseen laitoshoitoon erityisen paljon niistä yli 30 kunnasta, jotka säästivät 1990-luvulla rajuimmin kouluterveydenhuollossa sekä perhe- ja kasvatusneuvolatoiminnassa.

Terveystieteiden maisteri Tarja Paakkonen tarkastelee tutkimuksessaan lasten ja nuorten mielenterveyspalveluja vuosina 1994–2008.Tarkasteltujen kuntien joukossa oli sekä pieniä että suuria.

"Lyhytnäköinen säästäminen ei tuonut toivottua tulosta, kun kulut laskettiin 15 vuoden ajalta", kertoo tutkija.

Säästöt olivat mittavia. Kouluterveydenhuoltoon käytettiin vielä vuonna 2008 vähemmän rahaa kuin 1994.

15 vuodessa tapahtui paljon muutakin. Lasten ja nuorten psykiatrian erikoissairaanhoidon avohoito kolminkertaistui ja osastohoito lisääntyi puolitoistakertaisesti.

Paakkonen selvitti Kuopion Niuvanniemen oikeuspsykiatrisessa sairaalassa tahdonvastaisesti hoidettujen lasten ja nuorten elämänvaiheita.

Monella tutkituista 52 potilaasta oli takanaan monentyyppistä väkivaltaa ja traumaattisia kokemuksia. Osasto avattiin 2004. Hoidettavaksi saatiin poikkeuksellisen vahvasti oirehtivia lapsia ja nuoria.

"Palvelujärjestelmä ei ole osannut vastata oikea-aikaisesti vaikeahoitoisten nuorten ja lasten tarpeisiin. Monen kohtalona on ollut siirtyä vain hoidosta toiseen."

Tutkijan mukaan perheille pitäisi tarjota ajoissa edullisia peruspalveluja.

"Ei ole millään lailla järkevää, että hoidot alkavat suoraan erikoissairaanhoidosta. Hoitojärjestelmän pitäisi olla käytettävissä silloin kun oirehdinta ja tuen tarve alkavat."

Vaikeahoitoisen alaikäisen laitoshoito on kallista, hoitokulut voivat nousta jopa 1,7 miljoonaan euroon 18 ikävuoteen mennessä.

"Apua tarvitsisivat erityisesti ne lapset, joiden vanhemmilla on päihdeongelmia ja rikollista käyttäytymistä. Ilman riittävää vanhemmuuden tukea he ovat vaarassa syrjäytyä tästä erikoissairaanhoitoon painottuneesta palvelujärjestelmästä."

Niuvanniemen lisäksi vaikeahoitoisimpia lapsia ja nuoria hoidetaan myös Tampereella. Kolmas yksikkö on aloittamassa syksyllä Kellokosken sairaalassa pääkaupunkiseudulla.