Tutkimus: Poliittisilla kytköksillä saa helpommin pelastuspaketteja

Tutkimus:
We analyze the likelihood of government bailouts of 450 politically connected firms from 35 countries during 1997-2002. Politically connected firms are significantly more likely to be bailed out than similar nonconnected firms. Additionally, politically connected firms are disproportionately more likely to be bailed out when the IMF or World Bank provide financial assistance to the firm’s home government. Further, among bailed-out firms, those that are politically connected exhibit significantly worse financial performance than their nonconnected peers at the time of and following the bailout.
Faccion ym. toteuttamassa tutkimuksessa analysoitiin 450 yritystä 35 maassa, joilla oli eriasteisia poliittisia kytköksiä vuosina 1997-2002. Tutkimuksen mukaan yritykset, joilla oli voimakkaat kytkökset poliitikkoihin ja puolueisiin, olivat todennäköisimpiä yksityisen sektorin pelastuspakettien saajia.

Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailmanpankin antaessa rahoitustukea yrityksen kotimaan hallitukselle, parhaiten poliittisessa elämässä "verkostoituneet" yritykset olivat todennäköisimmin pelastettavien joukossa. On tärkeää huomata, että näiden yritysten taloudellinen suorituskyky oli selvästi huonompi kuin "ei-verkostoituineilla" sekä pelastuspakettien aikana että verorahoin jaettujen tukien jälkeen.

Tutkimus nostaa esille yhden esimerkin siitä, kuinka yhteiskunnan taloudellisen lohkon korruptio ja epädemokraattisuus voivat levitä myös muille yhteiskunnan osa-alueille – esimerkiksi edustuksellisen demokratian instituutioihin. Suuryritysten poliittiset kytkökset ja lobbausvalta vaikuttavat tutkitusti valtioiden talouspolitiikan suuntaan. Tässä mielessä markkinatalouden ääni per euro -periaate tunkeutuu politiikan puolelle, jossa periaatteessa kuuluisi toteuttaa tasavertaista ääni per ihminen -periaatetta.

Tutkimus: CIA:n salaoperaatiot lisäsivät Yhdysvaltojen vientiä

Tutkimus:
Increased political influence, arising from CIA interventions during the Cold War, was used to create a larger foreign market for American products. Following CIA interventions, imports from the US increased dramatically, while total exports to the US were unaffected.
Harvardin, New Yorkin ja Essexin yliopistoissa työskentelevien tutkijoiden yhteisessä tutkimuksessa selvitettiin CIA:n salaisten kansainvälisten operaatioiden merkitystä yhdysvaltalaisten yritysten viennin kannalta.

Tutkijat tulivat siihen johtopäätökseen, että CIA:n operaatiot, joissa joko asetettiin uusia nukkehallintoja tai tuettiin olemassaolevia hallintoja, johtivat kohdemaissa yhdysvaltalaisten tuotteiden tuonnin selvään lisääntymiseen. Tämä lisäys johtui tutkijoiden mukaan siitä, että CIA:n tukemat hallinnot ostivat suoraan yhdysvaltalaisia hyödykkeitä valtaan päästyään.

Tutkijoiden mukaan Yhdysvallat toteutti poliittisia interventioita köyhemmissä maissa oman teollisuuden viennin voimistamiseksi erityisesti niiden tuotteiden kohdalla, joissa Yhdysvallat oli suhteessa heikompi tuottaja. Tutkimuksen tulokset osaltaan murentavat sitä yleistä virheellistä käsitystä, että Yhdysvaltojen voimakas taloudellinen kehitys olisi "vapaiden markkinoiden" aikaansaannosta.

Lue myös:

Talouden suunnittelusta

The Real News: Korkeammat verot eivät saa rikkaita muuttamaan

Video on kolmas osa The Real Newsin kolmiosaisesta reportaasista, joka käsittelee Massachusettsin yliopistossa tehtyä laajaa tutkimusta rikkaiden käyttäytymisestä suhteessa veroihin ja niiden korotuksiin Yhdysvalloissa. Kyseessä on sama tutkimus, johon eilen blogiimme poimima Talouselämän uutinenkin pohjasi. Videolla The Real Newsin Paul Jay haastattelee tutkimuksen tehnyttä Jeffrey Thompsonia.

Thompsonin tutkimukset osoittavat, että ansiotuloverojen muutaman prosenttiyksikön korotus ei saa rikkaita muuttamaan. Tutkittaessa ihmisten muuttokäyttäytymistä ei verotus ole merkittävä taustalla vaikuttava tekijä. Ja tämä pätee jopa Yhdysvalloissa, missä verotus vaihtelee eri osavaltioiden välillä ja muutto osavaltiosta toiseen on helpompaa kuin esimerkiksi maasta toiseen muuttaminen Euroopassa. Syy tähän on, että jokaisella meistä on voimakkaat siteet asuinpaikkaamme, ja että muuttaminen on erittäin suuri operaatio.

 

Why wouldn't a rich person leave the state if you hike their income tax rate by a couple of percentage points? Well, they have ties to the state, meaningful, deep ties to the state, just like most people. It's costly for them to move. It's costly for them to sell their house. It's costly for them to go through the process of finding new schools for their kids. They have business connections. They have deep ties to a community. And they appreciate quality public services, good roads, good schools, public safety, just like anybody else. And so when you look at, dig into the evidence on the migration behavior, we find that they don't leave.

Sen sijaan tutkimuksessa huomattiin, että todennäköisin reaktio tuloverojen korotuksiin on verosuunnittelun lisääminen. Ne, joilla on siihen mahdollisuus, yrittävät entistä voimakkaammin välttyä maksamasta nousseita veroja.

It's very costly to up and move, to relocate yourself to a different state. It's very costly to shut down a business, for example, or change a career, but it's not very costly to hire tax attorneys or tax planners to help you find ways to get around it. And that's probably the most abundant area that people are reacting in. But the primary impact of this kind of tax shifting—you know, using deductions more aggressively, using tax shelters more aggressively—is that it actually diminishes the tax revenue haul that you would expect otherwise, but doesn't necessarily impact the economy.

Kuitenkaan, tällä ei Thompsonin mukaan ole suurta vaikutusta itse talouteen. Ansiotulojen verotuksen kiristyessä veronkierto lisääntyy ja korotetusta verosta ei saada maksimaalista tuottoa, mutta tuloverojen kiristämisellä ei ole juurikaan vaikutusta sijoittamis- ja työllistämishalukkuuteen. Ihmiset jatkavat edelleen liikevoittojen tavoittelemista ja silloin he sijoittavat sekä työllistävät.

Just because someone is sheltering some tax income more aggressively, they're not less likely to make real investments. They're making those investments to make as much profit as they can, and that doesn't change anything. They're not less likely to employ workers. That's all based on economic fundamentals. 

 

It will mean that the tax policy change will bring in less revenue than it would otherwise, but when policymakers confront that reality and they ask themselves, we know we're going to lose some money through aggressive tax planning—. But that revenue loss pales in comparison to the revenue gained from actually following through and raising the tax.

Ja vaikka lisääntyneen veronkierron johdosta veronkiristys ei tuo julkiselle sektorille niin suuria tuloja kuin mahdollista, veronkierrosta aiheutuva tappio on silti minimaalinen suhteessa verojen nostamisesta koituneisiin tuottoihin. Lisäksi tappioita voidaan pyrkiä vähentämään viranomaisten toimesta tukkimalla erilaisia veronkierron mahdollistamia porsaanreikiä tai lakkauttamalla sen suoraan mahdollistamia käytäntöjä, kuten hallintarekisteri Suomessa.

Lue Myös:

TE: Tekeydy ulko­maalaiseksi, vältä verot
Suomen Attac: Pörssin hallintarekisteröinnin laajentaminen edesvastuutonta


The Real News 09.04.3012
Taxes Do Not Mean Rich Will Leave

Jeff Thompson pt.3: Study shows that if States raise taxes the rich will not relocate

PAUL JAY, SENIOR EDITOR, TRNN: Welcome to The Real News Network. I'm Paul Jay in Washington.

We're continuing our series of interviews with Jeffrey Thompson, who's recently written a paper looking at ways states can raise revenue and what would happen if they raise taxes on the upper tier, on the 1 percent. Will they stop working? Will they stop investing? Well, as you'll see if you watch the earlier episodes of the interview, Jeffrey Thompson concludes the rich will not go on strike. But will they just leave? If one state raises its taxes, will wealthy people just move out of the state or do something else to avoid taxes, for example, spend most of their time hiring tax lawyers to figure out ways not to pay the taxes?

So now joining us again to discuss this issue is Jeffrey Thompson. He's a assistant research professor at PERI institute, University of Massachusetts, in Amherst. Thanks again for joining us, Jeffrey.

JEFFREY THOMPSON, ASSISTANT RESEARCH PROF., POLITICAL ECONOMY RESEARCH INST.: Happy to be here.

JAY: So let's start with will they just hit the road. Will wealthy people simply figure out a way to at the very least change their official residence, so they go to some low tax state and avoid higher taxes? What do we know about this?

THOMPSON: We know a fair amount. There's been a lot of good research in recent years. You know, for a starter on this topic, this is probably the most dramatic way that someone could respond, and it's the one that, you know, keeps conscientious public officials awake at night, the idea that all of the rich people are going to up and leave the state. But in practice—and the reality is they actually don't.

Why wouldn't a rich person leave the state if you hike their income tax rate by a couple of percentage points? Well, they have ties to the state, meaningful, deep ties to the state, just like most people. It's costly for them to move. It's costly for them to sell their house. It's costly for them to go through the process of finding new schools for their kids. They have business connections. They have deep ties to a community. And they appreciate quality public services, good roads, good schools, public safety, just like anybody else. And so when you look at, dig into the evidence on the migration behavior, we find that they don't leave.

JAY: Well, is the reason for that, so far, at least, is because the states that have had income taxes—millionaire taxes, sometimes it's called—that these taxes have been rather timid, and they haven't been enough, I think, in most cases to actually forestall or put off cuts in social expenditure? So is there some line that gets crossed that if the tax gets higher, and thus have more significant impact to put off those kinds of social spending cuts, but when you get to those numbers maybe people do leave? I mean, what do we know about that?

THOMPSON: In principle that's got to be true. You know, if you think about—.

JAY: There's got to be some line you cross.

THOMPSON: There's got to be some line. You know, if you think about it, if you're deciding whether to live in state A or state B right next door, you know, you sort of keeping tabs on how big that difference is. And for $100, surely you're not going to move. For $10,000, probably not. You know, there's some research evidence that suggests that for your average person, the difference in terms of looking at the benefits measured over a lifetime, a lifetime of benefits—so over 20 or 30 years, the difference is going to have to be at least $300,000 to trigger you to want to even think about moving. But if you get to the very upper echelons, if you're starting to talk about millions of dollars in differences, that's going to inspire someone to leave.

So at some point, you know, clearly you're going to have a big impact on people's behavior. But now, in the current situation, where the highest tax rates, the highest marginal rates are right around 10 percent, that's just not enough to trigger a meaningful response.

JAY: Well, how much more do you think rates should go or need to go so that there's a real impact in not having to do so much cutbacks on the social expenditure side?

THOMPSON: There are two important ways to think about that question. One is how far could we go with temporary hikes that are essentially geared to be countercyclical. So back in 2010, or even early 2011, 2009, how far could states go in terms of temporary targeted tax increases at the bottom? I think there's quite a bit of room for a few points higher, at least on a temporary basis. The case is stronger for temporary hikes in a downturn, because the overall problem facing the economy is depressed demand. And also, the long-term, households are going to move based on their perception of the long-term costs. So a temporary increase of a few percentage points is going to add up to very little over the lifetime of a very rich person. So you can go much higher on a temporary basis.

Over the long term we've got to conclude that the room to move on the part of state tax makers, state tax policy makers, is less. My paper doesn't shed much light on exactly how high states can go. It's probably reasonable to think that a couple of percentage points beyond where they are now—but it's definitely less than the room to move in the short term.

JAY: Now, in your paper, you don't address the issue of are there things states could do to make it less advantageous to move for the sake of tax avoidance. Have you looked into that at all?

THOMPSON: We didn't look into that in the paper, but we do know that one of the likely ways of responding is not actually moving. It's basically high-income people—very high income people commonly own homes in multiple jurisdictions. And so it's fairly easy for them to claim residence in a different state. So there are means of tax rules regarding residency that you could tighten up to make it harder for someone to claim residence in another state, and also just simply enforcing existing rules, doing a more solid investigative job on the auditing side to confirm, if you're saying you're only a part-year resident, are you really only a part-year resident. So there are administrative and auditing tools that states could use to minimize that type of behavior.

JAY: If they had the will to do so.

THOMPSON: Yeah.

JAY: Well, the other big thing in terms of avoiding taxes, obviously, is not moving, but the first step would be: call your army of tax lawyers and figure out ways to avoid the tax, I suppose also even including, you know, ways to shift income offshore and such. But what have you found in terms of, so far at least, what's the experience of tax avoidance when states do raise high income level taxes?

THOMPSON: This in fact is probably the most likely means of response by high-income households, and it's the least costly as well. It's very costly to up and move, to relocate yourself to a different state. It's very costly to shut down a business, for example, or change a career, but it's not very costly to hire tax attorneys or tax planners to help you find ways to get around it. And that's probably the most abundant area that people are reacting in.

It's important for policymakers especially, and, really, the general public, to understand that this is happening. But the primary impact of this kind of tax shifting—you know, using deductions more aggressively, using tax shelters more aggressively—is that it actually diminishes the tax revenue haul that you would expect otherwise, but doesn't necessarily impact the economy. Just because someone is sheltering some tax income more aggressively, they're not less likely to make real investments. They're making those investments to make as much profit as they can, and that doesn't change anything. They're not less likely to employ workers. That's all based on economic fundamentals. It will mean that the tax policy change will bring in less revenue than it would otherwise, but when policymakers confront that reality and they ask themselves, we know we're going to lose some money through aggressive tax planning—. But that revenue loss pales in comparison to the revenue gained from actually following through and raising the tax.

JAY: So the devil's really in the detail of how the tax is written as well, I would guess; that, you know, you might find a situation where a populist politician wants to talk about raising taxes on the rich and all that. But when you actually get into the wording of how the taxes get raised, that's where the space either opens or doesn't for tax avoidance. So it would really take a lot of—what's the word?—scrutiny on the part of the public to make sure that these things, these measures really are tax increases.

THOMPSON: Yeah, I think that's right. I mean, I guess I would shift the focus to the real—the scrutiny should, of course, be on how much money is really going to be raised. But also, if the scrutiny is applied to the issue of how it's going to impact the state or the economy, I think that's an area of fruitful conversation as well.

You know, we expect that, you know, if you adopt, like New Jersey did, or Oregon or New York, if you adopt an extra income tax bracket on income above some threshold, above $500,000, that is going to raise real revenue. I mean, the evidence suggests in the case of New Jersey they raised $1 billion a year. You know, if Connecticut were to adopt a similar 2.5 point increase on those incomes, it would raise $800 million a year.

So we expect there to be real revenue. It's just going to be offset by some millions of dollars lost in evasion. But the behavioral response, in terms of less jobs being available or less, you know, investment or less businesses, that's what's going to be, you know, not as dramatic, nearly so dramatic as what people might expect.

JAY: Thanks very much for joining us, Jeffrey.

THOMPSON: Thank you.

JAY: And thank you for joining us on The Real News Network.

Talouselämä: Rikkaat eivät vähennä työntekoa verotuksen kiristyessä

Talouselämä:
Ansiotuloverotusta ei saa kiristää, koska se vähentäisi hyvätuloista motivaatiota tehdä työtä. Tätä argumenttia on käytetty usein hyvätuloisten verotuksen kiristämisen vastustamiseen.

Uusi Massachusettsin yliopistossa tehty amerikkalaistutkimus kuitenkin viittaa siihen, että argumentti ei ole kovin pätevä. (...) Tutkimuksen mukaan hyvätuloiset kotitaloudet eivät todellisuudessa tee merkittäviä muutoksia taloudelliseen käyttäytymiseensä pienten veronkorotusten vuoksi.

Esimerkiksi hyvätuloiset lääkärit eivät tutkimuksen mukaan muuttaneet työtuntiensa määrää veromuutosten vuoksi.


Talouselämä 27.03.2012
Taas yksi rikkaita koskeva myytti on kumottu


Ansiotuloverotusta ei saa kiristää, koska se vähentäisi hyvätuloista motivaatiota tehdä työtä.

Tämä argumenttia on käytetty usein hyvätuloisten verotuksen kiristämisen vastustamiseen.

Uusi Massachusettsin yliopistossa tehty amerikkalaistutkimus kuitenkin viittaa siihen, että argumentti ei ole kovin pätevä. Tutkimuksesta kirjoittaa Wall Street Journal.

Tutkimuksen mukaan hyvätuloiset kotitaloudet eivät todellisuudessa tee merkittäviä muutoksia taloudelliseen käyttäytymiseensä pienten veronkorotusten vuoksi.

Esimerkiksi hyvätuloiset lääkärit eivät tutkimuksen mukaan muuttaneet työtuntiensa määrää veromuutosten vuoksi.

Tietysti jos suurten tulojen verotus nousee 100 prosenttiin, rikkaat työskentelisivät vähemmän, tutkimus toteaa. Muutokset verotuksessa saavat hyvätuloiset myös muuttamaan taloudellista käytöstään siten, että he esimerkiksi myyvät osakkeitaan ennen kuin pääomaverot kiristyvät.

Harvinaisempaa kuitenkin on, että veromuutokset saavat rikkaita muuttamaan käyttäytymistään ja esimerkiksi tekemänsä työn määrää.

Talouselämä: Nuoret joutuvat valitsemaan ammattinsa liian aikaisin

Talouselämä:
Suomen koulutusjärjestelmä pakottaa nuoren valitsemaan ammatin liian aikaisin, sanoo Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kiti Müller.

Ammatin joutuu valitsemaan hänen mukaansa jo silloin, kun itseymmärrys on vasta kehittymässä. Prosessissa tärkeitä ovat otsalohkot, jotka kypsyvät noin 25-vuotiaaksi asti.

- Nuoren älyllinen suorituskyky saattaa olla aikuisen tasolla, mutta tuntemus siitä, mitä hän haluaa tehdä elämässään ei välttämättä ole sellaisessa vaiheessa, että ratkaisuja kykenee tekemään, professori sanoo
Taloussanomat, 6.4.2011:
Viidennes työssä käyvistä ruotsalaista kokee olevansa jumissa työpaikassaan. Sekä ammatti että työpaikka tuntuvat heistä vääriltä.

– Ihmiset jäävät työpaikkoihin, jotka tekevät heidät sairaiksi, ja joissa he eivät viihdy, sanoo asiaa tutkinut työpsykologian professori Gunnar Aronsson Tuhkolman yliopistosta

(...) Vaikka työ tuntuukin väärältä, niin silti moni päättää jäädä. Aronssonin mukaan työpaikasta lähteminen ei ole helppoa. Moni pelkää pysyvän työpaikan menettämistä tai palkan putoamista. Myöskään sopivaa työtä ei ole helppo löytää, joten moni valitsee sopeutumisen.

(...) Tämä on hänen mukaansa iso ongelma, ja tarkoittaa, että ihmiset eivät saa käyttää täyttä potentiaaliaan työssä.


Talouselämä 24.03.2012
Professori: Nuoret joutuvat valitsemaan ammattinsa liian aikaisin


Suomen koulutusjärjestelmä pakottaa nuoren valitsemaan ammatin liian aikaisin, sanoo Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kiti Müller.

Ammatin joutuu valitsemaan hänen mukaansa jo silloin, kun itseymmärrys on vasta kehittymässä. Prosessissa tärkeitä ovat otsalohkot, jotka kypsyvät noin 25-vuotiaaksi asti.

- Nuoren älyllinen suorituskyky saattaa olla aikuisen tasolla, mutta tuntemus siitä, mitä hän haluaa tehdä elämässään ei välttämättä ole sellaisessa vaiheessa, että ratkaisuja kykenee tekemään, professori sanoo.

Müllerin mukaan aivojen kannalta olisi hyvä vähentää oppilaan valinnan mahdollisuutta peruskoulussa ja toisella asteella. Sitä vastoin korkeakoulussa pitäisi voida yhdistää erilaisia opintoja toisiinsa nykyistä vapaammin.

Jos ihmisellä on liikaa vaihtoehtoja ja liian vähän aikaa pohtia niitä, voi syntyä rasitustila, Müller kertoo. Hänen mukaansa noin 25-30 prosenttia opiskelijoista kärsii ainakin ajoittain toimintakykyä ja opiskelua haittaavasta ahdistuksesta tai masentuneesta mielialasta.

Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi

Taloussanomat:
Islanti aikoo maksaa osan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Pohjoismaiden sille myöntämistä lainoista takaisin ennen määräaikaa.

(...) Summa vastaa reilua viidennestä Islannin IMF:tä ja Pohjoismailta vuonna 2008 saamasta rahoituksesta. Islanti joutui tukeutumaan kansainväliseen apuun sen jälkeen, kun maan suurimmat pankit jättivät maksamatta kymmenien miljardien eurojen velat.
Kepa, 22.11.2011:
Islanti hoiti kriisiään toisin kuin perinteiset opit olisivat velvoittaneet: hyvinvointi säilytettiin ja sitä jopa vahvistettiin. Talous lähti nousuun, vaikka kaikki valtavirran talousopit sanoivat, että sen olisi pitänyt lähteä laskuun.

Islanti teki oikein, kun se päätti vuonna 2008 antaa kriisipankkien kaatua eikä suostunut sosialisoimaan niiden tappioita. Vahvasti elvyttävä talouspolitiikka oli oikea ratkaisu, samoin kuin pääomaliikkeiden vahva kontrolli.

Näin totesi kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Islannin edustaja Franek Rozwadowski konferenssissa, jonka IMF järjesti 27. lokakuuta Reykjavikissa yhdessä maan hallituksen kanssa.

(...) Vaikka IMF:n edustajien avaukset ovat yllättäviä, ne eivät tule aivan puun takaa. Noin 30 vuoden kokemukset kehitysmaiden velkakriiseistä ovat opettaneet, että eurooppalainen budjettikuri- ja sanelupolitiikka eivät ole paras lääke talouslaman hoidossa.
Lue myös:

IMF: Islanti teki oikein antaessaan pankkien ja sijoittajien kärsiä
Robin Hahnel: “Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu”



Taloussanomat 16.03.2012
Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi


Islanti aikoo maksaa osan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Pohjoismaiden sille myöntämistä lainoista takaisin ennen määräaikaa.

Islannin keskuspankin eli Sedlabankin eilen antaman tiedotteen mukaan Islanti aikaistaa 116 miljardin kruunun eli noin 697 miljoonan euron lainan takaisinmaksua.

Summa vastaa reilua viidennestä Islannin IMF:tä ja Pohjoismailta vuonna 2008 saamasta rahoituksesta. Islanti joutui tukeutumaan kansainväliseen apuun sen jälkeen, kun maan suurimmat pankit jättivät maksamatta kymmenien miljardien eurojen velat. Islannin 33 kuukauden pituinen tukiohjelma päättyi elokuussa.

– Tämänpäiväinen suoritus on osa lyhytaikaisen velan maksamista ja siten vähentää kustannuksia, jotka aiheutuvat ulkomaisten valuuttareservien ylläpitämisestä keskuspankissa ilman, että rahoitusriskejä kasvatetaan tai varantoja tyhjennetään, keskuspankki ilmoitti.

IMF:lle maksettava lainaerä olisi erääntynyt ensi vuonna. Pohjoismaille Islanti on maksamassa vuosina 2014 ja 2015 erääntyviä lainoja sekä osan vuonna 2016 erääntyvistä lainoista. Alkuperäinen lainamäärä oli keskuspankin mukaan kokonaisuudessaan 3,4 miljardia euroa.

Talouden suunnittelusta

Blogitekstissä esitetään perusteluita sille, että talouden suunnittelu on yleinen käytäntö eri talousjärjestelmissä ja talouden eri tasoilla. Talouden suunnittelu ei itsessään ole ongelmallista, vaan keskeistä on tapa, jolla suunnitellaan. Kommunistiset suunnitelmataloudet olivat keskusjohtoisia komentotalouksia. Sekä nykyisissä että menneissä markkinatalouksissa on turvauduttu valtioissa ja yrityksissä talouden suunnitteluun. Osallisuustalouden kaltaisia demokraattisen suunnittelun ideoita on punnittava kriittisesti teoriassa ja käytännössä, mutta niitä ei tulisi hylätä ideologisesta pelosta talouden suunnittelua kohtaan. 

Esitellessämme osallisuustalouden ideaa kohtaamme usein yleisen käsityksen siitä, että talouden suunnittelu on kommunistista ja näin ollen vältettävää. Kommunistisissa maissa käytössä ollut keskusjohtoinen suunnitelmatalous on osoitettu sekä teoreettisesti että käytännössä erittäin ongelmalliseksi muun muassa ekologisuuden, oikeudenmukaisuuden, tehokkuuden ja demokraattisuuden suhteen. Keskusjohtoinen suunnitelmatalous on myös osoitettu äärimmäisen epädemokraattiseksi ja hierarkkiseksi talouden suunnittelun malliksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että talouden suunnittelu ylipäätään on pahasta. Eikä se myöskään tarkoita sitä, että reaalisosialismeilla, kuten Neuvostoliitolla ja Kiinalla, olisi ollut yksinoikeus talouden suunnitteluun.

Vapaiden markkinoiden ideaaliin kuuluu ajatus siitä, että suhteellisen samankokoiset tuottajat kilpailevat keskenään kuluttajista ja tämän kilpailun ansiosta yhteiskunta laajemmin hyötyy, sillä kilpailuasetelma saa tuottajat tehostamaan toimintaansa. Taloustoimijoiden, kuten tässä tapauksessa tuottajien, koolla on merkitystä, sillä jos osa toimijoista saavuttaa merkittävästi toisia paremman valta-aseman, markkinakilpailu alkaa hyödyttää määräävässä asemassa olevaa toimijaa. Suurempi yritys voi väliaikaisella tappiohinnoittelulla pudottaa kilpailijoita pois pelistä tai esimerkiksi ostaa kilpailijoiden ideat, lahjakkuudet tai peräti koko toiminnan itselleen. Tästä syystä nykyisissä markkinatalouksissa on eriasteisia kilpailulainsäädäntöjä, joilla pyritään takaamaan tuottajien suhteellinen samanarvoisuus markkinakilpailussa ja turvaamaan taloudellisen toiminnan yhteiskunnallisia hyötyjä.

Miten tämä kaikki liittyy talouden suunnitteluun? Viime vuosikymmeninä maailmantaloudessa toimivien suuryritysten koko on kasvanut säännöllisesti ja tämän kasvun myötä enenevä osa taloudellisesta toiminnasta on siirtynyt uudenkaltaisen suunnittelun piiriin. Kansainväliset talousinstituutiot, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, ovat kannustaneet erityisesti talousvaikeuksissa rämpiviä maita avaamaan lainsäädäntöänsä niin, että maiden veropolitiikka suosisi ulkomaista omistusta ja monikansallisia suuryhtiöitä. Maailmanpolitiikan  professori Teivo Teivainen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että käytännön kapitalismi on erkautunut kauaksi markkinaintoilijoiden teoreettisista ideaaleista:
Maailmankaupasta kiistellessään sen enempää oikeisto kuin vasemmistokaan ei liiemmin vaivaa päätään sillä, että huomattava osa kansainvälisestä kaupasta käydään monenlaista säätelyä harjoittavien suuryritysten sisällä. OECD:n uusimpien arvioiden mukaan jopa yli puolet maailmankaupasta käydään kansainvälisten konsernien eri maissa sijaitsevien tytäryhtiöiden välillä.  
Kun yritysten yhteenliittymä ostaa itseltään ja myy itselleen, hinnanmuodostus poikkeaa taloustieteen ideaalimallien olettamasta vapaasta kysynnästä ja tarjonnasta. Siirtohinnoittelulla suuryritysten strategisen suunnittelun konttorit pyrkivät ohjaamaan voitot sinne, missä se on niille verotuksellisesti hyödyllisintä. Tällöin on vapaiden markkinoiden sijaan aiheellista puhua kapitalistisesta suunnitelmataloudesta. 
Yhdysvaltain tulliviranomaisten tilastoista löytyy satojen dollareiden yksikköhintaan Trinidadista ostettuja kuulakärkikyniä ja Israelista hankittuja appelsiinimehupurkkeja. Yritykset säätelevät voittojensa kohdentumista myös kirjaamalla markkinahinnasta poikkeavia konsulttipalkkioita tai velkajärjestelyjä omille yksiköilleen. 
Tarkkaan suunnitelluilla kirjanpitokoukkauksilla alhaisen tai olemattoman verotuksen alueelle suuret banaaniyritykset ovat saaneet Latinalaisen Amerikan tuottajamaiden tytäryhtiöitään tarvittaessa näyttämään tappiollisilta. Ne ovat kirjanneet Jerseyn tai Caymansaarten kaltaisissa veroparatiiseissa sijaitsevat toiset tytäryhtiönsä veloittamaan tuottajayhtiöitään erilaisten hallinto-, rahoitus- ja vakuutuspalveluiden käytöstä.  
Teivainen huomauttaa myös, että hänen kuvaamansa 'kapitalistinen suunnitelmatalous' on pääasiassa lainmukaista, koska verosuunnitteluun erikoistuneet asiantuntijayritykset osaavat ottaa asiakkaidensa 'kirjanpitokoukkauksissa' paikallisen verottajan vaatimukset hyvin huomioon.

Verosuunnittelun lisäksi yritykset harjoittavat muitakin suunnittelun muotoja. Yksinkertainen esimerkki voidaan ottaa yrityksestä, joka lanseeraa uutta tuotetta markkinoille. Kuluttajien kiinnostusta on saatettu mitata erilaisin koekäyttäjäryhmien testein, mutta lopullista tuotteen kysyntää on hyvin vaikea ennustaa etukäteen. Yritys suunnittelee julkaisuaikataulun, ottaa huomioon tuotannossa vaadittavat panokset ja muut kustannukset, asettavat julkaisemansa tuotteen hinnat niin, että arviolta tuotetta ei jää varastoihin, mutta ei myöskään tulisi ylikysyntää ja niin edelleen. Näissä kaikissa vaiheissa suunnittelulla on keskeinen rooli.

Yritykset harjoittavat myös strategista suunnittelua. Markkina-arvoltaan maailman suurimmaksi yhtiöksi hiljattain noussut Apple on harjoittanut strategista suunnittelua tuottaessaan kosketusnäyttölaitteita, joiden teknologia on niin uutta, ettei komponentteja pystytä valmistamaan niin paljon, että määrä vastaisi kysyntää. Tilanne on johtanut siihen, että Apple on tehnyt useiden vuosien mittaisia sopimuksia komponenttivalmistajien kanssa sekä tallennuskomponenteista (flash-muisti) että kosketusnäyttöpaneeleista. Osa näistä sopimuksista sisältää Applen investointeja uusiin tehtaisiin sekä pidemmän aikavälin ostositoumuksia.

Johtuen Applen poikkeuksellisen suuresta käteisvarannosta, yhtiö on voinut ostaa suuren osan valmistettavista komponenteista jo etukäteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kilpailijat kehittäisivät merkittävästi paremman tuotteen, heillä ei ole mahdollisuutta valmistaa tuotetta samalla mittakaavalla. Johtuen Applen edullisesta neuvotteluasemasta, yhtiö maksaa komponenteista alan analyytikoiden mukaan selvästi muita alhaisempaa hintaa. Apple on myös pyrkinyt solmimaan yksinoikeussopimuksia komponenttivalmistajien kanssa. BusinessWeekin artikkelissa kuvataan, kuinka Apple hamstrasi lasereiden valmistajien tuotantoa yksinoikeudella itselleen. Tätä yhtiöiden suunnittelun muotoa kutsutaan kauppatieteissä 'toimitusketjun hallinnaksi' (supply chain management). Applen harrastama suunnittelu, 'toimitusketjun hallinta', on yleistä suuryhtiöiden toiminnassa. Esimerkiksi maailman suurimpiin kuuluvat öljy-yhtiöt kontrolloivat Applen tavoin koko tuotantoketjua kuljetuksista ja jalostusprosessista myyntiin asti.

Myös kapitalistiset valtiot ovat harjoittaneet historiansa aikana monen muotoista talouden suunnittelua tuotantokapasiteettinsa parantamiseksi ja talouskehityksensä turvaamiseksi. Kehittyneiden länsimaiden harjoittama protektionismi, jonka avulla esimerkiksi Englanti aikanaan ja myöhemmin Yhdysvallat vakiinnuttivat taloudellisen johtoasemansa, on yksi tällaisen suunnittelun muoto. Arvovaltaisen taloushistorioitsijan Paul Bairochin mukaan Yhdysvallat harjoitti voimakasta protektionismia valtion itsenäistymisestä alkaen 1920-luvulle asti ja Bairoch painottaa, että tämä vahvan protektionismin aikakausi kiihdytti Yhdysvaltain kasvua ja sen myötä myös kaupankäyntiä. [1] Alexander Hamilton, yksi Yhdysvaltojen talousohjelman merkittävimmistä suunnittelijoista, piti englantilaisten ideoita "vapaasta kaupasta" haitallisina Yhdysvaltojen kehitykselle, koska hänen mielestään "vapaa kauppa" suosii voimakkaasti kolonialistisia ja imperialistisia valtoja. Hamilton puolusti voimakkaasti valtion roolia talouden suunnittelussa erilaisten tullien ja tariffien muodossa. Bairochin mukaan 1900-luvulle tultaessa Yhdysvallat oli maailman protektionistisin valtio.

Toinen valaiseva esimerkki kapitalististen valtioiden taloussuunnittelusta on Yhdysvallat toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Sodan aikaan Yhdysvaltojen talous oli voimakkaassa valtion ohjauksessa ja merkittävä osa taloustuotannosta oli suoraan tai epäsuorasti valtion rahoittamaa. Yhdysvaltojen teollinen tuotantokapasiteetti yli kolminkertaistui sodan aikana ja sodanaikainen taloussuunnittelu loi perustan yhdelle taloushistorian suurimmista kasvukausista sodan jälkeisillä parilla vuosikymmenellä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia laativat keskenään sodan jälkeisen talousohjelman Bretton Woods -konferenssissa. Tätä vuonna 1944 laadittua ohjelmaa oli suunnittelemassa muun muassa englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes, joka piti valtioiden taloudellista suvereniteettiä keskeisenä tekijänä taloudellisen kasvun turvaamisessa. Järjestelmä perustui pääoman rajoituksiin ja säädeltyihin valuuttoihin, ja näillä toimilla pyrittiin valtioiden taloudellisen suvereniteetin turvaamiseen. Järjestelmällä mahdollistettiin valtioiden väliintulot markkinoille sosiaalidemokraattisten toimenpiteiden toteuttamiseksi.

Talouden vakauttamiseen pyrkiviä suuryhtiöiden pelastuspaketteja voidaan myös perustellusti kutsua valtioiden harjoittamaksi talouden suunnitteluksi. Tuoreimpia esimerkkejä aiheesta ovat viimeaikaisten finanssikuplien seurauksena myönnetyt valtioiden pelastuspaketit suurille rahoituslaitoksille. Sadoissa miljardeissa euroissa liikkuvat tuet perustellaan välttämättömänä pahana, jotta yhteiskunnalle tärkeää infrastruktuuria tuottavien suuryhtiöiden kaatuminen ei aiheuttaisi yhteiskunnalle valtavan mittakaavan haittoja. On myös tärkeää huomata, että viime vuosikymmeninä jaetut pelastuspaketit eivät rajoitu pelkästään rahoitusyhtiöihin, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa on 1970-luvulta asti pelastettu pankkien ohella autoteollisuutta (esim. Chrysler Corporation), sotateollisuutta (esim. Lockheed Corporation) ja vakuutusyhtiöitä.

Yllä on kuvattu erilaisia talouden suunnittelun muotoja nykyisissä markkinatalouksissa perusteluksi väitteelle, että talouden suunnittelussa itsessään ei varsinaisesti ole mitään uutta. Suuryhtiöiden suunnitteluprosessit ovat kuitenkin äärimmäisen epädemokraattisia johtuen yritysten päätöksentekorakenteesta, joka on lähes poikkeuksetta hierarkkinen. Markkinarakenteet sisältävät myös rakenteellisia vinoumia, jotka johtavat taloudelliseen tehottomuuteen ja ympäristön turmelemiseen.

Osallisuustalouden ideassa esitetty malli demokraattisesta suunnittelusta on laadittu, jotta eriasteiset kokeilut demokraattisemman ja ekologisen talouden kehittämiseksi helpottuisivat. Seuraavaksi tässä tekstissä kuvataan osallistavan suunnittelun eri vaiheet ideaksi siitä, kuinka talouden suunnittelua voitaisiin toteuttaa nykyistä demokraattisemmin.

Osallistava suunnittelu on demokraattisen taloudellisen suunnittelun malli, jossa kuluttajat ja tuottajat luovat yhdessä tarkemman ja tehokkaamman pohjan kysynnän ja tarjonnan täyttämiselle. Kuka tahansa ymmärtää, kuinka tärkeitä järkevä taloudellinen kohdentaminen, työnjako ja tehokkuus ovat. Osallistava suunnittelu tarjoaa tähän vastauksia, jotka eroavat huomattavasti niin keskusjohtoisista suunnitelmatalouksista kuin erilaisista markkinatalouksista.

Kuvaus, joka annetaan ohessa on hyvin yksinkertaistettu, eikä voikaan antaa riittäviä ja vertailukelpoisia taloustieteellisiä vastauksia siihen, miksi ja miten tällainen suunnittelu voisi olla sekä erilaisia markkinatalouksia että merkittävästi epäonnistuneita keskusjohtoisia suunnitelmatalouksia huomattavasti tehokkaampaa. Tarkoituksena on antaa lyhyt yleiskuvaus tästä yksittäisestä teoreettisesta esimerkistä, sekä ensisijaisesti kannustaa lukemaan lisää niin talouden demokraattisesta suunnittelusta kuin markkinaratkaisujen sisäsyntyisistä ongelmista.

Osallistava suunnittelu koostuu pääpiirteittäin seuraavista vaiheista:

1) Yritykset kirjaavat ylös edellisen kauden tuotantonsa ja arvionsa tarvitsemistaan resursseista seuraavan kauden tuotantoa varten. Yritykset ja eri tuotannonalojen liitot antavat myös arvionsa seuraavan vuoden tuotannon muutoksista: mahdollisuuksista kasvattaa tuotantoa, tuoda uusia tuotteita ja palveluja talouteen tai vastaavasti aikeista pienentää tai muuttaa olemassaolevaa tuotantoa.

2) Vastaavasti asuinalueiden kuluttajien yhdistykset ilmoittavat korttelin, kaupunginosan ja kaupungin tasolla suunnitelmansa tulevan kauden hankinnoista: teiden korjauksista, koulujen laajennuksista, uusista rakennuksista ja niin edelleen. Nämä kuluttajayhdistysten arviot suunnittelemastaan kulutuksesta verrataan tuotannon arvioituihin kustannuksiin, työpaikkojen ja työpaikkayhdistysten laskemien arvioiden mukaisesti.

Samaan aikaan kuluttajien ei yksilöinä tarvitse tehdä mitään tähän suunnitelmaan liittyen. Talouden suunnittelu ei tarkoita “yhtä ostosläjää vuodessa”, vaan suunnittelun tarkoitus on nimenomaan antaa alustavat hintatiedot vuoden mittaan toteutettavaa kulutusta varten. Päivittäinen kulutus tapahtuisi siis hyvin pitkälti nykyisten kaltaisten kauppojen, verkkokauppojen ja palvelupisteiden kautta.

Kuluttajat voivat kuitenkin niin halutessaan ilmoittaa osana suunnitteluprosessia jostain suuremmasta hankinnastaan. Tähän heitä kannustaa tieto siitä, että varhaisemmin ilmoitettu muutos suunnitelmaan on helpompi laskea tarkemmin korjattuihin hintoihin, joka tulee erityisesti (ja lähinnä) suurempien ostosten kohdalla edullisemmaksi. Kuluttajat voivat myös esimerkiksi eritellä joitakin tiettyjä tuotteita, joita ovat vaikkapa aiemmin runsaasti käyttäneet ja tietävät nyt etteivät aio tulevan kauden aikana käyttää, mutta nämä muutokset heidän on aivan yhtä mahdollista tehdä kauden mittaan.

3) Yksinkertaistaen voidaan summata molemmat vaiheet. Tuottajat yrityksissään sanovat periaatteessa muulle yhteiskunnalle: “Jos te muut, joiden kanssa harjoitamme keskinäistä työnjakoa, annatte meidän käyttää tuotannossamme kaikkien yhteisiä tuotannollisia resursseja, me puolestamme lupaamme toimittaa seuraavat tuotteet ja palvelukset muiden käytettäviksi.

Vastaavasti kuluttajien yhdistykset tehdessään ehdotuksia pyytävät lupaa kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotanto aiheuttaa sosiaalisia kustannuksia. Niiden ehdotusten viesti on siis tämä: ”Uskomme, että työtovereiltamme saamamme arviot näkemästämme vaivannäöstä työpaikoillamme yhdessä kotitalouksien jäsenten saamien palkkioiden kanssa osoittavat meidän ansainneen oikeuden kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotannon sosiaaliset kustannukset ovat näiden palkkojen tasolla.”

4) Näin saatu ensimmäinen arvio kulutuksen ja tuotannon hinnoista ja vaikutuksista palautetaan arvioitavaksi ja hyväksyttäväksi niin kuluttajille kuin tuottajille. Näitä arvioita voidaan pitää niin kutsuttuina hintaindikaattoreina, koska ne antavat viitteitä siitä, mitä kustannuksia yhteiskunnalle aiheutuu resurssien käyttämisestä ja esimerkiksi saastepäästöjen aiheuttamisesta, sekä mitä tiettyjen tuotteiden ja palvelusten tuottaminen maksaa yhteiskunnalle. Näin jokainen kuluttajayhdistys voi esimerkiksi tarkistaa, haluaako se jatkaa alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti vai esimerkiksi karsia kalliita tuotteita pois alkuperäisestä suunnitelmastaan. Toisaalta yritykset voivat muuttaa tuotantoaan vastaamaan suurempaa kysyntää, joka vastaavasti nostaa heidän työstään saamaa korvausta.

5) Nyt jo huomattavasti tarkemmat hinnat palautetaan vielä arvioitavaksi ja suunnitelma siirtyy käytäntöön ellei suuria, kaikkia koskevia valituksenaiheita ole. Tuotantoon on näin mahdollista tuoda mukaan esimerkiksi ympäristöhuolenaiheet tai muut seikat, joiden ratkaiseminen riippuu tuottajien ja tuotannon vaikutukset kantavien kuluttajien (esimerkiksi louhinta-alueen tai uuden rautatien lähialueiden asukkaiden) välisistä päätöksistä. Isompien päätösten kanssa apuna on jatkuvasti mahdollisimman tarkat ja täysin avoimet tiedot tuotannon kustannuksista ja vaikutuksista, sillä millään osapuolella ei ole rakenteellisia kannustimia arvioida näitä vaikutuksia väärin.

Suunnitteluprosessi on laadittu sellaiseksi, että käy selväksi, milloin yrityksen tuotantoehdotus sisältää tuhlausta ja milloin kuluttajayhdistyksen ehdotus on epäreilu ja kohtuuton. Prosessi antaa muille yrityksille ja kuluttajayhdistyksille mahdollisuuden evätä ehdotuksia, jos ne vaikuttavat tuhlailevilta tai epäreiluilta. Mutta prosessin alussa tehdyt alkuperäiset ehdotukset ja ehdotuksiin sittemmin tehdyt korjaukset ovat täysin kunkin yrityksen ja kuluttajayhdistyksen harkinnassa. Toisin sanoen, jos yrityksen työntekijäyhdistyksen tuotantoehdotusta tai asuinalueyhdistyksen kulutusehdotusta ei hyväksytä, vain ehdotuksen tehnyt yhdistys voi korjata ehdotustaan arvioimalla hintasignaaleja haluamallaan tavalla. Tämä osallistavan suunnittelun piirre erottaa sen myös merkittävällä tavalla kaikista muista suunnittelumalleista. Taloudellisen vapauden kannalta on nimittäin oleellista, että työntekijät yrityksissään ja kuluttajat voivat harjoittaa todellista itsehallintoa ilman byrokraattien tai erilaisten keskusjohtoisten tahojen saneluvaltaa.

Osallistavan suunnittelun mallissa tavoitellaan yksilöille vapautta päättää joustavasti kulutuksestaan yksilöinä ja yhteisöinä, hyläten järjestelmällisesti talouden keskusjohtoisen suunnittelun tunnetut ja perustavanlaatuiset ongelmat. Kuluttajat voivat tehdä valintoja vielä markkinatalouksiakin joustavammissa olosuhteissa ilmoittaen kulutustoiveitaan tarkkojen hintasignaalien avulla tuottajille niin varsinaisen suunnittelukierroksen aikana kuin jatkuvasti oman arkisen kulutuksensakin kautta. Osallistava suunnittelu on toisin sanoen demokraattinen prosessi investointien vapaaseen ohjaamiseen ja suunnitteluun yritysten ja kuluttajien välillä.

Tämän tekstin yhteydessä ei ole tilarajoitteiden vuoksi mielekästä syventyä osallistavan suunnittelun yksityiskohtiin, mutta aiheesta voi selvittää lisää osallistumalla Parecon Finlandin järjestämään tilaisuuteen tai tutustumalla aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen. Osallistavasta suunnitteluprosessista on suositeltava kokonaisesitys luettavissa muun muassa teoksista The Political Economy of Participatory Economics (Michael Albert & Robin Hahnel) ja Kilpailusta yhteistyöhön – kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää (Robin Hahnel).


---
[1] Paul Bairochin yleisteos Economics and World History (Chicago: University of Chicago Press, 1993) on suositeltavaa luettavaa erityisesti Yhdysvaltain taloushistorian alkuvaiheista kiinnostuneille.
---
[2] Osallistavan suunnittelun kuvausta päivitetty 14.3.2013

YLE: Rikkaat käyttävät eniten terveyspalveluita

YLE:
Suurituloiset käyttävät Suomessa edelleen pienituloisia enemmän terveydenhuollon palveluita, vaikka ovat yleensä terveempiä, OECD:n tuore tutkimus osoittaa. Osin tämä johtuu hyvästä työterveyshuollosta, jonka ansiosta työssäkäyvä väestö pääsee hoitoon nopeammin ja helpommin kuin työelämän ulkopuolella olevat, jotka ovat myös pienituloisempia.
Lue myös:

Turun Sanomat: Rikkaiden ja köyhien väliset kuolleisuuserot Suomessa jyrkemmät kuin muissa Länsi-Euroopan maissa
Köyhyyden anatomia
Talouselämä: Tuloerojen kasvu muuttuu terveyserojen kasvuksi
Syrjäytyminen alkaa jo lapsena


YLE 20.3.2012
Rikkaat käyttävät eniten terveyspalveluita

Suurituloiset käyttävät Suomessa edelleen pienituloisia enemmän terveydenhuollon palveluita, vaikka ovat yleensä terveempiä, OECD:n tuore tutkimus osoittaa. Osin tämä johtuu hyvästä työterveyshuollosta, jonka ansiosta työssäkäyvä väestö pääsee hoitoon nopeammin ja helpommin kuin työelämän ulkopuolella olevat, jotka ovat myös pienituloisempia.

Kun lääkäripalveluiden käyttö suhteutetaan hoidon tarpeeseen, suurituloiset käyttävät lääkäripalveluita eniten Puolassa, Yhdysvalloissa, Espanjassa ja Suomessa.

Ilmiö koskee yleislääkärikäyntejä, mutta Suomessa etenkin erikoislääkärin vastaanottoja. Erikoislääkärien käyttö Suomessa oli kolmanneksi eriarvoisinta heti Espanjan ja Ranskan jälkeen ja yhtä eriarvoista kuin Sveitsissä ja Virossa. Myös hammaslääkärikäynnit painottuvat suurituloisiin, mikä havaitaan kaikissa OECD-maissa.

Tutkimuksen maissa pienituloiset käyttivät varakkaita enemmän terveyspalveluita vain Tanskassa, Belgiassa, Itävallassa, Ranskassa, Uudessa Seelannissa ja Kanadassa.

YLE: Maailmanpankki haluaa lisää suojeltuja merialueita

YLE:
Maailmanpankki aikoo kerätä viidessä vuodessa 1,5 miljardia dollaria eli lähes 1,2 miljardia euroa parantaakseen maailman merien tilaa. Noin 85 prosenttia valtamerien kalakannoista on ylikalastettuja tai tyhjennettyjä.
- Merien pelastamiselle on jo omistauduttu, mutta tarvitaan maailmanlaajuinen pyrkimys, sellaista ei ole, Maailmanpankin pääjohtaja Robert Zoellick sanoi valtamerien tilaa käsitelleessä kokouksessa Singaporessa. 
Zoellick esitti useita tavoitteita. Kymmenessä vuodessa on tarkoitus muun muassa palauttaa ainakin puolet maailman kalakannoista. Lisäksi suojeltujen merialueiden määrä on tarkoitus kaksinkertaistaa. Merien pinta-alasta on nykyisin suojeltu kaksi prosenttia, maapallon maapinta-alasta puolestaan 12 prosenttia.
Kalakantojen suojelemisen tarve liittyy markkinoiden rakenteellisiin ongelmiin. Markkinatalouden kannustinjärjestelmä tarjoaa vain vähän välineitä kalastusmäärien vähentämiseen. Yksittäisellä kalastajalla ei kannustimien näkökulmasta ole syitä ottaa huomioon liikakalastuksesta aiheutuvia ongelmia.

Markkinoiden hintojen muodostuksessa ei oteta huomioon kalastuksen ulkoisvaikutuksia, esimerkiksi kalakantojen romahtamista ja siitä seuraavia haittoja ekosysteemeille, vaan hinta määräytyy ainoastaan ostajien ja myyjien välisten lyhyen aikavälin neuvottelujen perusteella. Täten kun kalan hinta on noussut niin korkealle, etteivät kuluttajat sitä enää halua ostaa, ovat kalakannat todennäköisesti jo romahtaneet hälyttävän alhaiselle tasolle.

Lue myös:

Sääntöjen puute tuhoaa eteläisen Tyynenmeren kalakantoja
Petokalakannat romahtaneet kaksi kolmasosaa viimeisen sadan vuoden aikana

YLE 24.2.2012
Maailmanpankki haluaa lisää suojeltuja merialueita

Köyhyyden vähentämiseen pyrkivä Maailmanpankki aikoo kerätä viidessä vuodessa 1,5 miljardia dollaria eli lähes 1,2 miljardia euroa parantaakseen maailman merien tilaa. Noin 85 prosenttia valtamerien kalakannoista on ylikalastettuja tai tyhjennettyjä.

- Merien pelastamiselle on jo omistauduttu, mutta tarvitaan maailmanlaajuinen pyrkimys, sellaista ei ole, Maailmanpankin pääjohtaja Robert Zoellick sanoi valtamerien tilaa käsitelleessä kokouksessa Singaporessa.

Zoellick esitti useita tavoitteita. Kymmenessä vuodessa on tarkoitus muun muassa palauttaa ainakin puolet maailman kalakannoista. Lisäksi suojeltujen merialueiden määrä on tarkoitus kaksinkertaistaa. Merien pinta-alasta on nykyisin suojeltu kaksi prosenttia, maapallon maapinta-alasta puolestaan 12 prosenttia.

Köyhyys on tyhmyyttä, pelurit pärjää: osa 1

Tämä on ensimmäinen osa kirjoitusta, joka käsittelee köyhyyttä, menestystä ja tasavertaisia mahdollisuuksia. Kirjoituksen toinen osa täällä.

Taloussanomat:
Ovatko menestymättömät mielestäsi tyhmiä? Kuljetko leuka pystyssä, kyynärpäät ojossa ja toitotat, että sinulla on oikeus, koska sinulla on rahaa?
Asenteiden koveneminen ei vaikuttaisi olevan pelkästään suomalainen ilmiö. Taannoin tehdyn kyselytutkimuksen mukaan brittiläisten asenteet varallisuuden uudelleenjakoa kohtaan ovat koventuneet 80-luvulta. Tällöin vielä 51% tuki varallisuuden uudelleenjakoon tähtäävää politiikkaa, kun luku nyt viimeisimmän tutkimuksen mukaan on 31%. Raportissa sanotaan, etteivät hyvätuloiset halua menettää enempää rahaa tilipussistaan tukeakseen köyhempien ihmisten laiskuutta.

Viime vuosina psykologit ja hermostotutkijat ovat havainneet ihmisen tuntevan luonnostaan vastenmielisyyttä epätasa-arvoa kohtaan ja suosivat varallisuuden tasaista jakamista, vaikka se tarkottaisi, että itse saisi vähemmän. Erilaisissa peliteoria- ja rahanjakokokeissa on huomattu, että neutraalissa tilanteessa ihmiset pääasiallisesti suosivat rahan tasajakoa.

"Rikkaat" näissä kokeissa tuntevat enemmän mielihyvää siitä, että tuntemattomalle köyhälle annetaan rahaa kuin että he itse saisivat lisää. Kyseisessä kokeessa osallistujien asemat oli arvottu, ja asetelma muuttuukin kun osallistujien asema määräytyy jonkinlaisen kilpailun, esimerkiksi tietovisan perusteella. Tällöin "rikkaimpien" halu tasaisempaa tulonjakoa kohtaan vähenee. Tutkijoiden näkemys oli, että nyt oma etuoikeutettu asema voidaan perustella omalla menestyksellä ja mahdollinen koettu syyllisyys eriarvoisuudesta sekä omasta paremmasta asemasta voidaan näin selittää pois.

Paul Piff:n johtama tutkijaryhmä Berkeleyn yliopistosta on suorittanut sarjan kokeita, joissa mitataan yhteiskuntaluokan vaikutusta ihmiseen. Alemmalle yhteiskuntaluokalle on ominaista vähäisemmät resurssit, suurempi turvattomuus ja alhaisempi itsekontrollin taso. Tällä perusteella voisi olettaa alempien yhteiskuntaluokkien osoittavan voimakkaampaa taipumusta itsekkääseen käytökseen, koska heidän asemansa saa heidät asettamaan oman hyvinvointinsa muiden edelle. Kuitenkin, tutkijaryhmä on tuloksissaan havainnut juuri päinvastaisen ilmiön.

Kokeissa, joissa osallistujille tarjottiin mahdollisuus jakaa 10 dollaria tuntemattoman ihmisen kanssa. Ennen koetta osallistujat täyttivät kyselyn, jossa he arvioivat yhteiskunnallista asemaansa. Kokeessa itsensä alhaisempaan yhteiskunnalliseen asemaan arvioineet olivat huomattavasti ylempien yhteiskuntaluokkien edustajia anteliaampia. Kuitenkin, jos ennen koetta ylempien yhteiskuntaluokkien osallistujissa nostatettiin pintaan myötätunnon kokemusta, he olivat aivan yhtä anteliaita kuin alempien yhteiskuntaluokkien edustajatkin.

Toisessa tutkimusten sarjassa sama tutkijaryhmä huomasi alempien yhteiskuntaluokkien edustajien olevan parempia lukemaan tunteita toisten kasvoilta, mitä pidetään yhtenä mittarina empaattiselle herkkydelle. Tutkijat havaitsivat kuinka ylempien yhteiskuntaluokkien edustajat suoriutuivat tehtävästä huomattavasti huonommin. Tutkijoden mielestä tunne vallasta ja siitä ettei ole muiden "armoilla" heikentää kykyä asettua muiden asemaan, koska sille ei ole niin suurta tarvetta.

Kolmannessa koesarjassa testattiin eri yhteiskuntaluokkien taipumusta "epäeettiseen" toimintaan. Tutkijat huomasivat, että ylempien yhteiskuntaluokkien edustajat valehtelivat ja huijasivat keskimääräistä enemmän pelatessaan tai neuvottelutilanteissa. Lisäksi he myös ajoivat autoa itsekkäämmin ja hyväksyivät muita herkemmin epäreilun toiminnan työpaikoilla. Piff:n mukaan ylempien ja alempien yhteiskuntaluokkien edustajat eivät välttämättä eroa kyvykyydeltään epäeettiseen toimintaan vaan enemmänkin taipumuksiltaan.

Tutkimuksista voidaan vetää johtopäätös, että ihmiset eivät toimi epäeettisesti sen takia, että he ovat epätoivoisia ja huonossa asemassa. Epäeettiseen toimintaan kannustaa ennemminkin ahneus ja halu menestyä paremmin sekä käsitys siitä, että on tähän oikeutettu. Korkeampi yhteiskunnallinen asema ennustaa vähäisempää ystävällisyyttä, anteliaisuutta, empatiakykyä sekä voimakkaampaa taipumusta rikkoa sääntöja ja toimia epäreilusti.

Empatiakyky on sekä toisen asemaan asettumisen että moraalin ja eettisen toiminnan kulmakivi. John Lanzetta ja Basil English havaitsivat tutkimuksissaan kuinka kilpailuasetelma vaikuttaa ihmisen empatiakykyyn. Kun ihmisten välillä vallitsee yhteistyöasetelma, tunnetaan mielihyvää toisten tuntiessa sitä (toisten onnistumisista) ja mielipahaa toisten tuntiessa sitä (toisten epäonnistumisista). Kilpailuasetelman vallitessa asetelma kääntyy päälaelleen. Silloin tunnetaan mielihyvää toisten epäonnistumisista ja mielipahaa toisten onnistumisista. Täten mitä voimakkaammin yhteiskunnassa vallitsee kilpailu asemista ja etuisuuksista, sitä todennäköisemmin ihmiset eivät kykene suhtautumaan empaattisesti toisiaan kohtaaan ja asettumaan toistensa asemaan.

Asenteiden koveneminen on vahvasti luokkayhteiskunnan ilmiö. Empaattinen suhtautuminen edellyttää myös konkreettista ymmärrystä toisen ihmisen elämistodellisuudesta. Helsingin sanomien pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindberg kirjoittaakin kolumnissaan kuinka
Tuloerojen kasvu rakentaa yhteiskuntaan kerroksia, joissa kaikenlaisten mahdollisuuksien erot kasvavat lopulta niin suuriksi, ettei eri ryhmillä ole yhtenäistä kulttuuria, kieltä eikä taitoja työskennellä yhdessä. Silloin on mahdotonta kuvitella, että kansan kaikki kerrokset löytäisivät yhteiset tavoitteet, puhumattakaan yhteisistä menetelmistä, joilla koko kansan hyvinvointia yritettäisiin kohentaa.
Mitä etäämmälle yhteiskunnan eri kerrokset etääntyvät toistensa maailmasta, sitä vaikeampi on oikeasti ymmärtää millaisessa todellisuudessa toiset elävät ja mitkä ovat heidän mahdollisuutensa. Tällöin saatetaan helposti ajatella, että kuka tahansa voi pärjätä jos vain oikeasti yrittää, koska itsekin on pärjännyt. Taloussanomat jatkaa
Vaikka meillä on ilmainen peruskoulu ja edulliset opiskelumahdollisuudet, lähtökohdat eivät ole samat kaikille. Koti ja vanhempien asema on monen etenemisen avain.
Tiede-lehti uutisoi Washingtonin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan äidin antama tuki ja turva varhaislapsuudessa ennustaa hippokampuksen tilavuutta kouluiässä. Hippokampuksen alue on vastuussa muistista, oppimisesta ja itsekontrollista, joten sen kehitystaso vaikuttaa voimakkaasti menestykseen koulussa ja myöhemmin työelämässä. Seurantatutkimukseen osallistui lähes sata lasta, joiden aivoja kuvannettiin ja sen lisäksi havainnoitiin vanhemmuutta. Tutkimus osoitti, että 3-5-vuotiailla, joita äiti auttoi ja kannusti, oli laajemmat muisti- ja stressinhallinta-alueet 7-13-vuotiaina kuin muilla.

Wisconsin-Madisonin yliopiston tutkijaryhmä tutki lasten aivojen hippokampuksen alueen kehityksen ja perheen sosio-ekonomisen aseman yhteyttä. Stressi vaikuttaa negatiivisesti kyseisen alueen kehittymiseen. Tutkimus osoitti köyhempien perheiden lapsilla hippokampuksen alueen olevan heikommin kehittynyt kuin rikkaampien lapsilla. Tutkijat epäilevät köyhemmissä perheissä koetun enemmän stressin vaikuttavan negatiivisesti hippokampuksen alueen kehittymiseen, mikä selittää erot pitkäkestoisessa muistissa, oppimisessa ja itsehallinnassa. Nämä ovat kaikki tekijöitä, jotka vaikuttavat suuresti lasten myöhempään opiskelumenestykseen.

Teksasilaisen yliopiston tutkijaryhmä on kaksostutkimuksissaan saanut selville, että köyhät elinolosuhteet voivat tukahduttaa lapsen geneettisen potentiaalin. Tutkijaryhmä teki erilaisia ajattelun kyvykkyyttä mittavia testejä eri kaksospareille. Köyhemmistä taustoista tulevat lapset, sekä identtiset että ei-identtiset kaksoset, suoriutuivat testeistä samankaltaisesti. Rikkaimmista perheistä tulevat identtiset kaksoset suoriutuivat testeistä samankaltaisin tuloksin, kun taas ei-identtisten kaksosten keskuudessa eroja oli jo havaittavissa, mikä viittaa erojen selittyvän geneettisillä tekijöillä.

Tämä ei tarkoita sitä, että rikkaiden perheiden lapset olisivat geneettisesti "parempia", vaan että rikkaissa perheissä lapsilla on mahdollisuus kasvaa geeniensä mahdollistamaan täyteen kukoistukseen, kun taas alhainen yhteiskunnallinen asema tukahduttaa tämän potentiaalin. Tämä eriarvoisuus näkyy jo niinkin aikaisin kuin kahden vuoden iässä. Näiden tutkimusten pohjalta voidaan perustellusti todeta, että erilaisista sosiaalisista taustoista tulevat lapset ponnistavat kilpailuun sekä koulussa että työelämässä merkittävästi eri viivalta.

Professori David Z. Hambrick ja Elizabeth J. Meinz Vanderbiltin yliopistosta tekivät tutkimuksen, jossa selvitettiin älykkyyden merkitystä myöhemmälle menestykselle elämässä. Ihmisen älykkyys on suuresti riippuvainen sekä muistista että oppimiskyvystä. Tutkimuksen perusteella älykkäimmistä 0,1 prosenttiin kuuluvat ihmiset menestyivät myöhemmin elämässään jopa kolmesta viisi kertaa todennäköisemmin kuin ne, jotka kuuluivat vain 0,9 prosenttiin älykkäimmistä. Tutkijoiden mukaan työn merkitystä on ylikorostettu ja todellisuudessa korkea älykkyys antaa suuren etulyöntiaseman elämässä. Lisäksi älykkyys on ominaisuus, johon ihminen ei voi itse vaikuttaa vaan se säilyy melko vakaana koko ihmisen elinajan.

Myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 24.1. arvioi lähtökohtien tasa-arvoisuuden epäonnistuneen Suomessa, viitaten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen 90-luvun laman lapsista tekemästä laajasta tutkimuksesta, jossa seurattiin kaikkia vuonna 1987 syntyneitä aikuisiksi asti lähes kaikkien kuviteltavissa olevien rekisterien avulla.
Kuva kertoo ennen kaikkea sen, että suuri osa köyhyydestä ja huono-osaisuudesta periytyy seuraavalle sukupolvelle. Se ei periydy geeneissä vaan puutteellisina henkisinä, sosiaalisina ja aineellisina elämänhallinnan voimavaroina.
Minkälaiseen perheeseen sattuu syntymään määrittää voimakkaasti yksilön mahdollisuuksia jo perustavanlaatuisella fysiologisella tasolla. Hyvillä perheoloilla on myös ratkaiseva vaikutus yksilön elämän varrella. Taloussanomien taannoisessa artikkelissa Kelan tutkimusprofessori Olli Kangas ja THL:n tutkija Reija Paananen esittelivät monia tekijöitä yksilön elämänkaaren varrelta, jotka vaikuttavat vahvasti yksilön menestymiseen. Vanhempien ja läheisten tuki, kannustus ja ohjaus vaikuttavat voimakkaasti jokaisen itsetuntoon, motivaatioon, käsitykseen omista kyvyistään ja menestykseen sekä koulussa että myöhemmin työelämässä.
Ongelmat näyttävät kasaantuvan. Huostaanotot, mielenterveysongelmat, rikollisuus, kouluttamattomuus ja toimeentulo-ongelmat yleistyivät merkittävästi, jos vanhemmat ovat pitkään saaneet toimeentulotukea.

Jos vanhemmat joutuvat jatkuvasti kamppailemaan toimeentulonsa kanssa, heillä ei välttämättä riitä energiaa lasten tarpeisiin.
Sen lisäksi, että perhetausta vaikuttaa voimakkaasti, vaikuttaa myös köyhyydessä eläminen yksilön mahdollisuuksiin menestyä, kuten Taloussanomien artikkelissakin korostetaan.
Reilun palkkion työstään saaneet tavallaan ehkä kovettavat itsensä ja ajattelevat helposti, että on tyhmyyttä, jos joku suostuu huonoihin sopimuksiin tai työoloihin.

Ajatus siitä, että jokainen voi valita, mihin kurottaa ja päätyy, on Järvisen mielestä yleistynyt. Samalla on unohdettu, että osa meistä tekee valintoja toinen toistaan epäedullisempien vaihtoehtojen välillä.
Aikaisemmin tällä viikolla nostimme blogissamme esille kolme tutkimusta. Ensimmäisessä osallistujat, joiden oli aiemmin täytynyt vastustaa kiusausta syödä herkkuja luovuttivat kaksi kertaa nopeammin kuin muut koittaessaan ratkaista mahdottomia geometrisiä tehtäviä. Kiusauksen vastustaminen oli psykologisesti kuormittavaa, mikä heijastui myöhempään toimintakykyyn.

Toisessa kokeessa joutuessaan samanaikaisesti sekä tekemään ongelmanratkaisutehtäviä että pohtimaan auton korjaukseen käytettävää rahaa matalapalkkaiset osallistujat suoriutuivat sitä huonommin mitä korkeammalle kustannukset nousivat. Ajatus siitä, että joutuisi käyttämään rahaa auton korjaamiseen vaikutti heidän kykyynsä ajatella rationaalisesti.

Kolmannessa kokeessa intialaiset viljelijät suoriutuivat älykkyysosamäärätesteistä paremmin silloin, kun heidän taloudellinen tilanteensa oli hyvällä tolalla ja huonommin kun heidän tilanteensa oli epävarma. Tiukan taloudellisen tilanteen aiheuttama stressi vaikutti selvästi heidän ajatteluunsa ja päätöksentekokykyynsä.

Tutkijoiden johtopäätös näistä kokeista oli, että köyhyys vaikuttaa ihmiseen perustavanlaatuisella psykologisella tasolla. Princetonin yliopiston professori Eldar Shafirin mielestä on ironista, kuinka ne meistä, joiden tulisi eniten ajatella tulevaisuuttaan, ovat psykologisesti siihen kaikkein kyvyttömimpiä taloudellisista tekijöistä johtuen. Jatkuvien, kuormittavien valintojen tekeminen vaikeuttaa kykyä ajatella rationaalisesti ja vaikeat taloudelliset olosuhteet tekevät tämänhetkisistä tarpeista kiireellisiä, ja tästä johtuen ihmiset tekevät paljon virheitä ja toimivat "tyhmästi".

Yksilön asema yhteiskunnallisessa hierarkiassa vaikuttaa anteliaisuuteen, ystävällisyyteen, rehellisyyteen ja empatiakykyyn. Käsitys omilla ansioilla menestymisestä vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten suhtautuu eriarvoisuuteen. Tämän voi perustellusti olettaa korostuvan sitä voimakkaammin mitä eriarvoisempi yhteiskunta on. Mitä etäämmällä eri yhteiskuntaluokat ovat toisistaan, sitä vaikeampi on ymmärtää erilaisissa oloissa elävän todellisuutta, asettua muiden asemaan ja ymmärtää heidän lähtökohtiaan ja mahdollisuuksiaan.

Edellä mainitun perusteella näkemys "köyhyys on tyhmyyttä" ei vaikuta perustellulta. Vaikuttaisi olevan enemmänkin niin, että köyhyys aiheuttaa "tyhmyyttä". Köyhiin oloihin syntymisellä sekä köyhyydessä kasvamisella ja elämisellä on huomattavan negatiivinen vaikutus yksilön mahdollisuuksiin niin fysiologisella, psykologisella kuin sosiaalisellakin tasolla. Näin perhetausta ja elinolosuhteet vaikuttavat voimakkaasti menestykseen opinnoissa ja työelämässä sekä mahdollisuuksiin menestyä kilpailussa yhteiskunnallisista asemista ja varallisuudesta.

Seuraavassa osassa käsittelemme tutkimuksia, jotka valottavat tekijöitä menestyksen taustalla sekä pyrimme yhdistämään kirjoituksen molemmissa osissa esille nostetut ilmiöt talouden rakenteisiin.

Maailma.net: Osuuskunnat luovat voittoa ja parantavat elämänlaatua

Maailma.net uutisoi Worldwatch-instituutin tuoreesta tutkimuksesta:
Demokraattiseen omistajuuteen ja johtamiseen perustuva osuustoiminta on huimassa kasvussa maailmanlaajuisesti ja osuuskuntien jäsenien määrä on tutkimuksen mukaan kasvanut yli miljardiin 96 maassa.

[...] Lähes joka kolmas isoimmista osuuskunnista perustuu maatalouteen. Näissä osuuskunnissa viljelijät hyötyvät yhteisistä työkaluista ja koneista, mutta käyttävät myös kollektiivista voimaansa hyväkseen taistellakseen työajoista ja palkoista sekä neuvotellakseen korkeampia hintoja tuotteilleen markkinoilla.

Worldwatch Instituutin mukaan osuuskunnat myös tarjoavat esimerkin demokraattisesta hallinnosta lukuisissa epäoikeudenmukaisissa yhteiskunnissa ja levittävät ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa maailmanlaajuisesti.

Tutkimuksen mukaan demokraattisen johtamisen ansiosta osuuskunnat myös pärjäävät taloudellisesti paremmin kuin monet tavalliset yritykset, kestävät yhteiskunnallisia muutoksia ja menestyvät maailmanlaajuisen talouskriisin keskelläkin.

Maailma.net 05.03.2012
Osuuskunnat luovat voittoa ja parantavat elämänlaatua


Osuuskuntatoiminta parantaa elämänlaatua maissa, joissa työntekijöiden ja kuluttajien oikeuksia ei valvota, todetaan Worldwatch Instituutin uudessa tutkimuksesa.

Demokraattiseen omistajuuteen ja johtamiseen perustuva osuustoiminta on huimassa kasvussa maailmanlaajuisesti ja osuuskuntien jäsenien määrä on tutkimuksen mukaan kasvanut yli miljardiin 96 maassa.

Länsimaissa kuluttajaosuuskunnat ovat suurin yksittäinen osuuskuntien muoto. Sen sijaan maailmanlaajuisesti lähes joka kolmas isoimmista osuuskunnista perustuu maatalouteen. Näissä osuuskunnissa viljelijät hyötyvät yhteisistä työkaluista ja koneista, mutta voivat käyttävät myös kollektiivista voimaansa hyväkseen taistellakseen työajoista ja palkoista sekä neuvotellakseen korkeampia hintoja tuotteilleen markkinoilla.

Worldwatch Instituutin mukaan osuuskunnat myös tarjoavat esimerkin demokraattisesta hallinnosta lukuisissa epäoikeudenmukaisissa yhteiskunnissa ja levittävät ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa maailmanlaajuisesti.

Tutkimuksen mukaan demokraattisen johtamisen ansiosta osuuskunnat myös pärjäävät taloudellisesti paremmin kuin monet tavalliset yritykset, kestävät yhteiskunnallisia muutoksia ja menestyvät maailmanlaajuisen talouskriisin keskelläkin.

YK on julistanut vuoden 2012 historian ensimmäiseksi osuustoiminnan vuodeksi.

"Osuuskunnat muistuttavat kansainväliselle yhteisölle, että taloudellisen kannattavuuden ja sosiaalisen vastuun yhdistäminen on mahdollista", sanoo YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon.

The New Republic: Why Can’t More Poor People Escape Poverty?

The New Republic:
Purchasing decisions that the wealthy can base entirely on preference, like buying dinner, require rigorous tradeoff calculations for the poor. As Princeton psychologist Eldar Shafir formulated the point in a recent talk, for the poor, “almost everything they do requires tradeoff thinking. It’s distracting, it’s depleting … and it leads to error.” The poor have to make financial tradeoff decisions, as Shafir put it, “on anything above a muffin.”
Haaretz:
Most of us judge poor people, viewing them at worst as lazy, at best as suffering from deficient financial behavior. We've gotten used to thinking that being poor is their fault: If they were smarter or more industrious they surely would have overcome their poverty.

Shafir, however, claims that the real culprit isn't lack of ability but problems created by poverty.
Artikkeleissa mainitaan kolme koetta. Ensimmäisessä kokeessa Case Western Reserven yliopiston tutkijat Roy Baumeister, Ellen Bratslavsky, Mark Muraven ja Dianne Tice tarjosivat osallistujille ensin sekä retiisejä että keksejä ja suklaata. Joitakin osallistujia kehoitettiin sen jälkeen olemaan syömättä herkkuja ja syömään retiisit sen sijaan. Tämän jälkeen osallistujien tuli koittaa ratkaista mahdottomia geometrisiä tehtäviä. Ne osallistujat, jotka olivat aiemmin joutuneet vastustamaan kiusausta syödä herkut, luovuttivat kaksi kertaa nopeammin kuin muut. Kiusauksen vastustaminen oli psykologisesti kuormittavaa, mikä heijastui myöhempään toimintakykyyn.

Toisessa kokeessa professorit Eldar Shafir ja Jiaying Zhao Princetonin yliopistosta ja professori Sendhil Mullainathan Harvardin yliopistosta käskivät osallistujia pohtimaan auton korjaamista, joko 150 tai 1500 dollarin hintaan. Samalla kuin osallistujat koittivat tehdä päätöstä heille annettiin ratkaistavaksi pieniä älyllisiä harjoituksia ja pulmia. Yli keskitason tienaavat suoriutuivat molemmista tehtävistä hyvin. Keskituloiset tai matalapalkkaiset taas suoriutuivat sitä huonommin, mitä korkeammaksi auton korjauskustannukset kohosivat. Jo pelkkä ajatus siitä, että joutuisi käyttämään rahaa auton korjaamiseen vaikutti heidän kykyynsä ajatella rationaalisesti.

Kolmannessa kokeessa Shafir ja Mullainathan tutkivat Intialaisten viljelijöiden älykkyysosamäärää sekä ennen että jälkeen sadonkorjuun. Viljelijöiden saamat tulokset  olivat korkeammat sadonkorjuun jälkeen kuin ennen sitä. Sadonkorjuun jälkeen viljelijöiden taloudellinen tilanne on suhteellisen hyvä, kun taas ennen sadonkorjuuta heidän tilanteensa on kaikkein niukin. Tiukan taloudellisen tilanteen aiheuttama stressi vaikutti selvästi heidän ajatteluunsa ja päätöksentekokykyynsä.

Tutkijoiden johtopäätöksenä oli, että köyhyys vaikuttaa ihmiseen perustavanlaatuisella psykologisella tasolla.
"You're so concerned about the present that you can't begin thinking about the future, and that's the big irony: People with the greatest need to think about the future don't have the leisure or emotional capacity to do so. The very essence of poverty complicates decisions and makes immediate needs so urgent that you start making wrong choices."
Lue myös:

Tutkimus: Köyhyys saattaa ehkäistä muistin ja oppimiskyvyn kehittymistä
Tutkimus: Köyhyys voi tukahduttaa lapsen geneettisen potentiaalin
Taloussanomat: Syrjäytyminen alkaa jo lapsena


The New Republic 06.06.2011
Why Can’t More Poor People Escape Poverty?


A radical new explanation from psychologists.

Flannery O’Connor once described the contradictory desires that afflict all of us with characteristic simplicity. “Free will does not mean one will,” she wrote, “but many wills conflicting in one man.” The existence of appealing alternatives, after all, is what makes free will free: What would choice be without inner debate? We’re torn between staying faithful and that alluring man or woman across the room. We can’t resist the red velvet cake despite having sworn to keep our calories down. We buy a leather jacket on impulse, even though we know we’ll need the money for other things. Everyone is aware of such inner conflicts. But how, exactly, do we choose among them? As it turns out, science has recently shed light on the way our minds reconcile these conflicts, and the result has surprising implications for the way we think about one of society’s most intractable problems: poverty.

In the 1990s, social psychologists developed a theory of “depletable” self-control. The idea was that an individual’s capacity for exerting willpower was finite—that exerting willpower in one area makes us less able to exert it in other areas. In 1998, researchers at Case Western Reserve University published some of the young movement’s first returns. Roy Baumeister, Ellen Bratslavsky, Mark Muraven, and Dianne Tice set up a simple experiment. They had food-deprived subjects sit at a table with two types of food on it: cookies and chocolates; and radishes. Some of the subjects were instructed to eat radishes and resist the sweets, and afterwards all were put to work on unsolvable geometric puzzles. Resisting the sweets, independent of mood, made participants give up more than twice as quickly on the geometric puzzles. Resisting temptation, the researchers found, seemed to have “produced a ‘psychic cost.’”

Over the intervening 13 years, these results have been corroborated in more than 100 experiments. Researchers have found that exerting self-control on an initial task impaired self-control on subsequent tasks: Consumers became more susceptible to tempting products; chronic dieters overate; people were more likely to lie for monetary gain; and so on. As Baumeister told Teaching of Psychology in 2008, “After you exert self-control in any sphere at all, like resisting dessert, you have less self-control at the next task.”

In addition, researchers have expanded the theory to cover tradeoff decisions, not just self-control decisions. That is, any decision that requires tradeoffs seems to deplete our ability to muster willpower for future decisions. Tradeoff decisions, like choosing between more money and more leisure time, require the same conflict resolution as self-control decisions (although our impulses appear to play a smaller role). In both cases, willpower can be understood as the capacity to resolve conflicts among choices as rationally as possible, and to make the best decision in light of one’s personal goals. And, in both cases, willpower seems to be a depletable resource.

This theory of depletable willpower has its detractors, and, as in most academic topics studied across disciplinary fields, one finds plenty of disputes over the details. But this model of self-control is now one of the most prominent theories of willpower in social psychology, at the core of what E. Tory Higgins of Columbia University described in 2009 as “an explosion of scientific interest” in the topic over the last decade. Some skeptics correctly emphasize the vital role of motivation, and some emphasize instead that “attention” is limited. But the core of the breakthrough is that resolving conflicts among choices is expensive at a cognitive level and can be unpleasant. It causes mental fatigue.

Nowhere is this revelation more important than in our efforts to understand poverty. Taking this model of willpower into the real world, psychologists and economists have been exploring one particular source of stress on the mind: finances. The level at which the poor have to exert financial self-control, they have suggested, is far lower than the level at which the well-off have to do so. Purchasing decisions that the wealthy can base entirely on preference, like buying dinner, require rigorous tradeoff calculations for the poor. As Princeton psychologist Eldar Shafir formulated the point in a recent talk, for the poor, “almost everything they do requires tradeoff thinking. It’s distracting, it’s depleting … and it leads to error.” The poor have to make financial tradeoff decisions, as Shafir put it, “on anything above a muffin.”

Last December, Princeton economist Dean Spears published a series of experiments that each revealed how “poverty appears to have made economic decision-making more consuming of cognitive control for poorer people than for richer people.” In one experiment, poor participants in India performed far less well on a self-control task after simply having to first decide whether to purchase body soap. As Spears found, “Choosing first was depleting only for the poorer participants.” Again, if you have enough money, deciding whether to buy the soap only requires considering whether you want it, not what you might have to give up to get it. Many of the tradeoff decisions that the poor have to make every day are onerous and depressing: whether to pay rent or buy food; to buy medicine or winter clothes; to pay for school materials or loan money to a relative. These choices are weighty, and just thinking about them seems to exact a mental cost.

In a paper in April 2010, Harvard behavioral economist Sendhil Mullainathan (for whom, full disclosure, I once worked) and MIT’s Abhijit Banerjee applied this same notion to decisions requiring self-control. If a doughnut costs twenty-five cents, they wrote, then that “$0.25 will be far more costly to someone living on $2 a day than to someone living on $30 a day. In other words, the same self-control problem is more consequential for the poor.” And so, in addition to all the structural barriers that prevent even determined poor people from escaping poverty, there may be another, deeper, and considerably more disturbing barrier: Poverty may reduce free will, making it even harder for the poor to escape their circumstances.

All of this suggests that we need to rethink our approaches to poverty reduction. Many of our current anti-poverty efforts focus on access to health, educational, agricultural, and financial services. Now, it seems, we need to start treating willpower as a scarce and important resource as well.

Some promising approaches have already been tried. Starting in 2002, economists Nava Ashraf, Dean Karlan, and Wesley Yin created and analyzed a unique type of savings account at a small rural bank on the island of Mindanao in the Philippines. The Green Bank of Caraga’s SEED accounts (Save, Earn, Enjoy Deposits) let clients place restrictions on when they could access their money. SEED clients could set either a date before which or a minimum savings amount below which they couldn’t access their own funds. Twenty-eight percent of existing bank clients who were offered the accounts enrolled in them, and, after one year, the economists found, customers saved over 300 percent more with SEED accounts than they would have without them. The accounts offered an opportunity to circumvent self-control failure, in the same way Ulysses bound himself to the mast to resist the Sirens’ call.

The developed world offers numerous such “commitment products”: certificates of deposit, pension plans, government savings bonds, and education savings accounts, to name a few. But, in the developing world, institutional supports for flagging willpower are far fewer. To make use of these new discoveries, similar products that explicitly attempt to reduce willpower costs could be developed in numerous fields, from health to education to agriculture to financial management.

This brings up a second, similar point: Comfort goods like washing machines and dishwashers free up valuable time and attention. Think of all the things the wealthy do to spend more time focusing on what’s important. They can pay bills automatically, they can hire babysitters and have food delivered, they can have their homes and clothes cleaned for them. But, in the developing world, cost-effective time savers have come much more slowly to those who most need them. Five-dollar, energy-efficient stoves can cut firewood usage, improving children’s health and halving the amount of time it takes to gather enough firewood to cook. Small solar panels systems, too, as The New York Times recently reported, can play “an epic, transformative role” in homes off the electrical grid, saving families time and money on kerosene. Broadly distributed, such simple innovations would allow the poor to avoid difficult tradeoff decisions about how they spend their time or even their money.

Third, money itself can go a long way toward altering the dynamic that leads to willpower depletion among the poor. Government transfers of money have proven successful in Mexico and Brazil, for instance. In particular, attaching conditions to these transfers—such as requiring school attendance, regular clinic visits, and savings behavior—may allow for an end-run around the kind of willpower-based poverty traps that too frequently seem to end with the poor making unwise decisions.

Finally, what about the possibility of strengthening the willpower “muscle”? Here, the research is complicated. While one line of research has found reason to think that drained willpower can be restored in the short term—by taking a walk in nature or watching a humorous video, for instance—studies on how to strengthen the willpower muscle in the long term are far less conclusive. This second line of research seems to be more promising in children than in adults. As Kathleen Vohs of the University of Minnesota, who has done extensive research on willpower, put it, “There might be something of a developmental sweet spot.” In twelve U.S. states, a program called Tools of the Mind is explicitly aimed at improving willpower functions in prekindergarten and kindergarten children. While some of the strategies would be quite difficult in much of the developing world, many are not, or could be adapted.

Of course, to argue that stressful decisions can exhaust precious mental resources is not to suggest that the decisions of the poor can’t be attributed to human agency. Still, while free will is real, it is also subject to complications. The economist Amartya Sen, in his well-known volume Development as Freedom, notes how an individual’s “freedom of agency” is “constrained by the social, political and economic opportunities” available to them. He’s right: Fewer options do reduce freedom. But now, we may need to grapple with a new possibility: that poverty doesn’t simply reduce freedom by constraining an individual’s choices, but that it may actually alter the nature of freedom by reducing an individual’s willpower.

Haaretz 23.02.2012
The psychological poverty trap


The poor aren't less able, they're distracted, says poverty expert Eldar Shafir. Privileged people subjected to the same conditions would also make bad decisions.

In a behavioral economics experiment several years ago, researchers asked shoppers at a New Jersey mall to handle the following decision: Have your faulty car repaired for either $150 or $1,500. While the participants were considering how to decide, they were given simple cognitive tasks like solving puzzles.

The researchers, Prof. Eldar Shafir and Jiaying Zhao, both from Princeton University, and Harvard University Prof. Sendhil Mullainathan, expected that the stress from contemplating the $1,500 expense would hurt performance. They were right. But participants with above-average incomes succeeded in their tasks under both scenarios, while those with average or low incomes did worse as repair costs climbed. Even the prospect of spending any money at all damaged the ability of low-income earners to think rationally.

Similar tendencies were found on the other side of the world. Shafir and Mullainathan tested the intelligence of sugarcane growers in India during two different periods: after selling the harvest, when they enjoy relative prosperity, and before the harvest, when times are tightest. The farmers had better IQ results during the season of plenty. Before the harvest they had problems making fateful decisions, because of stress. The study concluded that poverty generates a psychology of its own.

Most of us judge poor people, viewing them at worst as lazy, at best as suffering from deficient financial behavior. We've gotten used to thinking that being poor is their fault: If they were smarter or more industrious they surely would have overcome their poverty.

Shafir, however, claims that the real culprit isn't lack of ability but problems created by poverty. "These problems are distracting and cause mistakes," he told Markerweek in an interview.

"When you're poor you're surrounded by bad decisions of people around you," he says. "You're so concerned about the present that you can't begin thinking about the future, and that's the big irony: People with the greatest need to think about the future don't have the leisure or emotional capacity to do so. The very essence of poverty complicates decisions and makes immediate needs so urgent that you start making wrong choices. These mistakes aren't any different from anyone else's, but they occur more frequently due to the element of stress, and their implications are much greater."

Shafir, who was born in Israel and moved to the United States after his military service, has taught at Princeton University's Department of Psychology since 1989. The White House recently announced Shafir's appointment to President Barack Obama's Advisory Council on Financial Capability, which seeks to broaden financial education and make financial information widely accessible.

Shafir leads several initiatives developing policy to combat poverty, including ideas42, a Harvard-based think tank that Shafir co-directs with Mullainathan. The institute, which seeks solutions to social problems via behavioral economics, studies how people reach decisions.

Shafir has proved that anyone faced with adverse conditions will consistently make bad economic decisions. An experiment he conducted with Mullainathan and Zhao placed financially-savvy Princeton students from prominent families under the stressful and rushed conditions that poor people face every day. They were given questions to answer in a series of timed rounds, but were permitted to "borrow" time from a subsequent round.

"My students at Princeton are well-to-do and intelligent," Shafir says. "They are the sons and daughters of senators and other highly successful people. And yet these brilliant students took precisely 10 minutes to start borrowing too much; they were tending to the present without any thought to leaving something for the future.

"Given enough time, a person will consider the future cautiously. He won't engage in nonsense and won't borrow at high interest he can't afford. But if you put him under strict deadlines and pressure him, he'll start behaving foolishly. We all put off for tomorrow things that need to be done today, and pay high interest because we didn't pay on time. All the mistakes poor people make with money we make with time - but for them the price is too high. A person probably doesn't seem intelligent when he doesn't have enough time to consider the future, but if he did have enough time he would start acting intelligently. Poverty is an emotional state."

The poor subsidize the rich

But the poor make very logical financial decisions for the moment, says Shafir. "When you're poor, all your attention is focused on solving the poverty issue. The upshot is that you function quite successfully because you make wiser use of your shekel than I would," he says.

"I'm wasteful, forgetful and don't pay attention, but the poor are very conscious of the shekel's power. Shekel to shekel they cope beautifully. The problem is that when you're so focused on this, you don't notice all the rest. So you're the best shopper possible but forget to pay the electric bill - and this can cause very knotty problems. While you concentrate on one thing all the rest falls apart."

According to Shafir, "When I make a financial mistake I get upset and move on. When someone poor makes a mistake, he pays for it for months - even years. He needs to borrow at gouging interest to return the money, and it takes him months .... The entire structure crumbles beneath him, and it's hard to grasp how exhausting this is and how it leads to blunders. And this is all without mentioning the considerable differences between a poor living environment and others - from noise, dirt and education all the way to health care.

"If you're Robinson Crusoe you don't think ahead to what you'll build in two months, just to what you'll eat today. It's not a question of character - it's what you have. From the standpoint of sheer human ability, put the poor in the right environment and they'll behave like anyone else."

The problem is even greater when taking into account that the world does all it can to trample on the poor. "Think of all the means at our disposal to help us deal with time constraints. We have alarm clocks, helpers, nannies and dozens of other things helping us function with limited time," says Shafir.

"A poor person has very little. In fact, not only isn't he helped, he gets harassed, taken advantage of, cheated. I have a good lawyer, he has a lousy lawyer. My bank gives me all the possibilities to choose from that he doesn't get. It's not that the world just doesn't help the poor, it trips him up even further," he says.

"For example, it used to be common for banks in the U.S. to send me my credit card statement and let me pay it by June 20. It turned out that the 20th fell on a Sunday, so if I followed their advice I would be forced to pay late and it would cost me a $35 penalty. That's how it was until Obama made this practice illegal.

"If I needed to pay a $35 penalty I got tripped up, but what did I care? But with a poor person - his whole week is changed. The world isn't prepared to help him because the attitude is that he brought it on himself and can't be helped. By the way, my current account doesn't cost me a penny. The bank isn't a charity, so how does it do it? The poor subsidize me. Each time one of their checks bounce they subsidize my account - which doesn't have any fees attached."

Recently we've been hearing the slogan "We want justice, not charity." Policymakers, missing the point, continue talking about grants and handouts. Those solutions are worthless, says Shafir; throwing money at a problem merely perpetuates it.

"The poverty problem could be solved in two ways: Either make them wealthy or understand that context is a large part of the problem and make it easier on them," he says. "The matter could be tackled several ways; for instance, if employers or the government set up programs to help people save. A group of friends could establish a club that decides: 'Let's compel ourselves to look after one another and make sure we do the right things.'"

A human being buys herself a cake

Classical economics, as opposed to behavioral economics, doesn't take psychology into account, says Shafir, so welfare policy in the West has actually widened income gaps over the last few decades. "Classical economics assumes a person does things rationally," he says. "If he doesn't succeed then he apparently isn't smart enough, and this makes him poor. The behavioral economist says everyone makes mistakes, and if you leave them without assistance they'll blunder even more. Everyone errs, but when you have money the mistakes seem less severe."

One of the biggest problems, says Shafir, is the message the poor receive from the system: You're poor because you're no good. "It's very easy for the poor to swallow this idea," he says. "The attitude that the poor are less successful is very common and very wrong. These days the survivor is the one with luck: Once in a blue moon someone pulls through. So the system isn't 'survival of the fittest' at all."

Besides the enormous pressures on the poor, they often find themselves under sharp scrutiny, especially if they dare buy anything that seems extravagant. How could they waste NIS 100 at the hairdresser's, we ask, while their kids go hungry?

"What would you have them do?" wonders Shafir. "Can't they eat ice cream once in a while? The same lady who finishes the week with NIS 100 to spare and buys her kids a treat instead of saving it - even if she didn't buy it someone else around her would need the money. Her life is full of pitfalls. She too is entitled every now and then to give in to temptation and have some cake. So what? We also can't resist temptation: We're human."

According to Shafir, the main thing policymakers need to keep in mind is that people tend to behave passively rather than rationally.

"People's default pattern is to adopt a position and maintain it," he says. "They'll want to change something, plan to change it, intend to change it - but they won't. It happens to people at all levels, the successful and clever ones too.

"Take, for example, two scenarios we tested. Starting a job, they tell you 15% of your salary will go toward your pension and give you a phone number to call if you want to change it. 'Feel free to call and ask,' you're told. In the second scenario they tell you: 'Here's the phone number. Call and tell them to allocate up to 15% of your salary to your pension.' The result is that the respondents in the first scenario save toward their pensions four times as much as the second half, even though all it involves is one measly phone call. Welfare policy is based on the idea that if I understand and want something, maybe something could help me. But if you really want to help me, simply give it to me. Don't count on my finding the time and knowing what to do," he says.

"People take money from one account and transfer it to a savings account. An economist would see this as ridiculous, but from people's standpoint there's an account that isn't touched and another that's used. The chances of the money holding out are entirely different. If the government insists on an approach that says there's no difference, then it loses the ability to help me. It's important to understand human behavior and act accordingly."

Do you think this doesn't apply to you? Think again. The economic crisis and approaching recession are likely to push many of us into poverty. The statistics, Shafir says, are alarming. "One of every two Americans will reach a situation of real monetary scarcity within a few years: not abject poverty but real difficulty in maintaining a standard of living. The situation is obviously terrific compared to poverty in Sudan, but if my kid doesn't have a computer because I can't afford it while everyone in his school has one, it will make me feel poor," he says.

"Poverty is to a large extent an emotional state. If I can't afford to eat at a restaurant where I always ate, if I can't get through the month like I used to - that's scarcity. At that level many are about to become poor. The middle class is shrinking and many people are stressed about their future and their children's futures. Even among the top 1% there's worry. Some continue leading their normal lives, but many are tightening their belts: Doing less and buying less."

The economic crisis in the United States was largely the result of a human trait studied by behavioral economists like Shafir: Wanting it all, meaning people's tendency to disregard their financial situation, take on debt they can't handle and attain a standard of living they can't afford. When it became clear how irresponsibly Americans had behaved leading up to the crisis, many people said financial education from a young age was the solution. A ridiculous idea, says Shafir.

"You can't teach people finance," he says. "You can't teach someone to treat himself as a doctor would, maybe just raise his awareness about his body. The idea of educating people to do the right things financially is a bit absurd. It's like a diet: Part of it depends on me, but it would help if they didn't sell me fattening food. The solution is to improve the context, not the person."

Although scarcity and distress keep spreading as the crisis continues, people still refuse to accept this fact - and refuse to recognize the similarity between themselves and the poor. In fact, they aren't even willing to read about poverty. "I'm writing a book now with Sendhil, and to avoid the stigma of poverty we decided to have the title refer to time constraints. We'll sneak the poverty in afterwards, inside the book," he jokes.

The key to a positive change in society, according to Shafir, is grasping the importance of context in the decision-making processes of the poor and the non-poor, and building a social system that isn't based on ignoring it.

"First of all, the state must stop blaming the citizen. The protest movement was supported by 80% of Americans, and there is rarely anything 80% of Americans can agree on," he says.

"This means the method we developed hasn't worked, because you leave people with economic responsibility for their lives while most of them can't deal with it. The ability to take control, anticipate the future and plan for it is beyond their grasp. When you assume that a person is responsible for these things, you're saying that it's his mistake when it's actually yours - because you gave him responsibility that you shouldn't have. People need a framework that helps them. We're very talented creatures but we have a tendency to make mistakes."

Työnjaon vaikutuksista hyvinvointiin ja päätöksentekovalmiuksiin

Työnjaon merkitys ihmisten hyvinvointiin nousi viime viikolla uutisotsikoihin, kun eri ammattiryhmien kuolleisuutta tarkastelleen tutkimuksen tulokset julkaistiin.

Uusi Suomi uutisoi Kuntoutussäätiön tutkimuksesta:
Tuoreen tutkimuksen mukaan kuolleisuuserot eri ammattiryhmissä ovat Suomessa merkittävät. 
[…] Kuolleisuus oli tutkimuksen perusteella pieni muun muassa seuraavissa ammateissa: opettajat, lastentarhanopettajat, papit, lääkärit, elektroniikka- ja it-alan erityisasiantuntijat, teknikot, asiantuntijajohtajat ja miehillä myös muut johtajat. 
Keskimääräistä korkeampi naisten ja miesten kuolleisuus oli ammateissa, joihin sisältyi rutiinityötä ja joissa oli vähäiset koulutusvaatimukset sekä korkea työttömyysprosentti. Näitä olivat muun muassa sekatyöntekijät, tarjoilijat, siivoojat, kiinteistönhuoltajat, sairaala- ja hoitoapulaiset, rahdinkäsittelijät ja varastotyöntekijät sekä henkilökohtaiset avustajat ja omaishoitajat.
Nykyisissä markkinatalouksissa eri ammattien välillä on suurta eroa siinä, kuinka miellyttäviä ja valtauttavia niiden tyypilliset työtehtävät ovat. Esimerkiksi siivoojan ja varastotyöntekijän työtehtävät ovat keskimäärin varsin yksitoikkoisia ja mekaanisia. Lääkärin tai asiantuntijajohtajan työ puolestaan sisältää käsitteellisempiä, luovempia ja luonteeltaan yleensä vaihtelevampia työtehtäviä.

Työtyytyväisyyteen keskittyneiden tutkimusten tulokset eivät siis tule yllätyksenä. Psykologian professori Markku Ojasen mukaan johtajat ovat keskimäärin alaisiaan tyytyväisempiä, koska heidän työssään on runsaammin hyväksi koetun työn ominaisuuksia: mahdollisuus omaehtoisesti hallita työtehtäviä, vaihtelua, sosiaalista arvostusta ja hyvää palkkaa. Vastikään Journal of Business Psychology –journaalissa julkaistun tutkimuksen mukaan kontrolloiva ilmapiiri työpaikalla altistaa muun muassa pitempiaikaisille sydänsairauksille ja äkillisille sydänkohtauksille. Tutkimuksen perusteella ne työntekijät, jotka tunsivat saavansa ohjata omaa työtään ja jotka kokivat saavansa kannustusta työstään, voivat paremmin. Tuoreen tutkimustiedon valossa on siis perusteltua väittää, että työntekijöiden kokema omaehtoisuus työssään ja sosiaalinen arvostus omaa työtään kohtaan vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin.

Työnjaolla on vaikutusta myös päätöksentekovalmiuksiin. Valtauttavampien ja vaihtelevampien työtehtävien parissa työskentelevät ihmiset kykenevät helpommin kehittämään itsessään niitä taitoja ja ominaisuuksia, joita tarvitaan, kun pyritään tehokkaasti osallistumaan erilaisiin poliittisiin foorumeihin. Rutiininomaisissa ja tylsistyttävissä työtehtävissä päivänsä viettävät työntekijät ovat heikommassa asemassa omien oikeuksiensa puolustamisessa poliittisten instituutioiden kautta, koska heidän työssään ei kykene samalla tavalla luomaan hyödyllisiä kontakteja, opettelemaan päätöksenteon rakennetta ja kehittämään strategista ymmärrystä instituutioiden toiminnasta. Valtauttavamman työn tekijät kykenevät hyötymään päätöksentekojärjestelmistä tehokkaammin, koska he saavat äänensä päätöksentekoprosessissa paremmin kuuluville.

Työnjaolla tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että jokaisella työpaikalla on valikoima erilaisia välttämättömiä työtehtäviä ja nämä työtehtävät on jaettava jollain tavalla työntekijöiden kesken. Osallisuustalouden visiossa työnjaon eriarvoisuutta pyritään korjaamaan tasapainotettujen työkokonaisuuksien avulla. Koska tasavertaisuus, omaehtoisuus ja solidaarisuus kuuluvat osallisuustalouden idean lähtökohtaisiin arvoihin, olisi myös työnjaon tuettava näitä tavoitteita. Tasapainotetut työkokonaisuudet voitaisiin rakentaa niin, että ensin työntekijät arvioisivat työtehtävät valtauttavuuden ja raskauden perusteella, jonka jälkeen työntekijöille muodostettaisiin työkokonaisuuksia, jotka ovat valtauttavuudeltaan ja raskaudeltaan keskimäärin samantasoisia.

Jos tasapainotetut työkokonaisuudet olisivat käytössä laajemmalla tasolla, esimerkiksi kaikissa kunnan työpaikoissa, työkokonaisuudet tasapainotettaisiin myös eri työpaikkojen välillä. Tasapainottaminen voidaan toteuttaa tietyn aikavälin sisällä, esimerkiksi vuoden aikana, jos työpaikkojen välinen säännöllinen tasapainotus koetaan epämiellyttävänä tai jos se aiheuttaa tuottavuuden heikentymistä. On tärkeää huomata, ettei tasapainotetussa työkokonaisuudessa tarvitse tehdä kaikkia työpaikan työtehtäviä, vaan tarkoituksena on pelkästään tarjota kaikille tasavertainen kokoelma valtauttavia ja tylsistyttäviä työtehtäviä.

Osallisuustalouden esimerkkiä oikeudenmukaisemmasta työnjaosta voi pyrkiä toteuttamaan osittain jo nykyisten talousinstituutioiden sisällä. Tasapainotettujen työkokonaisuuksien idea sisältää hyödyllisiä elementtejä esimerkiksi demokraattisten osuuskuntien ja yhteiskunnallisten yritysten työnjaon suunnitteluun. Myös muut omaehtoisuutta ja tasavertaisuutta kannattavat instituutiot, kuten lukuisat kansalaisjärjestöt, voisivat pyrkiä toteuttamaan sisäisessä työnjaossaan erilaisin kokeiluin niitä samoja arvoja, joita järjestöt pyrkivät edistämään laajemmin yhteiskunnassa.

Tietoviikko: Kontrolloiva johtaminen aiheuttaa sairauksia

Tietoviikko:
Uusi Journal of Business Psychologyssä julkaistu amerikkalaistutkimus väittää, että huono pomo vaikuttaa alaistensa fyysiseen terveyteen enemmän kuin on uskottu. Huono johtaminen todellakin altistaa sekä pitempiaikaisille sydänsairauksille että äkilliselle sydänkohtaukselle. 
Business Insider -verkkopalvelun mukaan johtajan negatiivinen suhtautuminen säteilee myös alaisiin. Kontrolloivien ja käskyttävien johtajien alaiset voivat huonommin kuin kannustavien. 
Kun työntekijät taas tunsivat, että he saivat työskennellä itsenäisesti ja että heitä kannustettiin vastuunottoon, he voivat paremmin.


Tietoviikko, Aleksi Kolehmainen 2.3.2012
Kontrolloiva pomo saa alaisensa voimaan huonosti

Nyt se on todistettu. Huono pomo saattaa aikaansaada jopa sydänkohtauksen alaisillaan.

Uusi Journal of Business Psychologyssä julkaistu amerikkalaistutkimus väittää, että huono pomo vaikuttaa alaistensa fyysiseen terveyteen enemmän kuin on uskottu. Huono johtaminen todellakin altistaa sekä pitempiaikaisille sydänsairauksille että äkilliselle sydänkohtaukselle.

Business Insider -verkkopalvelun mukaan johtajan negatiivinen suhtautuminen säteilee myös alaisiin. Kontrolloivien ja käskyttävien johtajien alaiset voivat huonommin kuin kannustavien.

Kun työntekijät taas tunsivat, että he saivat työskennellä itsenäisesti ja että heitä kannustettiin vastuunottoon, he voivat paremmin.

Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että työpaikan tukala ilmapiiri vaikuttaa negatiivisesti työntekijöiden muihin ihmissuhteisiin. Huonon pomottamisen fyysisistä vaikutuksista taas ei ole aiemmin saatu tutkitusti todistettua tietoa.

Lähde: Talouselämä

HS: Rikkaiden leskien eläke keskimäärin 6750 euroa

Helsingin sanomat:
Työeläkejärjestelmä kustantaa sadalle eniten leskeneläkettä saavalle erikoislääkärin tulotason. Sadan eniten leskeneläkettä saavan suomalaisen leskeneläkkeen keskiarvo on 6 750 euroa kuukaudessa, vaikka he eivät ole sitä koskaan säästäneet. Näin korkeita leskeneläkkeitä eivät muiden maiden sosiaalivakuutukset maksa.
[…] Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Reija Liljan mukaan suomalainen leskeneläkejärjestelmä on kallis ja epätasa-arvoinen. Leskeneläkkeisiin ei ole kiinnitetty huomiota eläkekeskustelussa, jossa paljon pienempiä etuuksia ollaan karsimassa. 
Tuomo Pietiläinen, HS 27.2.2012
Hyvätuloisimmat lesket saavat erikoislääkärin tulot

Työeläkejärjestelmä kustantaa sadalle eniten leskeneläkettä saavalle erikoislääkärin tulotason. Sadan eniten leskeneläkettä saavan suomalaisen leskeneläkkeen keskiarvo on 6 750 euroa kuukaudessa, vaikka he eivät ole sitä koskaan säästäneet. Näin korkeita leskeneläkkeitä eivät muiden maiden sosiaalivakuutukset maksa.

Asia selviää Eläketurvakeskuksen tilastosta, jonka Helsingin Sanomat pyysi laskemaan.

Leskeneläkettä saa Suomessa elämänsä loppuun asti ja rinnan oman eläkkeen kanssa, jollei se ylitä määrättyä rajaa. Leski voi 50 vuotta täytettyään mennä jopa uusiin naimisiin ilman että menettää leskeneläkkeensä.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Reija Liljan mukaan suomalainen leskeneläkejärjestelmä on kallis ja epätasa-arvoinen. Leskeneläkkeisiin ei ole kiinnitetty huomiota eläkekeskustelussa, jossa paljon pienempiä etuuksia ollaan karsimassa.

Hän vaatii pikaista ja perusteellista remonttia, jossa leskeneläkkeen maksuaikaa lyhennetään selvästi nykyisestä.

Työtätekevän vakuutusmaksulasku on perhe-eläkkeiden vuoksi 2,1 prosenttiyksikköä korkeampi kuin ilman perhe-eläkkeitä, joista leskeneläkkeet muodostavat valtaosan. Jokainen työtätekevä maksaa tyel-maksua nykyisin 23,3 prosenttia palkastaan.

"Näin tapahtuu täysin riippumatta siitä, onko maksaja perheellinen ja tuleeko oma perhe koskaan saamaan tällaista etua", huomauttaa Lilja.

Lilja käsittelee aihetta Kansantaloudellisessa Aikakauskirjassa, joka ilmestyy maaliskuun puolivälissä.

Jorma Ollilan pojanpojan tapaus

Olemme kirjoittaneet toistuvasti varallisuuden valtavista ja yhä kasvavista eroista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin. Suomessa lapsiperheiden köyhyys on korkeimmalla tasolla vuosikymmeniin, nuorten hyvinvoinnissa on kasvavia ongelmia sekä kasvavaa eriarvoisuutta ja kaikkein köyhimpien asema on esimerkiksi terveydenhuollon yksityistämisen ja odotettavasti kohonneiden kustannusten seurauksena huonontunut entisestään.

Maailmanlaajuisesti varallisuus on jakautunut äärimmäisen epätasa-arvoisesti. Puolet maailman väestöstä, noin kolme ja puoli miljardia ihmistä, omistaa YK:n selvitysten mukaan yhteensä juuri ja juuri prosentin maailman varallisuudesta. Luvut ovat vain suuntaa-antavia, ja onneksi köyhimmät ovat useissa maissa luoneet keskenään toisiaan tukevia avunannon verkostoja, joiden avulla he voivat saada tukea joutumatta maksamaan "markkinahintaa" esimerkiksi kasviksista, vedestä, lasten hoitamisesta tai vaikkapa lainopillisesta avusta.

Kuitenkin on selvää, että valtava osa ihmisistä joutuu elämään epätoivoisissa oloissa erityisesti kaikkein köyhimmissä maissa, joissa toimivat ruoantuotannon ja yhteisen avunannon verkostot ovat säännönmukaisesti joutuneet yritysten voitontavoittelun tähtäimiin. Tämä on näennäisesti kasvattanut maiden varallisuutta (ja tätä näkee toisinaan käytettävän perusteluna esimerkiksi ruoantuotannon laajemmalle yksityistämiselle perheiltä ja paikallisilta yhteisöiltä), mutta näitä puheenvuoroja käyttävät jättävät usein mainitsematta niin hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen kuin markkinajärjestelyjen tehottomuuden tuottaa yleistä hyvinvointia verrattuna aiempiin, paikallisiin ja usein vuosisatoja tasapainoisesti toimineisiin järjestelyihin.

Usein väitetäänkin, että taloudellinen kasvu lisää hyvinvointia, ja kansan hyvinvointi voidaan mitata sen bruttokansantuotteesta. Näin tuloerot ovat oikeutettuja, jos ne lisäävät yhteistä kakkua. Tätä taustaoletusta voidaan kuitenkin kritisoida havainnollistavan esimerkin kautta.

Voimme lähteä liikkeelle yleisestä määritelmästä: "kansakunnan" hyvinvointi lasketaan kaikkien yksittäisten yksilöiden hyvinvoinnin summana, kuten tämä hyvinvointi on tapana mitata. Tästäkin lähtökohdasta katsottuna tulee tuloeroille todella merkittävä rooli hyvinvoinnin kuvaajana. Lisäksi tuloerot ovat näin entistäkin merkittävämmät mitä huonommat julkiset palvelut ovat, ja mitä suurempi osa inhimillisestä toiminnasta on markkinoiden piirissä. Tämä johtuu siitä, että mitä niukemmin julkisia palveluja on saatavilla, sitä isompi painoarvo muodostuu markkinoilta ostettaville palveluille, joiden saatavuus puolestaan on kiinni yksilön varallisuudesta.

Miksi näin? Tämän ymmärtämisessä auttaa rajahyödyksi kutsutun käsitteen tarkastelu. Voimme olettaa taloustieteen yleisesti käytössä olevien periaatteiden mukaisesti tuotteilla olevan niiden saatavuuden mukaan laskeva rajahyöty yksilöille. Yksinkertainen esimerkki rajahyödystä: jos minulla ei ole yhtään vettä, niin yksi pullo vettä tuo minulle paljon hyötyä. Mutta jos minulla on 100 pulloa vettä, niin en saa hirveästi "hyötyä" uudesta pullosta vettä.

Näin voimme olettaa, että köyhä, joka saa 100 euroa, saa siitä enemmän hyötyä/hyvinvointia kuin upporikas, joka saa 100 euroa. Näin tulonjako ei olekaan aivan niin merkityksetön kuvaaja hyvinvoinnin kannalta kuin joissakin puheenvuoroissa annetaan ymmärtää, ja tämä siis riippumatta siitä, kuinka iso tai pieni kakku on.

Tämä kuvaus voi toivottavasti tuoda havainnollistavasti esiin sen, kuinka varallisuuden jakautumisella on taloudessa väliä jo aivan yksinkertaisella, teoreettisellakin tasolla.

On tarpeen myös huomauttaa, ettei varallisuuden jakautuminen tai itseasiassa talous ylipäätään ole missään tapauksessa ainoa tai jotenkin erityisesti tärkeämpi kysymys kuin moni muu ihmisten omaehtoisuutta ja vapautta rajoittava kysymys yhteiskunnassa. Niin poliittiseen päätöksentekoon, eri vähemmistöjen, maantieteellisten alueiden sekä sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja ylipäätään kulttuuriin kokonaisuudessaan tarvitaan vakavia, juurille meneviä puheenvuoroja ja toimintaa nykyisten ongelmien ratkaisemisen aloittamiseksi. Esittelemässämme demokraattisen suunnittelun mallissa, osallisuustaloudessa, on pyritty ottamaan tämä oleellinen seikka huomioon keskittymällä talouteen ja antamalla toisista yhteiskunnan osa-alueista kumpuaville ratkaisuille niiden tarvitsemaa tilaa ja tukea.

Talouttakin tarkasteltaessa varallisuuden jakautuminen on toki vain yksi monista oleellisista kysymyksistä. Osallisuustalouden mallissa taloutta katsotaankin kokonaisvaltaisesti, kuten näkyy sen ratkaisuissa koskien niin vallan jakautumista, päätöksenteon uusia rakenteita kuin valtauttavien työtehtävien ja työpaikkojen mielekkyyden tarkastelua.

Kysymys varallisuuden jakautumisesta on kuitenkin myös yksi oleellisista seikoista parempaa yhteiskuntaa tavoiteltaessa. Keskustelua aiheesta on käyty pitkään. Talousfilosofi Adam Smith kuvaili vallan ja varallisuuden jakautumisen yhteyttä jo teoksessaan Wealth of Nations (Kansojen varallisuus):
The workmen desire to get as much, the masters to give as little, as possible... It is not, however, difficult to foresee which of the two parties must, upon all ordinary occasions, have the advantage in the dispute, and force the other into a compliance with their terms.... In all such disputes, the masters can hold out much longer [because they are wealthier].
Smith kirjoitti jo oman aikansa kauppiaista ja omistajista valtakunnallisen politiikan kiistattomina arkkitehteinä ("by far the principal architects"), jotka pystyivät lobbausvoimallaan kääntämään poliittista päätöksentekoa ja keskustelua omien intressiensä mukaiseksi.
Civil government, so far as it is instituted for the security of property, is in reality instituted for the defence of the rich against the poor, or of those who have some property against those who have none at all.
Smithin huomiot varallisuuden jakautumisen vaikutuksista hänen aikansa päätöksentekoon ovat ehkä vielä huomionarvoisempia nykyaikana. Varallisuuden ja päätäntävallan yhteydet ovat erityisen tärkeä seikka sellaisille valtioille, kuten Suomelle, jotka perustuslakinsa ja valtiollisen järjestelmänsä kautta korostavat lähtökohtien tasavertaisuutta ja päätöksenteon demokraattisuutta.

Varallisuuden huomattava, eriarvoinen jakautuminen haittaa yksilöiden vapautta ja omaehtoisuutta siis monin erilaisin tavoin, esimerkiksi kallistamalla demokraattisen päätöksenteon kenttää varakkaampien hyväksi.

Toinen tarkastelemisen arvoinen esimerkki on lähtökohtien tasavertaisuus, jota usein pidetään kannatettavana tavoitteena toimivan ja tehokkaan talouden kannalta. Lähtökohtien tasavertaisuuden nykyisellään heikosta toteutumisesta olemme nostaneet aiemmin useita ongelmallisia esimerkkejä, alkaen sen perustavista vaikutuksista jo aivan lapsuudesta alkaen.

Perityn omaisuuden ongelmallisuus kasvaa, kun siihen yhdistetään mahdollisuus vaurastua yksityisomaisuuden ja pääoman tuottamalla hyödyllä. Yksilön palkitseminen hänen yksityisomaisuutensa tuottaman hyödyn mukaan perustuu ajatukseen siitä, että yksilön pitäisi saada yhteiskunnalta suunnilleen yhtä paljon kuin hän tai hänen tuottava omaisuutensa hyödyttää yhteiskuntaa. Kukin voi vaikuttaa siihen, miten ja millaista tulosta syntyy joko tekemällä työtä ja/tai tuomalla hyödyllisiä tuotannon välineitä työn tekemiseen.

Yksinkertaistettuna esimerkkinä tästä: jos toinen tuo kuokan ja toinen traktorin, on traktorilla työtä tekevän panos nopeasti huomattavasti suurempi ja yhteiskunta hyötyy tästä enemmän. Kun henkilö tuo kansantalouden käyttöön traktorin tai vaikka 4000 hehtaaria tuottoisaa mäntymetsää, se kasvattaa ja parantaa yhteiskunnan vaurautta aivan kuin jos toinen henkilö poimii perunoita ja tekee niistä ruokaa perheelleen - ero on vain määrässä. Siksi pääoman perusteella palkitsemista kannattavien mukaan on reilua, että traktorin tai perityn metsäomaisuutensa yhteiskunnan kokonaispottiin mukaan tuonut saa suuremman palkkion kuin kuokan kanssa perunoita poimineet.

Tämän säännön keskeinen heikkous on "Jorma Ollilan pojanpojan tapaus". Kuvaillun periaatteen mukaan Jorma Ollilan pojanpojan tulisi saada tuhatkertaista palkkiota verrattuna korkeasti koulutettuun, ahkeraan ja erittäin tuottoisaa työtä tekevään köyhän perheen tyttäreen. Tämä sääntö pätee siinäkin tapauksessa, ettei Jorma Ollilan pojanpoika tee päivääkään työtä koko elämänsä aikana ja köyhän perheen tytär raataa viisikymmentä vuotta tuottaen suurta hyötyä toisille. Pojanpoika on perinyt omaisuuden, joka "työskentelee hänen puolestaan" koska "yhteiskunta hyötyy siitä enemmän" - ja kuvaillun säännön mukaanhan yhteiskunta palkitsee tuotannon välineiden tuottamasta hyödystä.

Osaksi näistä syistä, ja kilpaillumpien markkinoiden edistämiseksi, perityn omaisuuden valtaa ja varallisuutta keskittäviä vaikutuksia on korjattu perintöoikeutta rajoittamalla. Kyse on valinnasta, kumpaa vapautta haluamme edistää: jos varakkailla on vapaus jättää lapsilleen suuria perintöjä, tulevilla sukupolvilla ei ole vapautta nauttia tasavertaisista taloudellisista mahdollisuuksista.

Tätä esimerkkiä ja myös taloustieteilijä Milton Friedmanin markkinoita käsittelevia tarkastelemisen arvoisia huomioita, sekä niiden perustavia olettamuksia, käsitellään Parecon Finlandin suomeksi julkaisemassa Robin Hahnelin artikkelissa Perusteet markkinoita vastaan. Artikkelia saa vapaasti kotisivuiltamme ja tilaisuuksistamme.

HS: Jopa valtion tukemien vuokra-asuntojen hinnat pilvissä Helsingissä

Helsingin Sanomat uutisoi valtion lainatakausten turvin rakennettujen asuntojen korkeista vuokrahinnoista:
Vuokrataloyhtiö VVO perii Vantaan Myyrmäessä korkeampaa vuokraa valtion tuella rakentamistaan 74 asunnoista kuin viereisen talon vapaarahoitteisista asunnoista.
Sekä aiemmin samasta aiheesta ja yleisesti korkeasta vuokratasosta pääkaupunkiseudulla:
Vuokrat ovat nousseet Helsingissä huomattavan korkeiksi jopa valtion tuella rakennetuissa vuokra-asunnoissa.

Esimerkiksi Viikkiin valmistuvista vuokra-asunnoista joutuu maksamaan jo noin 20 euroa neliöltä.
Vuokra-asumisen hinnoittelu vaikeuttaa erityisesti niiden asemaa, joilla ei ole varaa tai mahdollisuuksia lainan ottamiseen ja sen avulla oman asumisen rahoittamiseen. Heidän määränsä on ollut kasvussa.

Lisäksi myös asunnon omistavien keskuudessa muiden kuin erittäin vakavaraisten asema on voimakkaasti riippuvainen talouden jatkuvan kasvun, työpaikkojen säilymisen ja asuntomarkkinoiden hintakehityksen kaltaisista rakenteellisesti hyvin epävarmoista tekijöistä - lisää aiheesta esimerkiksi markkinakommentaattori Jesse Colombon Euroopan asuntomarkkinoiden tämänhetkistä epävakautta kartoittavassa kirjoituksessa.

Tuettujen vuokra-asuntojen korkea hinta muodostaa "poistoluukun", jonka kautta alunperin vähävaraisten aseman parantamiseen tarkoitetut tulonsiirrot vesittyvät ja keskittyvätkin rakennus- ja asuntoyhtiöiden omistajille. Vastaava negatiivinen kannustin on muodostunut terveydenhuoltoon, jossa yksityisen terveydenhuollon tukijärjestelmä palvelee kansainvälisiä sijoittajia korkeampien voittojen muodossa, ja haittaa tavallisia kansalaisia kallistuvien, saatavuudeltaan rajoitettujen terveyspalveluiden kautta.

On kertovaa tarkastella asumismenojen kasvua, joka osaltaan kuvaa järjestelyn heikkoa tehokkuutta ja kasvaneiden voittojen kertymistä aivan muualle kuin edullisemman, laadukkaamman ja laajalti tarjolla olevan asumisen kehittämiseen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan asumistukea saavien talouksien tuloista 34% kuuluu nykyisin asumismenoihin, kun 20 vuotta sitten vastaava luku oli 15%. Helsingissä 70 000 kotitaloutta joutuu hakemaan toimeentulotukea kyetäkseen maksamaan vuokransa.

Frans de Waal: How bad biology killed the economy

Taloudesta puhuttaessa ei yleensä kestä kauaa ennen kuin vertailut evoluutioon ja vahvimpien yksilöiden selviämiseen nostetaan esiin. Yleinen tulkinta evoluutiosta kuuluu siten, että luonnonvalinta karsii heikoimmat yksilöt pois ja vahvimmat selviävät tässä "kilpailussa" voittajiksi. Yleisiä esimerkkejä tästä väitetystä ilmiöstä taloudessa ovat vaikkapa työntekijöiden irtisanomiset ja kaupan ehtojen muuttaminen "kilpailulle" edullisemmiksi. "Kyse on ikään kuin evoluutiosta", kuten pääministeri Jyrki Katainen on tätä ajattelua havainnollistanut.

Näin kysymys siitä, miten evoluutio toimii tai mitä siitä tulisi talouden suhteen ottaa opiksi nousee olennaiseksi. Evoluutiota on tutkittu runsaasti, ja kuva ei ole aivan samanlainen kuin yleensä annetaan ymmärtää. Eläinten käyttäytymistä laajasti tunnustetussa tutkimustyössään tutkinut kädellisten tutkija Frans de Waal käy tekstissään How bad biology killed the economy erinomaisesti läpi osaa näistä yleisistä virheellisistä väittämistä koskien evoluutiota.

De Waal kirjoittaa, miten ahneuden ja kilpailun korostaminen taloudessa on osaltaan vaikuttanut lisäämään sen haitallisia vaikutuksia. Hän ihmettelee, miksi yhteiskuntatieteilijöillä ja talouskommentaattoreilla on tarve korostaa lauseita kuten "ihminen on ihmiselle susi", ilmiselvästi tietämättä kovinkaan tarkasti kummankaan lajin käyttäytymisestä tehtyjen tutkimusten tuloksia.

Kirjoituksessaan de Waal varoittaakin näiden piirteiden korostamisen olevan haitallista muutenkin kuin vain siten, että niillä tavataan perustella jatkuvaa inhimillistä kärsimystä joka on puheenvuorojen mukaan heikoimpien (väestön enemmistön) luonnollinen osa. Laajemmin, ne heikentävät ymmärrystä ihmisen eräistä lajityypillisistä vahvuuksista, kuten kyvystä yhteistyöhön ja toisten tasavertaiseen auttamiseen.

De Waal kokoaa kirjoituksessaan runsaasti esimerkkejä eri eläinlajeille kehittyneistä avunannon ja yhteistyön tavoista, sekä siitä miten nämä vahvuudet auttavat lajeja selviämään ja kehittymään. De Waal yhdistää tämän konkreettisiin esimerkkeihin, kuten kaikille saatavilla olevan terveydenhuollon positiivisiin vaikutuksiin.

Hän kysyykin, että jos kädellisiä koskevan tutkimustiedon mukaan ihmisten suurimpia vahvuuksia on kilpailun sijaan tasavertainen yhteistyö, tulisi pyrkiä rakentamaan yhteiskunnallisia instituutioita korostamaan ja tukemaan näitä vahvuuksia - ei rajoittaa ja tukahduttaa niitä.
Instead of falling for false ideas about nature, why not pay attention to what we actually know about human nature and the behaviour of our near relatives? The message from biology is that we are group animals: intensely social, interested in fairness and cooperative enough to have taken over the world. Our great strength is precisely our ability to overcome competition. Why not design society such that this strength is expressed at every level?
Kirjoitus on suositeltavaa luettavaa usein esiin nousevasta väittämästä, jonka mukaan "vahvimman laki" olisi yhteiskunnassa jotenkin toivottavaa tai luonnollista. Tutkimustiedon valossa näin vahvojen väittämien esittäminen vaikuttaisikin hyvin kyseenalaiselta, ja monin osin perusteettomalta.

Frans de Waal
How bad biology killed the economy

The CEO of Enron - now in prison - happily applied ‘selfish gene’ logic to his human capital, thus creating a self-fulfilling prophecy. Assuming that the human species is driven purely by greed and fear, Jeffrey Skilling produced employees driven by the same motives. Enron imploded under the mean-spirited weight of his policies, offering a preview of what was in store for the world economy as a whole.

An avowed admirer of Richard Dawkins’ gene-centric view of evolution, Skilling mimicked natural selection by ranking his employees on a one-to-five scale representing the best (one) to the worst (five). Anyone with a ranking of five got axed, but not without first having been humiliated on a website featuring his or her portrait. Under this so-called ‘Rank & Yank’ policy, people proved perfectly willing to slit one another’s throats, resulting in a corporate atmosphere marked by appalling dishonesty within and ruthless exploitation outside the company.

The deeper problem, however, was Skilling’s view of human nature. The book of nature is like the Bible: everyone reads into it what they like, from tolerance to intolerance and from altruism to greed. But it’s good to realise that, if biologists never stop talking about competition, this doesn’t mean that they advocate it, and if they call genes selfish, this doesn’t mean that genes actually are. Genes can’t be any more ‘selfish’ than a river can be ‘angry’ or sun rays ‘loving’. Genes are little chunks of DNA. At most, they are self-promoting, because successful genes help their carriers spread more copies of themselves.

Like many before him, Skilling had fallen hook, line and sinker for the selfish-gene metaphor, thinking that if our genes are selfish, then we must be selfish, too. He can be forgiven, however, because even if this is not what Dawkins meant, it is hard to separate the world of genes from the world of human psychology if our terminology deliberately conflates them.

Keeping these worlds apart is the greatest challenge for anyone interested in what evolution means for society. Since evolution advances by elimination, it is indeed a ruthless process. Yet its products don’t need to be ruthless at all. Many animals survive by being social and sticking together, which implies that they can’t follow the right-of-the-strongest principle to the letter: the strong need the weak. This applies equally to our own species, at least if we give humans a chance to express their cooperative side. Like Skilling, too many economists and politicians ignore and suppress this side. They model human society on the perpetual struggle that they believe exists in nature, which is actually no more than a projection. Like magicians, they first throw their ideological prejudices into the hat of nature, then pull them out by their very ears to show how much nature agrees with them. It’s a trick for which we have fallen for too long. Obviously, competition is part of the picture, but humans can’t live by competition alone.

I look at this issue as a biologist and primatologist. One may feel that a biologist should not stick his nose into public policy debates, but since biology is already part of it, it is hard to stay on the sidelines. Lovers of open competition can’t resist invoking evolution. The e-word even slipped into the infamous ‘greed speech’ of Gordon Gekko, the corporate raider played by Michael Douglas in the 1987 movie Wall Street: “The point is, ladies and gentleman, that ‘greed’ – for lack of a better word – is good. Greed is right. Greed works. Greed clarifies, cuts through and captures the essence of the evolutionary spirit.”

The evolutionary spirit? In the social sciences, human nature is typified by the old Hobbesian proverb Homo homini lupus (‘Man is wolf to man’), a questionable statement about our own species based on false assumptions about another species. A biologist exploring the interaction between society and human nature isn’t doing anything new. The only difference is that, instead of trying to justify a particular ideological framework, the biologist has an actual interest in the question of what human nature is and where it came from. Is the evolutionary spirit really all about greed, as Gekko claimed, or is there more to it?

This line of thinking does not just come from fictional characters. Listen to David Brooks in a 2007 New York Times column that made fun of social government programmes: "From the content of our genes, the nature of our neurons and the lessons of evolutionary biology, it has become clear that nature is filled with competition and conflicts of interest." Conservatives love to believe this, yet the supreme irony of this love affair with evolution is how little most of them care for the real thing.

In a recent presidential debate, no fewer than three Republican candidates raised their hand in response to the question: “Who doesn’t believe in evolution?” American conservatives are social Darwinists rather than real Darwinists. Social Darwinism argues against helping the sick and poor, since nature intends them either to survive on their own or perish. Too bad if some people have no health insurance, so the argument goes, so long as those who can afford it do. This year, senator Jon Kyl of Arizona went one step further – causing an outcry in the media and protests in his home state – by voting against coverage of maternity care. He himself had never had any need for it, he explained.

The competition-is-good-for-you logic has been extraordinarily popular ever since Reagan and Thatcher assured us that the free market would take care of all of our problems. Since the economic meltdown, this view is obviously not so hot anymore. The logic may have been great, but its connection to reality was poor. What the free-marketeers missed was the intensely social nature of our species. They like to present each individual as an island, but pure individualism is not what we have been designed for. Empathy and solidarity are part of our evolution – not just a recent part, but age-old capacities that we share with other mammals.

Many great social advances – democracy, equal rights, social security – have come about through what used to be called ‘fellow feeling’. The French revolutionaries chanted of fraternité, Abraham Lincoln appealed to the bonds of sympathy and Theodore Roosevelt glowingly spoke of fellow feeling as “the most important factor in producing a healthy political and social life”.

The ending of slavery is particularly instructive. On his trips to the south, Lincoln had seen shackled slaves, an image that kept haunting him, as he wrote to a friend. Such feelings motivated him and many others to fight slavery. Or take the current US healthcare debate, in which empathy plays a prominent role, influencing the way in which we respond to the misery of people who have been turned away by the system or lost their insurance. Consider the term itself – it is not called health ‘business’ but health ‘care’, thus stressing human concern for others.

Moral primates?

Human nature obviously can’t be understood in isolation from the rest of nature, and this is where biology comes in. If we look at our species without letting ourselves be blinded by the technical advances of the past few millennia, we see a creature of flesh and blood with a brain that, albeit three times larger than a chimpanzee’s, doesn’t contain any new parts. Superior our intellect may be, but we have no basic wants or needs that cannot also be observed in our close relatives. Like us, they strive for power, enjoy sex, want security and affection, kill over territory and value trust and cooperation. Yes, we use cellphones and fly aeroplanes, but our psychological make-up is essentially that of a social primate.
Without claiming other primates as moral beings, it is not hard to recognise the pillars of morality in their behaviour. These pillars are summed up in our golden rule, which transcends the world’s cultures and religions. “Do unto others as you would have them do to you” brings together empathy (attention to others’ feelings) and reciprocity (if others follow the same rule, you will be treated well). Human morality could not exist without empathy and reciprocity – tendencies found in our fellow primates.

After one chimpanzee has been attacked by another, for example, a bystander will go over to embrace the victim gently until he or she stops yelping. The tendency to console is so strong that Nadia Kohts, a Russian scientist who raised a juvenile chimpanzee a century ago, said that if her charge had escaped to the roof of her house, there was only one way to get him down. Holding out food would not do the trick; the only way would be for her to sit down and sob, as if she were in pain. The young ape would rush down from the roof to put an arm around her. The empathy of our closest relative exceeds its desire for a banana.

Consolation has been studied extensively based on hundreds of cases, as it is a common, predictable behaviour among apes. Similarly, reciprocity is visible when chimpanzees share food specifically with those who have recently groomed them or supported them in power struggles. Sex is often part of the mix. Wild males have been observed to take great risk raiding papaya plantations to obtain the delicious fruits for fertile females in return for copulation. Chimps know how to strike a deal.

There is also evidence for pro-social tendencies and a sense of fairness. Chimpanzees voluntarily open a door to give a companion access to food, and capuchin monkeys seek rewards for others even if they themselves gain nothing from it. We demonstrated this by placing two monkeys side by side: separate, but in view. One of them needed to barter with us using small plastic tokens. The critical test came when we offered them a choice between two differently coloured tokens with different meanings: one token was ‘selfish’, the other ‘pro-social’. If the bartering monkey picked the selfish token, it received a small piece of apple for returning it, but its partner got nothing. The pro-social token, on the other hand, rewarded both monkeys equally at the same time. The monkeys developed an overwhelming preference for the pro-social token.

We repeated the procedure many times with different pairs of monkeys and different sets of tokens, and found that the monkeys kept picking the pro-social option. This was not based on fear of possible repercussions, because we found that the most dominant monkeys (who have least to fear) were in fact the most generous. More likely, helping others is self-rewarding in the same way that humans feel good doing good.

In other studies, primates will happily perform a task for cucumber slices until they see others being rewarded with grapes, which taste so much better. They become agitated, throw down their measly cucumbers and go on strike. The cucumber has become unpalatable simply as a result of seeing a companion get something better. I have to think of this reaction each time I hear criticism of the bonuses on Wall Street.

Don’t these primates show the first hints of a moral order? Many people, however, prefer their nature ‘red in tooth and claw’. There is never any doubt about continuity between humans and other animals with respect to negative behaviour: when humans maim and kill each other, we are quick to call them ‘animals’, but we prefer to claim noble traits for ourselves. When it comes to the study of human nature, however, this is a losing strategy because it excludes about half of our background. Short of divine intervention, this more attractive side of our behaviour is also the product of evolution, a view increasingly supported by animal research.

Everyone is familiar with the way mammals react to our emotions and the way we react to theirs. This creates the sort of bond that makes millions of us share our homes with cats and dogs rather than iguanas and turtles. The latter are just as easy to keep, yet lack the empathy that we need to get attached.

Animal studies into empathy are on the rise, including studies into how rodents are affected by the pain of others. Laboratory mice become more sensitive to pain once they have seen another mouse in pain. Pain contagion occurs between mice from the same home box, but not between mice that don’t know each other. This is a typical bias that is also true of human empathy: the closer we are to a person, and the more similar we are to them, the more easily empathy is aroused.

Empathy has its roots in basic body mimicry – not in the higher regions of imagination or in the ability to reconstruct consciously how we would feel if we were in someone else’s place. It began with the synchronisation of bodies: running when others run; laughing when others laugh; crying when others cry; or yawning when others yawn. Most of us have reached the incredibly advanced stage at which we yawn even at the mere mention of yawning, but this is only after lots of face-to-face experience.

Yawn contagion works in other species, too. At Kyoto University, investigators showed laboratory apes the videotaped yawns of wild chimps. Soon, the lab chimps were yawning like crazy. With our own chimps, we have gone one step further. Instead of showing them real chimps, we play three-dimensional animations of an ape-like head going through a yawn-like motion. In response to the animated yawns, our apes yawn with maximal opening of the mouth, eye-closing and head-rolling, as if they are going to fall asleep at any moment.

Yawn contagion reflects the power of unconscious synchrony, which is as deeply ingrained in us as it is in many other animals. Synchrony is expressed in the copying of small body movements, such as a yawn, but it also occurs on a larger scale. It is not hard to see its survival value. You’re in a flock of birds and one suddenly takes off. You have no time to figure out what’s going on, so you take off at the same instant. Otherwise, you may be lunch.

Mood contagion serves to coordinate activities, which is crucial for any travelling species (as most primates are). If my companions are feeding, I decide to do the same because, once they move off, my chance to forage will be gone. The individual who doesn’t stay in tune with what everyone else is doing will lose out, just like the traveller who doesn’t go to the bathroom when the bus has stopped.

Social creatures

Natural selection has produced highly social and cooperative animals that rely on one another for survival. On its own, a wolf cannot bring down large prey, and chimpanzees in the forest are known to slow down for companions who cannot keep up due to injuries or sick offspring. So, why accept the assumption of cut-throat nature when there is ample proof to the contrary?

Bad biology exerts an irresistible attraction. Those who think that competition is what life is all about, and who believe that it is desirable for the strong to survive at the expense of the weak, eagerly adopt Darwinism as a beautiful illustration of their ideology. They depict evolution – or at least their cardboard version of it – as almost heavenly. John D Rockefeller concluded that the growth of a large business “is merely the working out of a law of nature and a law of God”, and Lloyd Blankfein, chairman and CEO of Goldman Sachs – the biggest money-making machine in the world – recently depicted himself as merely “doing God’s work”.

We tend to think that the economy was killed by irresponsible risk-taking, a lack of regulation or a bubbling housing market, but the problem goes deeper. Those were just the little aeroplanes circling King Kong’s head (“Oh no, it wasn’t the aeroplanes. ’Twas beauty killed the beast”). The ultimate flaw was the lure of bad biology, which resulted in a gross simplification of human nature. Confusion between how natural selection operates and what kind of creatures it has produced has led to a denial of what binds people together. Society itself has been seen as an illusion. As Margaret Thatcher put it: “There is no such thing as society – there are individual men and women, and there are families.”

Economists should reread the work of their father figure, Adam Smith, who saw society as a huge machine. Its wheels are polished by virtue, whereas vice causes them to grate. The machine just won’t run smoothly without a strong community sense in every citizen. Smith saw honesty, morality, sympathy and justice as essential companions to the invisible hand of the market. His views were based on our being a social species, born in a community with responsibilities towards the community.

Instead of falling for false ideas about nature, why not pay attention to what we actually know about human nature and the behaviour of our near relatives? The message from biology is that we are group animals: intensely social, interested in fairness and cooperative enough to have taken over the world. Our great strength is precisely our ability to overcome competition. Why not design society such that this strength is expressed at every level?

Rather than pitting individuals against each other, society needs to stress mutual dependencies. This could be seen in the recent healthcare debate in the United States, where politicians played the shared-interest card by pointing out how much everybody (including the well-to-do) would lose if the nation failed to change the system, and where President Obama played the social responsibility card by calling the need for change “a core ethical and moral obligation”. Money-making cannot be allowed to become the be-all and end-all of society.

And for those who keep looking to biology for an answer, the fundamental yet rarely asked question is why natural selection designed our brains so that we’re in tune with our fellow human beings and feel distress at their distress, and pleasure at their pleasure. If the exploitation of others were all that mattered, evolution should never have got into the empathy business. But it did, and the political and economic elites had better grasp that in a hurry.