Al Jazeera: Humans are 'naturally nice'

Al Jazeera:
New research shows there is a biological basis for co-operative and empathetic behaviour. Biological research is increasingly debunking the view of humanity as competitive, aggressive and brutish.

"Humans have a lot of pro-social tendencies," Frans de Waal, a biologist at Emory University in Atlanta, told the annual meeting of the American Association for the Advancement of Science on Monday.

(...) Until just 12 years ago, the common view among scientists was that humans were "nasty" at the core but had developed a veneer of morality - albeit a thin one, de Waal told scientists and journalists from some 50 countries at the conference in Vancouver, Canada.

But human children - and most higher animals - are "moral" in a scientific sense, because they need to co-operate with each other to reproduce and pass on their genes, he said.

Research has disproved the view, dominant since the 19th century, typical of biologist Thomas Henry Huxley's argument that morality is absent in nature and something created by humans, said de Waal.

(...) "Darwin was much smarter than most of his followers," said de Waal, quoting from Darwin's The Descent of Man that animals that developed "well-marked social instincts would inevitably acquire a moral sense or conscience".

De Waal showed the audience videos from laboratories revealing the dramatic emotional distress of a monkey denied a treat that another monkey received; and of a rat giving up chocolate in order to help another rat escape from a trap.

Such research shows that animals naturally have pro-social tendencies for "reciprocity, fairness, empathy and consolation," said de Waal.
Lue myös:

Wall Street Journal: The Origins of Human Empathy
Tutkimus: Rotat auttavat kaveria hädässä
Talouselämä: Itsekkyyden myytti murtuu
Harvard Business Review: The Unselfish Gene
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Tutkimus: Muiden rahallinen auttaminen tekee onnelliseksi
Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua



Al Jazeera English 21.02.2012
Humans are 'naturally nice'


New research shows there is a biological basis for co-operative and empathetic behaviour.

Biological research is increasingly debunking the view of humanity as competitive, aggressive and brutish.

"Humans have a lot of pro-social tendencies," Frans de Waal, a biologist at Emory University in Atlanta, told the annual meeting of the American Association for the Advancement of Science on Monday.

New research on higher animals from primates and elephants to mice shows there is a biological basis for behavior such as co-operation, said de Waal, author of The Age of Empathy: Nature's Lessons for a Kinder Society.

Until just 12 years ago, the common view among scientists was that humans were "nasty" at the core but had developed a veneer of morality - albeit a thin one, de Waal told scientists and journalists from some 50 countries at the conference in Vancouver, Canada.

But human children - and most higher animals - are "moral" in a scientific sense, because they need to co-operate with each other to reproduce and pass on their genes, he said.

Research has disproved the view, dominant since the 19th century, typical of biologist Thomas Henry Huxley's argument that morality is absent in nature and something created by humans, said de Waal.

And common assumptions that the harsh view was promoted by Charles Darwin, the so-called father of evolution, are also wrong, he said.

'Pro-social' tendencies

"Darwin was much smarter than most of his followers," said de Waal, quoting from Darwin's The Descent of Man that animals that developed "well-marked social instincts would inevitably acquire a moral sense or conscience".

De Waal showed the audience videos from laboratories revealing the dramatic emotional distress of a monkey denied a treat that another monkey received; and of a rat giving up chocolate in order to help another rat escape from a trap.

Such research shows that animals naturally have pro-social tendencies for "reciprocity, fairness, empathy and consolation," said de Waal.

"Human morality is unthinkable without empathy."

Asked if wide public acceptance of empathy as natural would change the intense competition on which capitalist economic and political systems are based, de Waal quipped, "I'm just a monkey watcher."

But he told reporters that research also shows animals bestow their empathy on animals they are familiar with in their "in-group" - and that natural tendency is a challenge in a globalised human world.

"Morality" developed in humans in small communities, he said, adding: "It's a challenge... it's experimental for the human species to apply a system intended for [in-groups] to the whole world."

Taloussanomat: Vaihtotase pakkaselle

Taloussanomat:
Viime vuoden vaihtotase kääntyi ensi kertaa lähes pariinkymmeneen vuoteen alijäämäiseksi, Suomen Pankin (SP) julkaisemasta tilastosta ilmenee. Vaihtotaseen alijäämä oli viime vuonna 1,0 miljardia euroa. Vielä vuoden 2010 vaihtotaseessa oli 3,3 miljardia euroa ylijäämää.Vaihtotaseen heikentyminen johtuu valtaosin kauppataseen ylijäämän sulamisesta viime vuoden aikana.
Vaihtotase muodostaa osan Suomen maksutaseesta. Maksutase on yksinkertaisesti kirjanpitomenetelmä, jolla pidetään kirjaa kaikesta kansainvälisestä taloudellisesta toiminnasta, johon maa osallistuu – ja se jaetaan vaihtotaseeseen, pääomataseeseen ja rahoitustaseeseen, jotta voidaan seurata sekä kaupankäyntiä että sijoituksia.

Vaihtotaseella seurataan ulkomaankaupankäyntiä. Kun yritykset myyvät Suomessa tuotettuja tavaroita tai palveluita muissa maissa asuville ostajille, sanotaan sitä Suomen vienniksi. Kun suomalaiset yritykset tai kuluttajat ostavat tavaroita ja palveluita, jotka on tuotettu muissa maissa, sitä sanotaan Suomen tuonniksi. Kun vaihtotase on ylijäämäinen, Suomi vie tavaroita ja palveluja enemmän kuin tuo. Kun vaihtotase on alijäämäinen, tilanne on päinvastainen.

Rahoitustaseella taas seurataan kansainvälistä sijoittamista. Kansainvälinen sijoittaminen koostuu siitä, kun suomalaiset yritykset ostavat tai rakentavat tehtaan ulkomaille (Suomen suoraa ulkomaista sijoittamista), kun ulkomaalaiset yhtiöt rakentavat tytäryhtiöitä Suomeen (suoraa ulkomaista sijoittamista Suomeen), kun Suomen kansalaiset tai yritykset ostavat ulkomaista finanssivarallisuutta (Suomen kansainvälistä finanssisijoittamista) tai ulkomaalaiset ostavat suomalaista finanssivarallisuutta (ulkomaalaisten finanssisijoittamista Suomeen), tai kun mikä tahansa yritys tai kansalaiset kotiuttavat ulkomaisista sijoituksista saatuja tuottoja tai niiden pääomaa. Rahoitustase on ylijäämäinen silloin kun pääomia virtaa Suomeen enemmän kuin Suomesta pois. Kun rahoitustase on alijäämäinen, pääomia kulkee pois Suomesta enemmän kuin niitä tulee Suomeen.

Pääomataseella seurataan pääomansiirtoja, jotka koostuvat investointiavuista ja muista pääomansiirroista. Suomen maksutaseessa suurin osa pääomansiirroista on investointiapuja, jotka ovat lähinnä EU:n rakenne- ja maatalousrahastojen maksuja julkiselle ja yksityiselle sektorille.

Helsingin sanomat kommentoi uutista alijäämäisestä vaihtotaseesta viime perjantain pääkirjoituksessaan otsikolla "Hyvä maine ei vielä riitä investoijille".
Konepajayhtiö Metson toimitusjohtajuuden viime vuonna jättänyt Jorma Eloranta luovutti tällä viikolla ministereille esityksensä Suomen strategiseksi toimintaohjelmaksi. Se on pätevä analyysi Suomen yhä vaikeammaksi käyvästä asemasta.

(...) Olennaista on ymmärtää, millä perusteella yritys tekee investointinsa. Siksi lainsäädäntötyössä ja julkisessa hallinnossa on osattava asennoitua tänne investointia harkitsevan yritysjohtajan asemaan. Hänelle tärkeää ovat ennakoitavuus, samantasoiset toimintaedellytykset kuin vaihtoehtoisissa investointikohteissa ja oikein asetetut taloudelliset houkuttimet.
Nämä "oikein asetetut houkuttimet" tarkoittavat käytännössä yritysverotuksen alentamista, tällä kertaa yhteisöveron alentamista.Yhteisövero on osakeyhtiöiden ja muiden yhteisöjen maksama tulovero. Se laskettiin vuoden 2012 alusta 24,5 prosenttiin, kun se vuosina 2005-2011 oli 26 prosenttia, ja aikaisemmin 29 prosenttia. Tällä hetkellä Suomen yhteisövero (24,5 %) on länsieurooppalaisessa, ns. EU-15 maiden välisessä vertailussa vuodelta 2011 keskimääräistä alempi. Suomea matalampi yhteisövero on vain muutamalla Länsi-Euroopan maalla. Suomea korkeampi yhteisövero on mm. Saksalla (29,4), Ranskalla (33,3%), Ruotsilla ja Britannialla (26%). Myös nykyisen sijoittajien "turvasataman" Japanin yhteisövero (39,54% vuonna 2010) on huomattavasti Suomea korkeampi. Euroopan maista matalin yhteisövero on Irlannilla (12,5%).

Yhteisöveron laskemisella saattaisi olla positiivisiä vaikutuksia  Suomen viennin kannalta. Se mahdollistaisi suomalaisten yritysten laskea tuottamiensa tavaroiden ja palvelujen hintaa tuottaen silti omistajilleen saman verran voittoa kuin aikaisemmin. Täten se parantaisi niiden suhteellista kilpailuasema. Näin mahdollisesti lisääntynyt vienti tasapainottaisi alijäämäistä vaihtotasetta, koska vienti lisääntyisi suhteessa tuontiin. Kotimaiden markkinoilla toimivien yritysten tilanteessa tästä ei Suomen talouden kannalta tietenkään vastaavaa hyötyä olisi. Jotkut Suomessa tuotetut tavarat ja palvelut saattaisivat tosin tulla kilpailukykyisemmiksi verrattuna ulkomailta tuotuihin, joten tämä saattaisi laskea tuonnin tasoa ja kääntää vaihtotasetta entisestään ylijäämäisen puolelle.

Kuitenkin veron laskemista tässä perustellaan nimenomaan sijoittajien houkuttelemisella Suomeen. Käsittääksemme ehdotuksissa alentaa yhteisöveroa on taustalla maksutaseen tasapainottaminen siten, että ylijäämäinen rahoitustase tasapainottaa alijäämäistä vaihtotasetta. Matalammalla verotuksella pyrittäisiin luomaan kannustimia ulkomaisille sijoittajille investoida suomalaisiin yrityksiin sekä ulkomaalaisille yrityksille kannustimia perustaa pää- tai haarakonttoreita Suomeen.

Kuitenkin, on syytä epäillä, että yhteisöveron muutaman prosentin laskemisella ei paljoa voitettaisi. Mikseivät kansainväliset yritykset tekisi kuten Google, perustaisi konttoreitaan Irlantiin ja käyttäisi hyväkseen sen erittäin matalaa yhteisöverotusta ja useita porsaanreikiä maan verotusjärjestelmässä, jolloin maan nimellistä yritysveroakaan ei tarvitse maksaa. Venäjän markkinoille mahdollisesti pyrkiville yrityksille Suomen maantieteellinen sijainti ei ole sen edullisempi kuin usean Itä-Euroopan maan, joissa yhteisövero on kaiken lisäksi huomattavasti Suomea alempi.

Suomalaisiin yrityksiin investoimisen kannustimia tuskin tarvitsee parantaa. Eduskunnan tarkastusvaliokunnan tilaamassa, vuonna 2010 julkaistussa harmaata taloutta käsittelevässä asiantuntijaraportissa todetaan, kuinka
"Sijoitustoimintaan liittyvän lainsäädännön mahdollistama sijoitusten nimettömyys (hallintarekisteri) tekee Suomesta veroparatiisivaltion, joka ei voi valvoa omia verovelvollisiaan eikä pysty antamaan tietoja muiden maiden viranomaisille."
Ulkomaiset sijoittajat voivat omistaa suomalaisyhtiöitä nimettömänä hallintarekisterin kautta, jolloin he välttyvät verojen maksamiselta kokonaan. Esimerkiksi suurelta osin ulkomaisessa omistuksessa oleva Mehiläinen maksoi voitoistaan veroja Suomeen alle prosentin.

Viimeisin esitys Suomen verotusjärjestelmän tekemisestä kansainvälisesti kilpailukykyiseksi koskikin nimenomaan juuri hallintarekisterin avaamista myös suomalaisille sijoittajille. Tällä pyrittäisiin ilmeisesti siihen etteivät suomalaiset pääomat karkaisi ulkomaille, tekemällä pääomatulot käytännössä verovapaiksi kaikille niille sijoittajille, joiden on mahdollista järjestellä omistuksensa hallintarekisterin kautta.

Pääomavirrat ulkomaille ovatkin rahoitustaseen kolikon toinen kääntöpuoli. Julkisesta keskustelusta ja mahdollisesten mielipiteiden kirjosta kertoo paljon se, ettei kenellekään edes juolahda mieleen ajatus siitä, että voisiko suomalaisia pääomia saada pysymään maassa ja kohdennettua suomalaisiin yrityksiin, käyttäen kohdentamisen perusteena muita mekanismeja kuin sijoittajien kannustimet lyhytnäköiseen voitontavoitteluun. Hyviä perusteita tälle olisi, kuten Maailman Kuvalehti uutisoi:
"Safergloben ja Finnwatch teettivät kyselyn 31:lle suomalaiselle eläkerahastolle. Tulos on karu: vastanneista yhdeksästä rahastosta kaikki olivat sijoittaneet tupakka-, ase- tai alkoholiteollisuuteen, ympäristö- tai ihmisoikeusrikkomuksia tekeviin yrityksiin, ydinaseisiin, rypälepommeihin tai veroparatiiseihin."
Joka tapauksessa, olivatpa yhteisöveron vaikutukset ulkomaisille sijoituksille tai Suomen viennille mitä tahansa, ottamatta huomioon sen mahdollisia välillisiä vaikutuksia tarkoittaa se ainakin vähäisempää verokertymää jo leikkausuhkien alla painivalle julkiselle taloudelle. Lisäksi on perusteltua olettaa sen olevan myös uusi tulonsiirto rikkaammalle väestönosalle, koska todennäköisesti suurempi osa matalammasta verotuksesta aiheutuvista säästöistä menee yrityksen omistajille tilitettäviin voittoihin kuin palkkoihin tai matalampiin hintoihin kuluttajille. Täten se olisi taas yksi verouudistus, joka kiihdyttäisi entisestään jo voimakasta tuloerojen kasvua.

Maailman Kuvalehti: Mitä suomalaisten eläkevaroilla rahoitetaan?

Maailman Kuvalehti:
Seitsemän työeläkeyhtiötä hoitaa tällä hetkellä noin 2,8 miljoonan suomalaisen eläkkeet. Suurimmilla eläkevakuutusyhtiöillä on yli 500 000 eläkevakuutettua. Yhtiöiden sijoituspääomat pyörivät kymmenissä miljardeissa euroissa.

Safergloben ja Finnwatch teettivät kyselyn 31:lle suomalaiselle eläkerahastolle. Tulos on karu: vastanneista yhdeksästä rahastosta kaikki olivat sijoittaneet tupakka-, ase- tai alkoholiteollisuuteen, ympäristö- tai ihmisoikeusrikkomuksia tekeviin yrityksiin, ydinaseisiin, rypälepommeihin tai veroparatiiseihin.

(...) Osa yhtiöistä ei käytä lainkaan eettisen sijoittamisen käsitettä tai on korvannut sen käsitteellä vastuullinen sijoittaminen. Esimerkiksi eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen ei halua sitoutua termiin eettinen sijoittaminen, koska siinä "sijoittajan omat arvot ovat tärkeämmässä asemassa kuin odotettu tuotto".
Tapaus on oppikirjaesimerkki markkinatalouden vääristyneistä kannustimista. "Näkymätön käsi"  ohjaa voittoa tavoittelevia sijoitusyhtiöitä sijoittamaan teollisuuteen, jolla on suunnattomia negatiivisia sosiaalisia ja ekologisia vaikutuksia. Käsitys markkinoiden tehokkuudesta perustuu pitkälle juuri siihen, kuinka "näkymätön käsi" ohjaa omaa etua tavoittelevia yksilöitä kohti tehokasta, tuottavaa ja heitä hyödyttävää toimintaa, mikä sitten johtaa tehokkaaseen, tuottavaan ja koko yhteisöä hyödyttävään toimintaan myös laajassa mittakaavassa. Kuitenkin tämä tapaus on oppikirjaesimerkki tilanteesta, jossa yksilöä (tai tässä tapauksessa yksittäistä sijoitusyhtiötä) kannattava toiminta aiheuttaa suunnattomia negatiivisia ulkoisvaikutuksia ja edesauttaa valtavaa inhimillistä kärsimystä.




Maailman Kuvalehti 2/2012
Mitä suomalaisten eläkevaroilla rahoitetaan?


Suomalaisten eläkevaroilla rahoitetaan kaikenlaista liiketoimintaa.

Ecuadorilainen oikeusistuin on päättänyt pitää voimassa aiemman päätöksen, jonka mukaan yhdysvaltalaisen öljyjätti Chevronin on maksettava 9,5 miljoonan dollarin korvaukset sademetsille aiheuttamistaan ympäristötuhoista. 20. helmikuuta 2011 otetussa kuvassa Amazonian puolustusrintama -järjestön ecuadorilainen aktivisti Donald Moncayo esittelee öljyvahinkoja Ecuadorin Aguaricossa.

Seitsemän työeläkeyhtiötä hoitaa tällä hetkellä noin 2,8 miljoonan suomalaisen eläkkeet. Suurimmilla eläkevakuutusyhtiöillä on yli 500 000 eläkevakuutettua. Yhtiöiden sijoituspääomat pyörivät kymmenissä miljardeissa euroissa.

Safergloben ja Finnwatch teettivät kyselyn 31:lle suomalaiselle eläkerahastolle. Tulos on karu: vastanneista yhdeksästä rahastosta kaikki olivat sijoittaneet tupakka-, ase- tai alkoholiteollisuuteen, ympäristö- tai ihmisoikeusrikkomuksia tekeviin yrityksiin, ydinaseisiin, rypälepommeihin tai veroparatiiseihin.

Listalta löytyy kotimaisia harmittomalta kuulostavia yrityksiä, kuten Olvi, joka valmistaa merkittävän osan suomalaisten virvokkeista. Listalta löytyy myös konepajateollisuuden pörssiyhtiö Wärtsilä, joka on ollut mukana useissa kansain­välisiin kauppoihin liittyvissä lahjusoikeuden­käynneissä.

Niinikään eläkerahastot ovat sijoittaneet maailman suurimpaan kaivosyhtiö Rio Tintoon, jonka johtaja on saanut Kiinassa lahjustuomion. Rio Tinton toimintaa on kritisoitu laajasti myös sen tekemistä luonnonsuojelurikoksista. Myös öljy-yhtiö Chevron löytyy listalta. Sitä taas on syytetty ihmisoikeus- ja luonnonsuojelurikoksista kolmella eri mantereella.

Osa eläkerahastoista ilmoittaa pyrkivänsä eettiseen sijoittamiseen. Eläke-Fennia kertoo huomioi­vansa sijoitustoiminnassaan ympäristönsuojelun edistämisen, vastuullisen henkilöstöpolitiikan ja tasa-arvon. Osa yhtiöistä ei käytä lainkaan eettisen sijoittamisen käsitettä tai on korvannut sen käsitteellä vastuullinen sijoittaminen. Esimerkiksi eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen ei halua sitoutua termiin eettinen sijoittaminen, koska siinä "sijoittajan omat arvot ovat tärkeämmässä asemassa kuin odotettu tuotto".

Osa suomalaisista eläkerahastoista kertoo vetäneensä sijoituksia pois yrityksistä, joiden toiminnan ovat kokeneet epäeettisiksi. Yleisradion Eläke­säätiö on julkisesti kertonut yhtiöiden nimiä ja syitä sille, miksei niitä enää kelpuuteta sijoituskohteiksi. Boikotoituihin yrityksiin lukeutuu muun muassa Fortum. Nordean eläkerahasto taas on ilmoittanut luopuneensa BP:n sijoituksista yhtiön­ tahrattua maineensa Meksikonlahden öljykriisin vuoksi.

Parecon Finland Suomenlinnan kirjastossa 23.2

Parecon Finlandin järjestämien avointen tilaisuuksien sarja pääkaupunkiseudun kirjastoissa jatkuu keväällä. Vuoden 2011 aikana järjestimme lukuisia tilaisuuksia, joista saatu palaute on ollut positiivista. "Talouden myytit ja harhakäsitykset" -tilaisuuksissa on esitelty markkinatalouden keskeisiä ongelmakohtia, sekä osallisuustalousvision tarjoamia mahdollisuuksia.

Kysymme, miltä demokraattisten ihanteiden mukainen vaihtoehto kapitalismille ja keskusjohtoiselle suunnitelmataloudelle voisi näyttää? Mitkä piirteet markkinataloudessa aiheuttavat kriisejä ja epävakautta? Ovatko markkinat niin tehokkaita kuin väitetään? Lisäävätkö ne vapautta ja demokratiaa, ja miten markkinoiden "näkymätön käsi" toimii? Miten kuvailemamme rakenteelliset seikat näkyvät talouden nykyisessä epävakaudessa, ympäristötuhoissa ja ihmisten arkielämässä? Aikaa on varattu jokaisen tilaisuuden yhteydessä myös runsaasti yleisökysymyksille ja -keskustelulle.

Tietoa tilaisuuksista ja kaikkien kevään kirjastoesitysten ajat myös kotisivuillamme.

Keskustelutilaisuuksien sarja jatkuu tällä viikolla Suomenlinnan kirjastossa torstaina 23.2. klo 18 järjestettävällä tilaisuudella, tervetuloa!

Vandana Shiva: Siementen patentointi velkaannuttaa viljelijät ja tuhoaa biodiversiteetin

Tunnettu intialainen filosofi ja ympäristöaktivisti Vandana Shiva kirjoittaa Al Jazeerassa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan, kuinka Maailman kauppajärjestön (WTO) "tekijänoikeussopimukset" ovat heikentäneet paikallisten puuvillanviljelijöiden asemaa ja lisänneet maailman suurimpien biotekniikkayritysten, kuten yhdysvaltalaisen Monsanton, liikevoittoja:
The introduction of the Trade Related Intellectual Property Rights Agreement of the World Trade Organisation has accelerated the spread of genetically engineered seeds - which can be patented - and for which royalties can be collected. 
[…] Corporations defined a problem - and for them the problem was farmers saving seeds. They offered a solution, and the solution was to make it illegal for farmers to save seed - by introducing patents and intellectual property rights on those very seeds. As a result, acreage under GM corn, soya, canola, cotton has increased dramatically.
Geenimanipuloidut siemenet voi patentoida, ja tämä mahdollistaa ruokateollisuuteen erikoistuneiden suuryritysten lisenssimaksupelin. Paikalliset viljelijät ovat lisääntyvässä määrin riippuvaisia patentoiduista siemenistä, koska suurruokateollisuus on saanut lobbauksellaan hallitukset vaatimaan viljelijöiltä "siementen rekisteröintiä" ja "pakollisia vapaaehtoisia maksuja".

Monsanton ja muiden biotekniikkayritysten ajamilla "tekijänoikeussopimuksilla" on ollut hirvittäviä inhimillisiä seurauksia. Shivan mukaan viljelijöiden epätoivo näkyy häkellyttävän suurissa itsemurhaluvuissa:
India, the home of cotton, has lost its cotton seed diversity and cotton seed sovereignty. Some 95 per cent of the country's cotton seed is now controlled by Monsanto - and the debt trap created by being forced to buy seed every year - with royalty payments - has pushed hundreds of thousands of farmers to suicide; of the 250,000 farmer suicides, the majority are in the cotton belt.
Talouden tehokkuuden, tässä tapauksessa ruokatuotannon tehokkuuden, näkökulmasta tilanne on myös katastrofaalinen. Koulukunnasta riippumatta kaikki talouden asiantuntijat allekirjoittavat, että markkinat toimivat paremmin, kun markkinoilla on voimakasta kilpailua, kun markkinat tasapainottuvat nopeasti ja kun markkinoilla on mahdollisimman vähän ulkoisvaikutuksia. Ottamatta edes huomioon ruokatuotantoon liittyviä kriittisiä ulkoisvaikutuksia, muutaman jättimäisen ruokayrityksen ajamat patenttijärjestelmät yhdistettynä "tekijänoikeussopimuksiin" ovat vähentäneet kilpailun minimiin ja luoneet käytännössä monopolihinnoittelun siemenmarkkinoille.

Monsantolla on hallussaan noin 95 prosenttia Intian puuvillansiemenistä ja sen myötä myös päätäntävalta Intian puuvillanviljelijöiden kohtalosta. Lobbausvoimansa ansiosta he pystyvät pakottamaan viljelijät ostamaan "rekisteröityjä siemeniä" ja torpedoimaan samalla sääntelypyrkimykset, joilla voitaisiin turvata edes asteittaista autonomiaa paikallisviljelijöille ja näin ollen myös säilyttää osa häviävästä biodiversiteetistä.

Vandana Shiva, Al Jazeera 6.2.2012
The seed emergency: The threat to food and democracy

New Delhi, India - The seed is the first link in the food chain - and seed sovereignty is the foundation of food sovereignty. If farmers do not have their own seeds or access to open pollinated varieties that they can save, improve and exchange, they have no seed sovereignty - and consequently no food sovereignty.

The deepening agrarian and food crisis has its roots in changes in the seed supply system, and the erosion of seed diversity and seed sovereignty.

Seed sovereignty includes the farmer's rights to save, breed and exchange seeds, to have access to diverse open source seeds which can be saved - and which are not patented, genetically modified, owned or controlled by emerging seed giants. It is based on reclaiming seeds and biodiversity as commons and public good.

The past twenty years have seen a very rapid erosion of seed diversity and seed sovereignty, and the concentration of the control over seeds by a very small number of giant corporations. In 1995, when the UN organised the Plant Genetic Resources Conference in Leipzig, it was reported that 75 per cent of all agricultural biodiversity had disappeared because of the introduction of "modern" varieties, which are always cultivated as monocultures. Since then, the erosion has accelerated.

The introduction of the Trade Related Intellectual Property Rights Agreement of the World Trade Organisation has accelerated the spread of genetically engineered seeds - which can be patented - and for which royalties can be collected. Navdanya was started in response to the introduction of these patents on seeds in the General Agreement on Tariffs and Trade - a forerunner to the WTO - about which a Monsanto representative later stated: "In drafting these agreements, we were the patient, diagnostician [and] physician all in one." Corporations defined a problem - and for them the problem was farmers saving seeds. They offered a solution, and the solution was to make it illegal for farmers to save seed - by introducing patents and intellectual property rights [PDF] on those very seeds. As a result, acreage under GM corn, soya, canola, cotton has increased dramatically.

Threats to seed sovereignty

Besides displacing and destroying diversity, patented GMO seeds are also undermining seed sovereignty. Across the world, new seed laws are being introduced which enforce compulsory registration of seeds, thus making it impossible for small farmers to grow their own diversity, and forcing them into dependency on giant seed corporations. Corporations are also patenting climate resilient seeds evolved by farmers - thus robbing farmers of using their own seeds and knowledge for climate adaptation.

Another threat to seed sovereignty is genetic contamination. India has lost its cotton seeds because of contamination from Bt Cotton - a strain engineered to contain the pesticide Bacillus thuringiensis bacterium. Canada has lost its canola seed because of contamination from Roundup Ready canola. And Mexico has lost its corn due to contamination from Bt Cotton.

After contamination, biotech seed corporations sue farmers with patent infringement cases, as happened in the case of Percy Schmeiser. That is why more than 80 groups came together and filed a case to prevent Monsanto from suing farmers whose seed had been contaminated.

As a farmer's seed supply is eroded, and farmers become dependent on patented GMO seed, the result is debt. India, the home of cotton, has lost its cotton seed diversity and cotton seed sovereignty. Some 95 per cent of the country's cotton seed is now controlled by Monsanto - and the debt trap created by being forced to buy seed every year - with royalty payments - has pushed hundreds of thousands of farmers to suicide; of the 250,000 farmer suicides, the majority are in the cotton belt.

Seeding control

Even as the disappearance of biodiversity and seed sovereignty creates a major crisis for agriculture and food security, corporations are pushing governments to use public money to destroy the public seed supply and replace it with unreliable non-renewable, patented seed - which must be bought each and every year.

In Europe, the 1994 regulation for protection of plant varieties forces farmers to make a "compulsory voluntary contribution" to seed companies. The terms themselves are contradictory. What is compulsory cannot be voluntary.

In France, a law was passed in November 2011, which makes royalty payments compulsory. As Agriculture Minister Bruna Le Marie stated: "Seeds can be longer be royalty free, as is currently the case." Of the 5,000 or so cultivated plant varieties, 600 are protected by certificate in France, and these account for 99 per cent of the varieties grown by farmers.

The "compulsory voluntary contribution", in other words a royalty, is justified on grounds that "a fee is paid to certificate holders [seed companies] to sustain funding of research and efforts to improve genetic resources".

Monsanto pirates biodiversity and genetic resources from farming communities, as it did in the case of a wheat biopiracy case fought by Navdanya with Greenpeace, and climate resilient crops and brinjal (also known as aubergine or eggplant) varieties for Bt Brinjal. As Monsanto states, "it draws from a collection of germ-plasm that is unparalleled in history" and "mines the diversity in this genetic library to develop elite seeds faster than ever before".

In effect, what is taking place is the enclosure of the genetic commons of our biodiversity and the intellectual commons of public breeding by farming communities and public institutions. And the GMO seeds Monsanto is offering are failing.  This is not "improvement" of genetic resources, but degradation. This is not innovation but piracy.

For example, the Alliance for a Green Revolution in Africa (AGRA) - being pushed by the Gates Foundation - is a major assault on Africa's seed sovereignty.

Agribusiness

The 2009 US Global Food Security Act [PDF] also called the Lugar-Casey Act [PDF], "A bill to authorise appropriations for fiscal years 2010 through 2014 to provide assistance to foreign countries to promote food security, to stimulate rural economies, and to improve emergency response to food crisis, to amend the Foreign Assistance Act of 1961 and for other purposes".

The amendment to the Foreign Assistance Act would "include research on bio-technological advances appropriate to local ecological conditions, including genetically modified technology". The $ 7.7bn that goes with the bill would go to benefit Monsanto to push GM seeds.

"Royalties for Monsanto are based on debt, suicidal farmers and the disappearance of biodiversity worldwide."

An article in Forbes, titled "Why Uncle Sam Supports Franken Foods", shows how agribusiness is the only sector in which US has a positive trade balance. Hence the push for GMOs - because they bring royalties to the US. However, royalties for Monsanto are based on debt, suicidal farmers and the disappearance of biodiversity worldwide.

Under the US Global Food Security Act, Nepal signed an agreement with USAID and Monsanto. This led to massive protests across the country. India was forced to allow patents on seeds through the first dispute brought by the US against India in the WTO. Since 2004, India has also been trying to introduce a Seed Act which would require farmers to register their own seeds and take licenses. This in effect would force farmers from using their indigenous seed varieties. By creating a Seed Satyagraha - a non-cooperation movement in Gandhi's footsteps, handing over hundreds of thousands of signatures to the prime minister, and working with parliament - we have so far prevented the Seed Law from being introduced.  

India has signed a US-India Knowledge Initiative in Agriculture, with Monsanto on the Board. Individual states are also being pressured to sign agreements with Monsanto. One example is the Monsanto-Rajasthan Memorandum of Understanding, under which Monsanto would get intellectual property rights to all genetic resources, and to carry out research on indigenous seeds. It took a campaign by Navdanya and a "Monsanto Quit India" Bija Yatra ["seed pilgrimage"] to force the government of Rajasthan to cancel the MOU.

This asymmetric pressure of Monsanto on the US government, and the joint pressure of both on the governments across the world, is a major threat to the future of seeds, the future of food and the future of democracy.

Dr Vandana Shiva is a physicist, eco-feminist, philosopher, activist and author of more than 20 books and 500 papers. She is the founder of the Research Foundation for Science, Technology and Ecology, and has campaigned for biodiversity, conservation and farmers' rights, winning the Right Livelihood Award [Alternative Nobel Prize] in 1993.

Uudistuksia blogiin

Olemme saaneet blogista erinomaista rakentavaa palautetta lukijoiltamme, ja olemme suunnitelleet palautteen perusteella uudistuksia kehittääksemme blogista entistä luettavamman, selkeämmän ja informatiivisemman:

  • Vähensimme vasemman palkin sisällön määrää, koska raskas ulkoasu hankaloitti oleellisimpien tietojen ja toimintojen löytymistä. Esimerkiksi paljon sivupalkissa tilaa vienyt "Luetuimmat blogitekstit" -osio siivottiin pois. Tekstit löytyvät edelleen "Arkiston" avulla. 
  • Julkaisemme jatkossa harvemmin pidempiä kommenttitekstejä. Tämän avulla voimme hioa kommentaareja enemmän, ja näin teksteistä on helpompi luoda myös laajempia jatkuvia teemakokonaisuuksia. 
  • Monet lukijat ovat kokeneet blogimme talousuutispoiminnat hyödyllisinä, ja jatkamme huomionarvoisten talousuutisten keräämistä entiseen malliin.
  • Keskimääräinen julkaisutahti on jatkossa n. kolme blogitekstiä viikossa.

Otamme jatkossakin erittäin mielellämme vastaan palautetta teksteistämme sekä blogistamme yleisesti. Palautetta voi lähettää osoitteeseen kommentit@parecon.fi.

Co-opoly: Lautapeli demokraattisesta työpaikasta

Yhdysvaltalainen, työntekijöidensä omistama "The Toolbox for Education and Social Action" -kustantamo julkaisi viime vuoden lopulla Co-opoly lautapelin, jossa tavoitellaan onnistuneen, demokraattisen työpaikan luomista ja ylläpitämistä. Pelin nimeämisen innoituksena on toiminut tunnettu lautapeli Monopoli, jonka perusperiaate ja idea on puolestaan mallinnettu markkinatalouden omistussuhteiden ja periaatteiden pohjalta.

Monopolista mainittaessa on hyvä ottaa huomioon, ettei peli mallinna nykymuotoisen markkinatalouden yhtä näkyvää tunnuspiirrettä, eli lähtökohtien eriarvoisuutta. Kuitenkin nykyiselläänkin Monopoli-pelissä helposti toistuva piirre - keskittyvä varallisuus - tuo ainakin hieman esiin todellisen markkinatalouden ongelmallisia piirteitä. Tämä ei ole sattumaa, sillä Monopoli-pelin alkujaan kehittänyt Elizabeth Magie pyrki tuomaan alkuperäisen pelinsä avulla esiin markkinatalouden omistussuhteiden ongelmakohtia.

Jos siis Monopoli esittelee ongelman, esittelee nyt julkaistu Co-opoly sille ainakin osittaisen ratkaisun - sen lisäksi että peli on arvioiden mukaan onnistunut lautapeli. Markkinatalouden varallisuuden keskittymistä suosivien mallien sijaan yhteisesti omistetut demokraattiset työpaikat jakaisivat varallisuutta välttäen keskittymisen ongelmat, loisivat enemmän ja parempia työpaikkoja sekä loisivat paljon nykyistä laajempia ja tehokkaampia kannustimia. Pelin ideassa on monia yhteisiä piirteitä osallisuustalouden esimerkin kanssa, kuten yhteisomisteiset työpaikat ja niiden demokraattinen päätöksenteko. Parecon Finland ry on myös ollut mukana tukemassa pelin valmistumista.

Peliä voi tilata itselleen, ystävilleen, työpaikalleen tai järjestölleen sen kotisivujen kautta.

YLE: Huostaanotoista on tullut kasvubisnes

YLE:
Suuret kansainväliset hoitoalan toimijat ovat levittäytymässä sijaishuoltoon. Esimerkiksi terveyspalveluita tarjoava Mehiläinen laajentaa toimintaansa sadalla lastensuojelupaikalla tänä ja ensi vuonna.

- Ei ole sattumaa että kansainväliset yritykset tulevat Suomen sijaishuoltomarkkinoille. Nyt on puhuttu jo muutaman vuoden sijaishuoltomarkkinoista. Se kuulostaa pahalta, koska sijaishuolto ja markkinat ovat sanapari, jonka ei pitäisi kuulua yhteen, sanoo lastensuojelun erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen Kuntaliitosta.

Kansainväliset sijoittajat ovat ostamassa pieniä toimijoita pois markkinoilta. Kehitys on samansuuntainen kuin aiemmin terveyspalveluissa. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin (sd.) mukaan lastensuojelu muuttuu sitä vaikeammin hallittavaksi, mitä enemmän se siirtyy markkinoiden armoille.

- Siitä on tullut kyllä paikoin aika kova bisnes. Samalla tavalla kuin ennen oli huutolaisjärjestelmä, nyt meillä on kansainvälisiä yrityksiä, jotka tekevät rahaa sillä, että meillä apua tarvitsevia on lapsia.

Lue lisää:
Parecon Finland: Yksityistämisestä
YLE: Apteekkien annosjakelussa on villit markkinat
Marjut Lindberg: Hoitoa ja palveluita yksityistetään hivuttamalla
YLE: Kansainväliset sijoittajat tahkoavat rahaa Suomen terveydenhoidossa

YLE 8.2.2012
Huostaanotoista on tullut kasvubisnes

Suuret kansainväliset hoitoalan toimijat ovat levittäytymässä sijaishuoltoon. Esimerkiksi terveyspalveluita tarjoava Mehiläinen laajentaa toimintaansa sadalla lastensuojelupaikalla tänä ja ensi vuonna. Samaan aikaan pätevistä sosiaalityöntekijöistä on kuntien avohuollossa yhä suurempi pula. Etelä-Suomessa vain noin puolet sosiaalityöntekijöistä täyttää kelpoisuusehdot.
Yksityisten lastenkotien määrä on kymmenessä vuodessa yli kaksinkertaistunut, kerrotaan Ylen TV2:n Silminnäkijä-ohjelmassa.

- Ei ole sattumaa että kansainväliset yritykset tulevat Suomen sijaishuoltomarkkinoille. Nyt on puhuttu jo muutaman vuoden sijaishuoltomarkkinoista. Se kuulostaa pahalta, koska sijaishuolto ja markkinat ovat sanapari, jonka ei pitäisi kuulua yhteen, sanoo lastensuojelun erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen Kuntaliitosta.

Kansainväliset sijoittajat ovat ostamassa pieniä toimijoita pois markkinoilta. Kehitys on samansuuntainen kuin aiemmin terveyspalveluissa. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin (sd.) mukaan lastensuojelu muuttuu sitä vaikeammin hallittavaksi, mitä enemmän se siirtyy markkinoiden armoille.

- Siitä on tullut kyllä paikoin aika kova bisnes. Samalla tavalla kuin ennen oli huutolaisjärjestelmä, nyt meillä on kansainvälisiä yrityksiä, jotka tekevät rahaa sillä, että meillä apua tarvitsevia on lapsia.

Perhe pakeni huostaanottoa maasta

Isokyrössä asunut perhe teki äärimmäisen ratkaisun sen jälkeen, kun perheen tytär oli otettu kiireellisesti huostaan. Perhe pakeni tammikuun viimeisenä päivänä maasta. Alun perin virolainen perhe oli asunut Suomessa 17 vuotta ja heidän kaikki kolme lastaan olivat syntyneet Suomessa. Perhe kertoi tarinansa keskiviikko-iltana Viron ETV:n Pealtnägija-ohjelmassa.

- En luota yhteiskuntaan, joka kohtelee asukkaitaan tällä tavoin. Olen sentään elänyt Neuvostoliitossakin, sanoo perheen isä Mait.

Perheen tytär sairastui syömishäiriöön. Sairaalasta hänet lähetettiin kahteen otteeseen kotiin avohoitoon. Kunnan sosiaalitoimi määräsi hänet kuitenkin kiireellisesti huostaan otettavaksi. Syyksi sanottiin perheväkivalta. Tyttö itse kiistää sanoneensa niin.

Lakimiehen avulla huostaanotto purettiin. Perhe ei kuitenkaan uskalla palata, koska lastensuojeluilmoitus on edelleen olemassa. Koska viranomaiset eivät salassapitovelvollisuuden takia kommentoi tapausta, ei voida tietää, onko perhe ylireagoinut vai ovatko viranomaiset ylireagoineet.

Maasta paenneen perheen haastattelu löytyy myös suomeksi toimitettuna Yle Areenasta Silminnäkijän sivuilta.

”Minä olen lapseni yksityisasia”

Naantalilaisen Ani Leikonniemen pieni poika otettiin kiireellisesti huostaan, kun vanhin tytär oli syöpähoidoissa. Uupunut äiti oli hakenut apua lastensuojelulta.

- Kertaakaan en saanut vastausta, mikä huoli on pojasta. Minulle jopa sanottiin, että yksityisasioihin ei oteta kantaa. Sanoin, että minä olen se yksityisasia.

- Useissa tapauksissa päätöksen tehnyt henkilö ei ole edes tavannut lasta tai tämän vanhempaa, sanoo huostaanottoihin erikoistunut juristi Outi Mannonen.

Naantalin perusturvajohtajan Iiro Pöyhösen mukaan valituksia on tullut viime aikoina siksi, että asiakkaat ovat alkaneet käydä viranomaisten toimintaa juristien kanssa läpi.

YLE: "Terveyden eriarvoisuus kasvussa"

YLE:
Terveyskeskuksissa on noin tuhannen lääkärin vaje ja lääkärin puheille pääsy saattaa kestää viikkoja. Lääkäripäivillä puhuneen asiantuntijan mukaan valtio on siirtänyt ongelmat kuntien vastuulle.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin toimitusjohtajan Aki Lindénin mukaan taustalla on 90-luvulta ohentunut valtionohjaus.

Kansainvälisten pääomasijoittajien voimakkaasti omistama ja kasvattama yksityissektori on viemässä terveydenhuoltoa Suomessa omaan suuntaansa.

[...] laissa olevien tavoitteiden ja todellisuuden välinen ristitiriita on revennyt liian suureksi. Kaikilla ei ole varaa käyttää yksityisiä lääkäripalveluja, minkä vuoksi terveyden eriarvoisuus kasvaa nopeaa vauhtia.
Tulotason ja terveyden välillä vallitsee selkeä yhteys ja eriarvoisuus varallisuudessa näkyy selkeästi terveyseroissa eri väestönosien välillä. Köyhempi väestönosa vanhenee nopeammin, rikkaampi väestönosa elää Suomessa 12 vuotta pidempään, erot rikkaiden ja köyhien välillä ovat myös tässä suhteessa Suomessa korkeammat kuin muissa Länsi-Euroopan maissa ja esimerkiksi sydäntautiriski pysyy köyhällä väestönosalla korkeampana elintavoista huolimatta.

Terveydenhuollon eriarvoistumisen taustalla on runsaasti erilaisia tekijöitä, ja tilanteen parantaminen ei todennäköisesti onnistu millään yksittäisellä ratkaisulla. Markkinamekanismien tunkeutuminen perusturvan alueelle on kuitenkin aiheuttanut vakavia ongelmia ja niin kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kuin koko terveydenhoidon tehokkuuden ja saatavuuden kanssa ollaan jouduttu yhä huonompaan tilanteeseen.

Tämä aiheuttaa huomattavia ongelmia esimerkiksi tasa-arvoisten lähtökohtien näkökulmasta, kun tilanteeseensa täysin syyttömät lapset joutuvat kärsimään estettävissä olevista pysyvistä vaikutuksista heidän terveyteensä ja tulevaisuuteensa. Tästä koituu haittaa koko yhteisölle menetettyjen mahdollisuuksien ja lahjakkuuksien muodossa, puhumattakaan niistä yksilöllisistä tragedioista joita terveydenhuollon saatavuuden evääminen jatkuvasti synnyttää.



YLE-Uutiset 9.1.2012
"Terveyden eriarvoisuus kasvussa"

Terveyskeskuksissa on noin tuhannen lääkärin vaje ja lääkärin puheille pääsy saattaa kestää viikkoja. Lääkäripäivillä puhuneen asiantuntijan mukaan valtio on siirtänyt ongelmat kuntien vastuulle.

Terveydenhuolto on viimeisen kymmenen vuoden aikana pirstaloitunut voimakkaasti, päivystykset on ulkoistettu ja yksityissektori ketjutettu. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin toimitusjohtajan Aki Lindénin mukaan taustalla on 90-luvulta ohentunut valtionohjaus.

- Aikaisemmin hyvin tarkasti ja keskitetysti ohjattiin missä yhteiskunnan resurssit käytetään, ja sillä tavalla luotiin toimiva terveyskeskusjärjestelmä. Nykytilanne on lopputulos kuntavetoisuudesta, Lindén sanoo.

Avuksi on tarjottu muun muassa kuntauudistusta, jonka pitäisi selkeyttää ja keskittää palveluja. Lindénin mukaan tilanteeseen pitäisi reagoida paljon terävämmin.

- Missään nimessä emme voi jäädä odottamaan terveydenhuollossa kuntauudistusta. Kansainvälisten pääomasijoittajien voimakkaasti omistama ja kasvattama yksityissektori on viemässä terveydenhuoltoa Suomessa omaan suuntaansa, ja jos me seuraavat 3-5 vuotta odotamme kuntauudistusta, niin Suomen julkinen terveydenhuolto on mennyttä, Lindén sanoo.

Toimijoiden sijaan Lindén kurmottaisi päättäjiä. Hänen mukaansa laissa olevien tavoitteiden ja todellisuuden välinen ristitiriita on revennyt liian suureksi. Kaikilla ei ole varaa käyttää yksityisiä lääkäripalveluja, minkä vuoksi terveyden eriarvoisuus kasvaa nopeaa vauhtia.

YLE: Mielekkyys työntekoon rapisee

YLE uutisoi Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin ennakkotiedoista, joiden mukaan työpaikkojen ja -tehtävien miellyttävyys on laskenut.
Työnteon mielekkyys on vähentynyt. Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin ennakkotietojen mukaan työ koetaan sitä epämieluisammaksi mitä vanhemmasta työntekijästä on kyse. Viime vuonna ainoastaan alle 25-vuotiaat kokivat työn olevan mielekkäämpää kuin vuonna 2010.

Työ- ja elinkeinoministeriö tosin arvioi, että yksi syy alle 25-vuotiaiden myönteiseen suhtautumiseen on se, ettei niin nuorilla ole vielä juuri kertynyt kokemusta työelämän ongelmista tai jos onkin, ne eivät nuoria askarruta.
Työpaikkojen epämiellyttävyys, hierarkkisuus ja vähäinen omaehtoisuus ovat piirteitä, jotka osallisuustalouden esimerkissä on pyritty minimoimaan. Esimerkkinä tästä on ehdotus tasapainotetuista työkokonaisuuksista, jotka antavat työn tekemiselle mielekkäämmät, tehokkaammat ja omaehtoisemmat yleisluontoiset puitteet.

Nykyisin markkinataloudessa valta päättää työn järjestämisestä - eli esimerkiksi mitä työtä tehdään, mitä varten, milloin ja kuka tekee - on rakenteellisesti tarkasteltuna ensisijaisesti omistajien sekä johtajien käsissä, ja tavallisella työntekijällä on vain vähän mahdollisuuksia osallistua ja valtaa vaikuttaa tässä päätöksenteossa. Yrityksen pääasiallinen tehtävä on tuottaa omistajilleen mahdollisimman paljon voittoa, ei taata työntekijöilleen mahdollisimman hyvä elämä.

Työpaikalla, jossa työn järjestämisestä päätettäisiin demokraattisesti ja työ jaettaisiin tasapainoisemmin työntekijöiden kesken, ei työn räätälöinti yksittäisen työntekijän tarpeiden mukaisesti todennäköisesti olisi yhtä haastavaa. Esimerkkejä tämänhetkisistä, tämänkaltaisista järjestelyistä ovat esimerkiksi Mondragonin osuuskunnat sekä myös aiemmin esilletuomamme Park Slopen ruokaosuuskunta Yhdysvalloissa.

Tasapainotetut työkokonaisuudet ja osallisuustalouden esimerkki katsovat työpaikkaa laajasti ihmisten omaehtoisuuden, tasavertaisuuden ja myös tehokkuuden näkökulmasta. Pyrkimyksenä on antaa yleisluontoisia vastauksia kysymykseen siitä, millaisin järjestelyin työpaikka voisi toimia tavalla, joka takaisi kaikkien osallisuuden ja yhteisen, demokraattisten ideaalien mukaisen päätöksenteon.

Lue lisää:

Parecon.fi: Tasapainotetut työkokonaisuudet osallisuustaloudessa
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Taloustieteilijöiden suositus: Työviikon pituutta tulisi leikata huomattavasti
TS: Väitöskirja suosittelee tasavertaista päätöksentekoa työpaikalla

YLE 24.1.2012
Mielekkyys työntekoon rapisee

Työnteon mielekkyys on vähentynyt. Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin ennakkotietojen mukaan työ koetaan sitä epämieluisammaksi mitä vanhemmasta työntekijästä on kyse. Viime vuonna ainoastaan alle 25-vuotiaat kokivat työn olevan mielekkäämpää kuin vuonna 2010.

Työ- ja elinkeinoministeriö tosin arvioi, että yksi syy alle 25-vuotiaiden myönteiseen suhtautumiseen on se, ettei niin nuorilla ole vielä juuri kertynyt kokemusta työelämän ongelmista tai jos onkin, ne eivät nuoria askarruta.

Arviot työn mielekkyydestä ovat pitkään olleet julkisella sektorilla kielteisemmät kuin yksityisellä sektorilla. Nyt myös yksityisellä sektorilla ilmapiiri on muuttunut kielteisemmäksi, kertoo barometri.

Kouluarvosainoilla mitattuna palkansaajat arvoivat työelämän laadun yleisarvosanaksi viime vuonna 7,96. Vuonna 2010 arvosana oli lähes sama, 7,99.

Työolobarometria varten Tilastokeskus haastatteli noin 1 200 palkansaajaa syys-lokakuussa.

Tiede: Hoiva rakentaa muistia

Tiede:
Äidin antama tuki ja turva varhaislapsuudessa ennustaa hippokampuksen tilavuutta kouluiässä, havaitsivat Washingtonin yliopiston tutkijat. (...) Analyysi osoitti, että 3-5-vuotiailla, joita äiti auttoi ja kannusti, oli laajemmat muisti- ja stressinhallinta-alueet 7-13-vuotiaina kuin muilla.(...) Vaikka tutkimukseen osallistuneet vanhemmat olivat lähes sataprosenttisesti äitejä, tutkijat uskovat, että tulos on sama, oli lapsen ensisijainen hoitaja äiti, isä, isovanhempi tai joku muu.
Helsingin Sanomat, 24.12.2011:
Suuri osa köyhyydestä ja huono-osaisuudesta periytyy seuraavalle sukupolvelle. Se ei periydy geeneissä vaan puutteellisina henkisinä, sosiaalisina ja aineellisina elämänhallinnan voimavaroina. (...) Lasten huostaanotot, mielenterveysongelmat, kouluttamattomuus, rikollisuus ja toimeentulo-ongelmat aikuisena ovat paljon yleisempiä sellaisilla nuorilla, jotka ovat kasvaneet toimeentulovaikeuksista kärsivässä perheessä, kuin sellaisilla, joiden kodeissa köyhyyttä ei ole ollut.
Taloussanomat, 29.05.2011:
Ongelmat näyttävät kasaantuvan. Huostaanotot, mielenterveysongelmat, rikollisuus, kouluttamattomuus ja toimeentulo-ongelmat yleistyivät merkittävästi, jos vanhemmat ovat pitkään saaneet toimeentulotukea. (...) Tukea saavien lapsilla on 2,5-kertainen todennäköisyys päätyä toimeentulotukiluukulle verrattuna varakkaamman perheen jälkeläiseen. (...) Jos vanhemmat joutuvat jatkuvasti kamppailemaan toimeentulonsa kanssa, heillä ei välttämättä riitä energiaa lasten tarpeisiin.
Tutkimuksissa on saatu selville, kuinka köyhyyden aiheuttama stressi vaikuttaa voimakkaasti nimenomaan muistista ja oppimisesta vastaavan hippokampuksen alueen kehitykseen. Kaksostutkimuksessa on saatu selville vaikutuksen johtuvan nimenomaan kasvuympäristöstä, kasvaminen köyhässä perheessä saattaa ehkäistä lapsen kasvamista geneettisen potentiaalinsa mahdollistamalla tavalla. Toisessa tutkimuksessa taas on löydetty voimakas yhteys älykkyyden - nimenomaan muistin ja oppimisen - sekä yhteiskunnallisessa kilpailussa menestymisen välillä.

Nämä tutkimukset selittävät osittain mekanismeja, jotka johtavat köyhyyden ja alhaisen yhteiskunnallisen aseman periytymiseen. Tästä johtuen jos kannatamme mahdollisuuksien tasa-arvoa - sitä, että kaikilla tulisi olla verrattain yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella haluamiaan asemia - tulisi meidän vastustaa suuria tulo- ja varallisuuseroja. Eriarvoinen lähtöasetelma kallistaa pelikentän voimakkaasti rikkaiden hyväksi, jopa niinkin perustavanlaatuisella kuin fysiologisella tasolla, kuten yllä mainituista tutkimuksista käy ilmi.

Tutkimukset:

Tutkimus: Köyhyys saattaa ehkäistä muistin ja oppimiskyvyn kehittymistä
Tutkimus: Köyhyys voi tukahduttaa lapsen geneettisen potentiaalin
Talouselämä: Korkea älykkyys antaa suuren etulyöntiaseman kilpailussa menestyksestä

IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle

Kepa:
Samaan aikaan kun IMF:n aluetoimistot ja rahoitusosastot ovat neuvotelleet uusia lainaohjelmia, on IMF:n tutkimusosastolla tehty uutta tutkimusta tuloerojen vaikutusta talouskasvuun ja markkinoiden vakauteen. Keskeinen johtopäätös on ollut, että pitkän aikavälin talouskasvun turvaaminen edellyttää tuloerojen tasaamista.

Maailmanpankki linjasi jo vuoden 2006 "World Development Report" -lippulaivajulkaisussaan, että kestävä talouskasvu edellyttää tasaisempaa tulonjakoa.

"Vallan ja hyvinvoinnin eriarvoisuus johtaa mahdollisuuksien epätasa-arvoon. Se haaskaa tuotantopotentiaalia ja kohdentaa resursseja tuottamattomasti", Maailmanpankki muotoili.

Raportin pääviesti oli IMF:n tutkimusten tavoin se, että tasa-arvoinen tulojako on välttämätöntä pitkän aikavälin talouskasvulle.

"Tasaista pelikenttää luovat instituutiot […] auttavat saavuttamaan kestävää talouskasvua ja kehitystä. Tasainen tulonjako tuottaa siten kaksinkertaisen hyödyn: se tuo yhtäältä potentiaalisia hyötyjä pitkän aikavälin kehitykselle, toisaalta se antaa lisää mahdollisuuksia köyhemmille ryhmille yhteiskunnassa"
Lisää aiheesta:

IMF: Islanti teki oikein antaessaan pankkien ja sijoittajien kärsiä
Robin Hahnel: “Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu”
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua
Richard Wilkinson: Kuinka taloudellinen epätasa-arvoisuus vahingoittaa yhteiskuntia



Kepa 17.01.2012
IMF:n tutkijat: Tuloerot haitallisia talouskasvulle


Korkeat tuloerot ovat haitallisia pitkän aikavälin talouskasvulle, ja ratkaisuksi tarvitaan tuloeroja tasaavaa politiikkaa. Näin ovat todenneet useat Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat eri tutkimuksissa kesän 2010 jälkeen, mutta talouskuurit velkaisille maille noudattavat edelleen vanhoja oppeja.

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on perinteisesti suositellut velkaisille maille tuloeroja kasvattavia uudistuksia, kuten köyhimpiin ihmisiin iskevien kulutusverojen kuten arvonlisäveron nostamista. Lainaehtojen liikkumavaraa on talouskriisin jälkeen hieman lisätty, mutta yleistrendi on pysynyt samansuuntaisena.

Samaan aikaan kun IMF:n aluetoimistot ja rahoitusosastot ovat neuvotelleet uusia lainaohjelmia, on IMF:n tutkimusosastolla tehty uutta tutkimusta tuloerojen vaikutusta talouskasvuun ja markkinoiden vakauteen. Keskeinen johtopäätös on ollut, että pitkän aikavälin talouskasvun turvaaminen edellyttää tuloerojen tasaamista.

Tulokset ovat olleet monelle yllättäviä ja osin ristiriidassa IMF:n oman lainapolitiikan kanssa. Myös monet eurooppalaiset maat ovat velkakriisin seurauksena tehneet tuloeroja kasvattavia säästötoimia ja veronkiristyksiä.

Tasainen tulonjako tukee talouskasvua

IMF:n tutkimusosaston vanhempi neuvonantaja Prakash Loungani kirjoitti syyskuussa 2011 tuloerojen vaikutuksista talouskasvuun yhdessä John Hopkins -yliopiston tutkijan Laurence Ballin sekä kansantaloustieteilijä Daniel Leigin kanssa.

"Tilastotiedot viimeisen 30 vuoden ajalta osoittavat, että budjettileikkaukset leikkaavat lyhyellä aikavälillä tuloja ja pahiten kärsivät palkansaajat. Samalla nousee työttömyys, ja erityisen suuri vaikutus on pitkäaikaistyöttömyyteen", summaavat Loungani, Ball ja Leigh tutkimustuloksiaan IMF:n Finance & Development -lehden syyskuun 2011 numerossa.

Loungani, Ball ja Leigh ovat huolissaan Britanniassa ja muualla Euroopassa tehtyjen budjettileikkauksien syvyydestä ja nopeudesta.

"Vaikka kehittyneiden talouksien täytyy keskipitkällä aikavälillä tasapainottaa budjettejaan, jarrun painaminen liian nopeasti vahingoittaa tulotasoa ja työllisyysnäkymiä", tutkijat toteavat.
Suomi harvoja poikkeuksia 1990-luvulla

IMF:n tutkijakolmikko nostaa Suomen harvinaiseksi esimerkiksi maasta, joka onnistui yhdistämään 1990-luvun alussa budjettileikkaukset vientivetoiseen talouskasvuun.

Suomella oli kuitenkin tutkijoiden mukaan apuna valuutan arvon devalvoituminen, mikä teki vientituotteista houkuttelevampia ulkomailla. Lisäksi muualta löytyi kuluttajakysyntää suomalaistuotteille. Nyt tilanne on monilta osin erilainen.

"Mallinnuksemme mukaan budjettileikkaukset tulevat vähentämään lähitulevaisuuden tuloja enemmän kuin aiemmissa tapauksissa", tutkijat varoittavat.

Maailmanpankin lainat valtioille ovat nekin riippuvaisia IMF:n antamista arvioista. Maailmanpankki linjasi jo vuoden 2006 "World Development Report" -lippulaivajulkaisussaan, että kestävä talouskasvu edellyttää tasaisempaa tulonjakoa.

"Vallan ja hyvinvoinnin eriarvoisuus johtaa mahdollisuuksien epätasa-arvoon. Se haaskaa tuotantopotentiaalia ja kohdentaa resursseja tuottamattomasti", Maailmanpankki muotoili.

Raportin pääviesti oli IMF:n tutkimusten tavoin se, että tasa-arvoinen tulojako on välttämätöntä pitkän aikavälin talouskasvulle.

"Tasaista pelikenttää luovat instituutiot […] auttavat saavuttamaan kestävää talouskasvua ja kehitystä. Tasainen tulonjako tuottaa siten kaksinkertaisen hyödyn: se tuo yhtäältä potentiaalisia hyötyjä pitkän aikavälin kehitykselle, toisaalta se antaa lisää mahdollisuuksia köyhemmille ryhmille yhteiskunnassa", Maailmanpankki linjasi.
Tutkimus etenee, muuttuuko lainapolitiikka?

"Tutkijoiden löydökset ovat tulosta IMF:n tutkimusosaston kasvavasta kiinnostuksesta tuloerojen vaikutusten tutkimiseen", IMF:n tutkimusosaton Lougani luonnehtii uutista omassa blogissaan 9.1. Samansuuntaisia tutkimustuloksia on saatu viime vuosina myös muissa IMF:n tutkijoiden julkaisuissa.

IMF:n tutkimusosaston tutkimukset julkaistaan yleensä saatteella, jonka mukaan ne eivät välttämättä edusta järjestön virallista linjaa. Tutkimustradition muutos on kuitenkin ollut merkittävä erityisesti, kun sitä peilataan Kansainvälisen valuuttarahaston historiaa vasten.

Ronald Reaganin valtaannousun jälkeen IMF:n johdossa ja tutkimusosastolla vakiintui näkemys, jonka mukaan talouskasvun hyödyt saavuttavat joka tapauksessa lopulta myös kaikista köyhimmät, eikä tulonjaosta tarvitse käytännössä kantaa huolta.

Vaikka Reaganin hallinnon tuomat mustavalkoiset opit saivat harmaan sävyjä jo 1980-luvun kehityksen "menetetyn vuosikymmenen" jälkeen, ovat monet perusoletukset pysyneet lainaehtoja katsottaessa samoina.

Useiden IMF:n vuoden 2008 jälkeen myöntämiä kriisilainoja käsitelleiden tutkimusten mukaan IMF suosittaa tai vaatii edelleen usein tuloeroja kärjistäviä toimia silloinkin, kun vaihtoehtoja olisi.

Esimerkiksi köyhimpiin kansalaisiin iskeviä kulutusveroja on markkinoitu monelle vuoden 2008 kriisin jälkeen vaikeuksiin ajautuneelle maalle.

Maailma.net: Sääntöjen puute tuhoaa eteläisen Tyynenmeren kalakantoja

Maailma.net
Aasian, Euroopan ja Latinalaisen Amerikan kalastusalukset ovat tuhonneet kalakantoja eteläisellä Tyynellämerellä, varoittaa kansainvälinen tutkivien journalistien järjestö ICIJ tuoreessa tutkimuksessaan. Sen mukaan Tyynellämerellä esiintyvien piikkimakrillien kanta on vähentynyt jopa 90 prosentilla viimeisten kahden vuosikymmenen aikana.

Ongelmana on sääntelemättömyys: esimerkiksi eteläisen Tyynenmeren alueella sitovia sääntöjä ei ole, ja kansalliset intressit sekä geopoliittinen kilpailu on estänyt sellaisia luomastakaan.
Markkinat palkitsevat yksittäisen kalastajan sen perusteella mitä enemmän kalastaja kykenee kalastamaan. Yksittäisellä kalastajalla, tietyllä kalastusalueella, ei markkinoiden kannustimien (eli palkitsemisen) näkökulmasta ole syitä ottaa huomioon, että mitä enemmän hän kalastaa nyt sitä vähemmän a) muille kalastajille jää kalastettavaa samana vuonna, b) kaikille kalastajille jää kalastettavaa tulevina vuosina.

Markkinatalouden kannustinjärjestelmä tarjoaa vain vähän välineitä kalastusmäärien vähentämiselle, koska markkinoiden hinnoittelujärjestelmä ei kykene ottamaan huomioon kalakantojen ylikalastamisesta aiheutuvia kustannuksia eli kalastuksen ulkoisvaikutuksia. Kalan hinta määrittyy ainoastaan ostajien ja myyjien välisten neuvottelujen perusteella, lyhyellä aikajänteellä. Kun kalan tarjonta laskee tarpeeksi voimakkaasti alle kysynnän, ja kalan hinta on nousee niin korkealle etteivät kuluttajat sitä enää halua ostaa, ovat kalakannat todennäköisesti jo romahtaneet hälyttävän alhaiselle tasolle.

Markkinoita voidaan rajoittaa erilaisilla säätelykeinoilla, kuten kiintiöillä ja alueellisilla sopimuksilla. Lisäksi kalalle voidaan asettaa erilaisia veroja, jotka korjaavat markkinoiden hinnoittelun vääristymää. Kuitenkaan ne eivät poista itse rakenteellista ongelmaa, ja kalastajien ja valtioiden näkökulmasta on lyhyellä tähtäimellä sitä kannattavampaa mitä vähemmän joutuu ottamaan huomioon erilaisia rajoituksia.

Kyseessä on oppikirjaesimerkki kilpailuun ja ahneuteen pohjaavan markkinatalouden rakenteellisista ongelmista. Markkinoita vaivaa krooninen ns. julkisten resurssien ongelma, mikä tarkoittaa sitä, että markkinamekanismit kannustavat enemmänkin luonnonresurssien liikakulutukseen kuin niiden kestävään hyödyntämiseen.


Maailma.net 01.02.2012
Sääntöjen puute tuhoaa eteläisen Tyynenmeren kalakantoja

Aasian, Euroopan ja Latinalaisen Amerikan kalastusalukset ovat tuhonneet kalakantoja eteläisellä Tyynellämerellä, varoittaa kansainvälinen tutkivien journalistien järjestö ICIJ tuoreessa tutkimuksessaan.

Sen mukaan Tyynellämerellä esiintyvien piikkimakrillien kanta on vähentynyt jopa 90 prosentilla viimeisten kahden vuosikymmenen aikana.

Brittiläisen Kolumbian yliopiston valtameritutkija Daniel Pauly näkee piikkimakrillin kriisin hälyttävänä viitteenä kaikkien valtamerien romahtamisesta. Hänen mielestään kyse on kuin viimeisestä puhvelista.

Ongelmana on sääntelemättömyys: esimerkiksi eteläisen Tyynenmeren alueella sitovia sääntöjä ei ole, ja kansalliset intressit sekä geopoliittinen kilpailu on estänyt sellaisia luomastakaan.

Esimerkiksi Chilessä pieni määrä pääasiassa rikkaiden perheiden kontrolloimia yhtiöitä omistaa oikeudet 87 prosenttiin piikkimakrillisaalista, ja hallituksen tuella ne ovat varmistaneet valtavat kiintiöt.

Vuonna 2006 eteläiselle Tyynellemerelle perustettiin oma kalastusorganisaatio SPRFMO, jonka tavoitteena oli suojella kalaa. Vain kuusi maata on kuitenkin ratifioinut sopimuksen. Mukana olevien maiden on kuitenkin tarkoitus kokoontua tammikuun lopussa keskustelemaan ylikalastuksesta.

EU yksi syypää ylikalastukseen

Eteläisen Tyynenmeren tilanne ei ole poikkeus, vaan ylipäätään maailman meret on kalastettu tyhjiin. Maailmassa kalastetaan noin 2,5 kertaa enemmän kuin olisi kestävää.

Ympäristöjärjestö WWF nostaa tuoreessa tutkimuksessaan yhdeksi syyksi EU:n, jonka kalastusalukset kalastavat yhä enemmän unionin rajojen ulkopuolella. WWF:n mukaan pienenevät kotimaiset saaliit ja alusten rajoittaminen Euroopassa on johtanut siihen, että alukset ovat siirtyneet muualle. Näin ne riistävät uusia vesiä ja lisäävät kalakantojen painetta.

EU:lla on meneillään yhteisen kalastuspolitiikan uudistusprosessi, ja WWF vaatii sitä varmistamaan kalastuksen kestävyyden sekä kampanjoimaan kestävän kalastuksen hallinnan puolesta kansainvälisesti.

Tutkijat: Toteutuuko verotuksen oikeudenmukaisuus?

Kelan tutkijat Heikki Hiilamo ja Pertti Honkanen tarkastelivat suomalaisten verotusta. Heidän lähtökohtanaan oli verotuksen oikeudenmukaisuus, kun oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan verotuksen kiristymistä tulojen kasvaessa. Koska arvonlisävero ja muut kulutusverot ovat tasaveroja (vaikka köyhemmät maksavat niitä suhteessa enemmän rikkaisiin nähden) voi verotuksen oikeudenmukaisuus tapahtua vain progressiivisen verotuksen kautta.

Kuvio kertoo, että alimmissa tuloluokissa veroprosentti vaihtelee nollan ja lähes 20 prosentin välillä. Tämä johtuu siitä, ettei pienimmistä eläkkeistä makseta lainkaan veroa, mutta toisaalta vielä vähän matalammasta työmarkkinatuesta maksetaan lähes 20 prosentin vero. Työmarkkinatuen muodostaman piikin jälkeen veroprosentti nousee tasaisesti noin 50 000 euron vuosituloihin asti.

Tämän jälkeen hajonta alkaa kasvaa eli tulonsaajien joukkoon ilmestyy huomattava joukko ”vapaamatkustajia”, joiden veroaste on paljon alhaisempi kuin pienempiä tuloja saavilla. Mitä alhaisempi suurituloisen veroprosentti on, sitä suurempi osa hänen tuloistaan muodostuu pääomatuloista. Noin 100 000 euron vuositulojen jälkeen tulonsaajien veroprosentti vaihtelee sattumanvaraisesti 50 prosentin ja nollan välillä.

(...) Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on ongelmallista, että monien hyvin toimeentulevien veroprosentit ovat selvästi alhaisempia kuin pienituloisten.
Suomalaisen verotuksen progressio on viime vuosikymmeninä heikentynyt voimakkaasti. Ihmisten suoraan maksamista veroista keskimäärin enää runsas viidennes on progressiivista, kymmenen vuotta sitten osuus oli vielä kolmannes. Jos huomioon otetaan myös välillinen verotus (alv. ja muut kulutusverot) progressio pienenee entisestään. Julkisen talouden näkökulmasta taas kaikista veroista enää alle kymmenes kerätään progressiivisinä veroina.

Ansiotuloverotuksessa progressiivinen verotus koskettaa enää vajaata kahta miljoonaa suomalaista, vuoden 2009 verovelvollisista vain 34 prosenttia kuului tuloeroja kaventavien tuloverojen piiriin, eli 1,75 miljoonaa suomalaista. Vuonna 1989 tuloverojen piiriin kuului 57 prosenttia, mikä vastasi silloin 2,8 miljoonaa suomalaista. Valtion tulovero on ainoa progressiivinen vero, joten tämä on vähentänyt verotuksen progressiota merkittävästi.

Vuoden 2008 verotusasteikon mukaan samoista reaalituloista piti maksaa tuloveroa vain noin kolmasosa siitä, mitä vuoden 1988 asteikolla. Suurituloisimpien verotus keveni muita enemmän 1990-luvulla eikä verotus enää heidän kohdallaan kiristy tulojen noustessa. Ylimmän tulokymmenyksen keskimääräinen veroaste on 35 prosentin pinnassa olivat tulot sitten 60 000 euroa tai 120 000 euroa vuodessa. Tämä näkyy myös yllä olevasta kuvaajasta.

Vuonna 1993 pääomatulojen ja ansiotulojen verotus eriytettiin, ja pääomatulot poistuivat progression piiristä. Tästä johtuva verotuksen progression väheneminen on pääsyy siihen miksi Suomessa tuloerot ovat kasvaneet OECD-maista voimakkaimmin. Ennen vuotta 1990 rikkaimpien tuloista vain alle 15 prosenttia oli pääomatuloja. Nykyään rikkaimman promillen tuloista pääomatulot muodostavat jo 70-90 prosenttia.

Vuosina 1990–2007 parhaiten ansaitsevien 50 000 suomalaisen tulot kasvoivat viisi kertaa nopeammin kuin keskituloisen suomalaisen tulot. Kaikkien suomalaisten tulot kasvoivat 41 prosenttia, mutta hyvätuloisimmalla prosentilla ne nousivat 209 prosenttia. Pienituloisimman kymmenyksen tulot kasvoivat tänä aikana yhdellä prosentilla.

Lue myös:

Kuntaliiton pääekonomisti: Tuloveron progressiivisuus on romahtanut
Kauppalehti: Vain joka kolmas maksaa progressiivista tuloveroa
Veroprofessori: Hallituksen linja edistää tasaverokehitystä
HS: Rikkaiden tulot räjähtivät kasvuun 1990-luvulla
Tutkimus: 1990-luvulla rikkaimman prosentin tulot lisääntyivät räjähdysmäisesti
HS: Suomen tuloerot kasvavat nopeiten


Kelan tutkimusblogi 27.1.2012
Tuloverotuksen tasaisuudesta


Kirjoittaja: Heikki Hiilamo, Pertti Honkanen

Presidentinvaalihälyn väistyttyä poliittinen keskustelu siirtynee julkisen talouden tasapainottamiseen. Esille nousevat sekä säästöt että veronkorotukset. Molemmissa keskusteluissa yksi tärkeimmistä teemoista liittyy oikeudenmukaisuuteen.

Verotuksessa kysymys on yksinkertaisesti siitä, pitäisikö suuremmasta tulosta maksaa suurempi vero vai onko tasaverotus parempi vaihtoehto. Jälkimmäisellä kannalla tuntuu olevan vain vähän poliittista kannatusta. Yleisesti oikeudenmukaisempana pidetään sitä, että verotus kiristyy tulojen kasvaessa.

Välillinen verotus eli arvonlisävero ja sen kaltaiset kulutusverot edustavat kuitenkin tasaveroa (vaikka todellisuudessa köyhät maksavat suhteessa rikkaita enemmän kulutusveroja). Verotuksen oikeudenmukaisuus voi nykyjärjestelmässä toteutua vain tuloverotuksen avulla. Mutta toteutuuko se käytännössä?

Tarkastelimme asiaa vuoden 2009 tulonjakoaineiston 20 450 henkilön avulla. Tulonjakoaineisto on laadittu kuvaamaan koko Suomen väestöä. Siitä puuttuvat kaikkein suurituloisimmat, mutta se antaa kuitenkin melko tarkan kokonaiskuvan verorasituksen jakautumisesta väestössä.

Kaikki aineiston henkilöt järjestettiin tulojen mukaan nousevaan järjestykseen ja kullekin tuloluokalle laskettiin tuloveroprosentti. Tuloissa otettiin huomioon kaikki veronalaiset tulot, joihin on sisällytetty myös verottomat osinkotulot. Tuloluokat muodostettiin 100 euron välein. Alla olevassa kuviossa tuloluokittaiset havainnot on painotettu. Painottaminen tarkoittaa sitä, että kussakin tuloluokassa on otettu huomioon väestön todellinen määrä tuloluokassa ja laskettu keskimääräinen veroprosentti sen mukaan. Painottamattoman ja painotetun tiedon ero muodostuu siitä, että pienissä tuloluokissa painotetut keskiarvot ovat pienempiä kuin suoraan aineistosta lasketut keskiarvot.

Kuva: Keskimääräinen veroaste (painotettuna) 100 euron tuloluokissa
1 000 – 200 000 euroa 2009 (avaa suurempi kuva)

Kuvio kertoo, että alimmissa tuloluokissa veroprosentti vaihtelee nollan ja lähes 20 prosentin välillä. Tämä johtuu siitä, ettei pienimmistä eläkkeistä makseta lainkaan veroa, mutta toisaalta vielä vähän matalammasta työmarkkinatuesta maksetaan lähes 20 prosentin vero. Työmarkkinatuen muodostaman piikin jälkeen veroprosentti nousee tasaisesti noin 50 000 euron vuosituloihin asti.

Tämän jälkeen hajonta alkaa kasvaa eli tulonsaajien joukkoon ilmestyy huomattava joukko ”vapaamatkustajia”, joiden veroaste on paljon alhaisempi kuin pienempiä tuloja saavilla. Mitä alhaisempi suurituloisen veroprosentti on, sitä suurempi osa hänen tuloistaan muodostuu pääomatuloista. Noin 100 000 euron vuositulojen jälkeen tulonsaajien veroprosentti vaihtelee sattumanvaraisesti 50 prosentin ja nollan välillä.

Kuviosta ei voi päätellä, ettei nollaveroja tai lähellä nollaa olevia veroasteita olisi myös pienituloisilla. Koska 100 euron tuloluokkiin tulee alhaisimmissa tuloluokissa enemmän havaintoja, nollatapaukset sulautuvat osaksi keskiarvoa. Ylemmissä tuloluokissa on sen sijaan usein vain yksi tapaus, jolloin nollatapaukset erottuvat helpommin. Joka tapauksessa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on ongelmallista, että monien hyvin toimeentulevien veroprosentit ovat selvästi alhaisempia kuin pienituloisten.

HS: Köyhyys tiivistyy monen tuen saajiin

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindberg kirjoittaa hiljattain julkaistusta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Kelan selvityksestä perus- ja vähimmäisturvan yleisyydestä ja päällekkäisyydestä. Selvitys osoittaa yhä useamman hakevan toimeentuloturvaa, koska ensisijainen sosiaaliturva ei riitä elämiseen.
Alkuperäinen ajatus siitä, että perusturvan eri muodot kykenisivät täyttämään tehtävänsä, ajautuu THL:n ja Kelan selvityksen mukaan yhä kauemmas todellisuudesta. Etuuksien tarve ja ennen kaikkea päällekkäinen käyttö ovat kasvaneet etenkin viime vuosikymmenen loppupuolella.

Vuodesta 2008 vuoteen 2009 asumistuen saajien määrä kasvoi lähes 40 000:lla ja toimeentulotuen saajien määrä yli 17 000:lla. Molempien etuuksien saajien määrä kasvoi yhteensä yli 15 000:lla.

Pahimmalta näyttää se, että kokonaan tulottomien kotitalouksien määrä kasvaa. Sellaisia kotitalouksia, joiden ainoat tulonlähteet ovat toimeentulotuen lisäksi asumistuki ja mahdolliset lapsilisät tai elatustuet, on jo 35 000.

Yhden köyhyysrajalla elävän ryhmän asioita saatiin sentään paremmalle tolalle, kun mikään ryhmittymä ei kehdannut lisätä vanhusten köyhyyttä. Menetelmä oli yksinkertainen: nostettiin kansaneläkettä runsaalla sadalla eurolla ja muutettiin verotusta niin, että käytännössä nuo runsaat 700 euroa kuukaudessa ovat verotonta tuloa.
EU:n ja OECD:n määritelmän mukaisia köyhiä on Suomessa 600 000 -700 000. Köyhien määrä on noin kaksinkertaistunut viidessätoista vuodessa. Vuonna 1995 tilastokeskus arvioi, että Suomessa on noin 370 000 köyhää.

Vuonna 2009 tulottomia kotitalouksia Suomessa oli n. 20 000 ja vuonna 2006 vastaava luku oli vajaat 10 000. Lapsiköyhyys on lähes kolminkertaistunut 1990-luvun lamasta ja lapsia elää nyt suhteellisen köyhyysrajan alapuolella saman verran kuin 1970-luvun alkupuolella. Joka neljäs yksinhuoltajaperhe elää nykyään suhteellisessa köyhyydessä, eli tuloja on alle 60 prosenttia suomalaisten keskitulosta. Vielä viisitoista vuotta sitten yksinhuoltajaperheistä köyhiä oli harvempi kuin joka kymmenes.

Samaan aikaan toimeentulotuen perusosa on pysynyt ennallaan. Se on jäänyt muusta ansiokehityksen tasosta parinkymmenen vuoden aikana jälkeen. Nyt toimeentulotuki on yli 40 prosenttia jäljessä ansiotulojen kehityksestä.

Perusturvan taso on jäänyt selvästi jälkeen yleisestä tulokehityksestä eikä perusturvan varassa elävien tulot suurimmalla osalla riitä edes kohtuulliseen kulutukseen. Sen sijaan keskipalkkaisen suomalaisen tulot riittävät kattamaan minimikulutuksen jopa kolminkertaisesti.

Lue lisää:

YLE: Köyhien asema on huonontunut
YLE: Köyhien määrä kaksinkertaistunut vuodesta 1995
Taloussanomat: Jo 20 000 taloutta elää ilman tuloja
STT: Lapsiköyhyys kolminkertaistunut
HS: Suomalaislapsia nyt köyhyysrajan alapuolella yhtä paljon kuin 70-luvulla
YLE: Joka neljäs yksinhuoltajaperhe tarvitsee toimeentulotukea
THL: Perusturva ei riitä edes minimikulutukseen


Helsingin Sanomat 27.01.2012
Köyhyys tiivistyy monen tuen saajiin


Avaapa lukija melkein minkä tahansa viime vuosien aikana valmistuneen selvityksen niin sanotun hyvinvointivaltiomme tilasta, viesti on sama. Köyhyys tiivistyy ja takertuu etenkin pariin väestöryhmään: työmarkkinatuen saajiin ja pienten lasten yksinhuoltajaäiteihin.

Viime viikolla julkaistiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) ja Kelan tutkimusosaston selvitys perus- ja vähimmäisturvan yleisyydestä ja päällekkäisyydestä tällä vuosituhannella. Se jatkaa koko tämän vuosituhannen selvitysten sarjaa, joka osoittaa yhä useamman ihmisen ajautuvan toimeentulotuelle siksi, ettei ensisijainen sosiaaliturva riitä elämiseen.

Suomen sosiaaliturvaa on yritetty rakentaa sellaiseksi, että erilaiset perusturvaetuudet – työttömyysturva, sairaus- ja vanhempainraha, opintotuki ja eläke – riittäisivät yhdessä asumistuen kanssa kattamaan tukea tarvitsevan ihmisen tarpeet. Perusturvan saajan ei siis tarvitsisi tilkitä vajeita harkinnanvaraisella toimeentulotuella.

Toimeentulotuki on alun perin säädetty turvaverkoksi tilanteisiin, joihin kansalainen joutuu äkillisen katastrofin vuoksi. Kun muun perusturvan ehtoja on 1990-luvun lamasta lähtien muutettu ja enimmäkseen kiristetty, toimeentuloturvasta on tullut työelämän ulkopuolelle pudonneelle yhä tavallisempi ja pitkäaikaisempi tuttavuus.

Toimeentulotukeen joutuvat turvautumaan etenkin työmarkkinatuen saajat sekä vanhempainvapaalla tai kotihoidontuella olevat yksinhuoltajaäidit. Työmarkkinatuen tai vanhempainrahan lisäksi nämä erityisryhmät saavat toimeentulotuen ohella myös asumistukea.

Alkuperäinen ajatus siitä, että perusturvan eri muodot kykenisivät täyttämään tehtävänsä, ajautuu THL:n ja Kelan selvityksen mukaan yhä kauemmas todellisuudesta. Etuuksien tarve ja ennen kaikkea päällekkäinen käyttö ovat kasvaneet etenkin viime vuosikymmenen loppupuolella.

Vuodesta 2008 vuoteen 2009 asumistuen saajien määrä kasvoi lähes 40 000:lla ja toimeentulotuen saajien määrä yli 17 000:lla. Molempien etuuksien saajien määrä kasvoi yhteensä yli 15 000:lla.

Muutoksista asumistuen määräytymisperusteisiin odotetaan jonkinlaista leikkuria toimeentulotuen saajien kasvuun, mutta varsinaista ongelmaa pienet tulorajojen korotukset eivät ratkaise.

Pahimmalta näyttää se, että kokonaan tulottomien kotitalouksien määrä kasvaa. Sellaisia kotitalouksia, joiden ainoat tulonlähteet ovat toimeentulotuen lisäksi asumistuki ja mahdolliset lapsilisät tai elatustuet, on jo 35 000.

Tulottomien joukossa kasvaa myös nuorten aikuisten ryhmä. Heistä osan työmarkkinatukea on leikattu siksi, etteivät he ole hakeneet opiskelemaan tai ottaneet vastaan tarjottua työ- tai opiskelupaikkaa. Nyt heiltä voidaan leikata vielä toimeentulotukeakin, jos he ovat alle 25-vuotiaita.

Surullisinta on se, että kaikki tämä on ollut tiedossa pitkään. Aiheesta on tehty kymmeniä selvityksiä toimikunnissa, työryhmissä ja komiteoissa. Tietoa on, mutta sitä ei rohjeta käyttää – ei löydy yhtenäistä poliittista tahtoa.

Jokainen ryhmittymä ja jopa yksittäinen poliitikko haluaa kerätä pisteitä käynnistämällä oman työryhmänsä. Köyhyys saa rauhassa tiivistyä.

Yhden köyhyysrajalla elävän ryhmän asioita saatiin sentään paremmalle tolalle, kun mikään ryhmittymä ei kehdannut lisätä vanhusten köyhyyttä. Menetelmä oli yksinkertainen: nostettiin kansaneläkettä runsaalla sadalla eurolla ja muutettiin verotusta niin, että käytännössä nuo runsaat 700 euroa kuukaudessa ovat verotonta tuloa.

Työikäisten ihmisten sosiaaliturvan suuri ongelma on, että pienikin tulo vaikuttaa kaikkiin sosiaalitukiin, joista niin ikään pitää maksaa parinkymmenen prosentin vero. Monimutkainen etuusviidakko johtaa siihen, että on usein jopa edullisempaa jättää ottamatta vastaan lyhytaikaista työtä kuin menettää suuri osa sosiaalituesta – ja hakea tukia uudelleen keikka- tai pätkätyön jälkeen.

Nuorten asemaa yritetään helpottaa erilaisilla työpajoilla. Niistä saadut kokemukset eivät lupaa suuria. Työpajat voivat ehkäistä joidenkin niihin osallistuvien syrjäytymistä, mutta ongelma lyö kasvoille työpajan päätyttyä. Työmarkkinat eivät kaipaa nuoria, joiden ainoa työkokemus on työpajasta. Se voi pahimmassa tapauksessa olla negatiivinen suositus.

Nuorten ja muidenkin kannustinloukkuihin pudonneiden tilannetta voitaisiin helpottaa ottamalla oppia takuueläkkeestä. Säädetään riittävän suuri osuus tuloista tai sosiaalituesta verottomaksi tai korotetaan sitä suojaosuutta, jonka sosiaalitukien saaja voi ansaita. Byrokratia vähenee, ja kannustinloukut madaltuvat.

Talkoot voitaisiin aloittaa siitä, ettei asetettaisi yhtään uutta toimikuntaa vaan käytettäisiin hyödyksi jo olemassa oleva tieto.

Michael Albert: Osallisuustalous tiivistettynä

Michael Albert:
Parecon [participatory economics] is a proposal for a way of carrying out production, consumption, and allocation that is classless and equitable, that delivers to each actor self managing say, and that produces not only desired goods and services but also desirable solidarity and diversity. It is not a comprehensive blueprint but, instead, a description of the key attributes of four institutions deemed essential if economics is to be both worthy and desirable.
Osallisuustalouden toinen alkuperäinen kehittäjä, Michael Albert, kirjoitti pyynnöstä tiivistelmän osallisuustalouden ideasta käytettäväksi flaijereihin Occupy-liikettä varten. Teksti on selkokielinen johdanto osallisuustalouden ideaan.

ZNet 11.11.2011 Michael Albert
Summarizing Parecon

Parecon is a proposal for a way of carrying out production, consumption, and allocation that is classless and equitable, that delivers to each actor self managing say, and that produces not only desired goods and services but also desirable solidarity and diversity. It is not a comprehensive blueprint but, instead, a description of the key attributes of four institutions deemed essential if economics is to be both worthy and desirable.

What are these four institutions?

First, workers and consumers self managing councils are the venues through which people determine their actions in accord with other people doing likewise. Self management means each actor has a say in decisions proportionate to the impact of the decided issue on them. If the issue is what socks I wear to work tomorrow - the impact is almost entirely on me, so I decide, essentially alone. We do not have a majority rules vote, or a consensus vote, or any other kind of vote of the whole workers council about my socks. I just decide. If, however, the issue is a new hire, then perhaps everyone will be affected, though maybe the work team where the person would spend time will be affected more than others. If the decision is about the schedule of work, perhaps all are comparably affected. Based on such differences, sometimes a few decide in context of overarching decisions by the whole council. Sometimes the whole council decides. Sometimes decisions are by majority vote, or consensus, or other means. The point is to best approximate people having a say proportionate to effects on them. Self management.

The second structure has to do with work. How do we arrange it? In the usual pattern, about 20% of the workforce does overwhelmingly empowering tasks. 80% does overwhelmingly disempowering tasks. The former do work that conveys to them confidence, social and conceptual skills, knowledge of the workplace and its possibilities, decision making habits in daily life relations at work, etc. The latter do work that diminishes confidence, reduces social and conceptual skills, reduces knowledge of the workplace and its possibilities, instills habits of obedience, and exhausts. There are two problems.

First, some have better conditions, meaning more enjoyable and engaging work. This could be offset by income considerations, so we will set it aside for a moment. Second, some become ready to govern, others to be governed. In the workers council - and for that matter also in the broader society - the 20% who do overwhelmingly empowering work set agendas, make proposals, dominate discussions, and, ultimately, get their way. The 80% steadily become bystanders. We are talking, here, about a class relation - a difference between two types of worker due to their position in the division of labor. The former - and parecon's advocates typically call them the coordinator class - rule over the latter, or the working class.

To get rid of this class hierarchy one must break the relative monopoly on empowering circumstances that gives the coordinator class its dominant position. To do this, rather than put the empowering tasks all into few jobs that few people then hold, we spread the empowering tasks through all jobs by creating what we call balanced job complexes.

Each person does a mix of tasks - at which they are capable and comfortable, of course - such that the mix that you do, and the mix that I do, and the mix that everyone else does are balanced from one person to the next for the empowerment effect of work on the worker doing it. This is balanced job complexes, and in parecon the balancing occurs not only inside each workplace, but across workplaces as well. The result is that we all have comparably empowering work. We are all comparably prepared to participate in workers and consumers councils. Self management is not rendered moot by class rule.

The third feature of parecon is called equitable remuneration. What is each person’s rightful claim on the social product? How much do you get, how much to I get? What is responsible and fair, and works?

Parecon says people who are too young or old, or who are medically unable to wrk, should just get a full income anyhow. But people who can work should have an income share that depends on the duration, intensity, and onerousness of their socially valuable labor.

I can’t be remunerated as an athlete or singer or anything else for which my abilities don’t allow me to produce outputs that others will want to have. But I can do anything I can do well enough for my efforts to be socially valuable. And when I do, if I want to consume more out of the total social product, I can do so by working more hours, or more intensely, or perhaps doing some more onerous tasks, as long as I work in a balanced job complex overall, and as long as I arrange my activities with my workers council.

This type equitable remuneration is not only fair, but also facilitates consumption matching production and vice versa - and also allows conveyance to workers and consumers indicators of the preferences of others for leisure and work, and for different kinds of work, and different products.

The fourth and last key feature of parecon is called participatory planning. It replaces markets and central planning with self managed cooperative negotiation by the workers and consumers councils carried out in light of true and full social costs and benefits. As compromising of parecon as it was to offer the first three components as succinctly as was done above, it would be even worse to make believe we have described participatory planning in just a very few words.

The claim of parecon is to be a classless economy that accomplishes production, consumption, and allocation without class division and in accord with people’s needs and desires, ecological sustainability, and social harmony. If so, parecon is a worthy alternative to capitalism and also what has been called market or centrally planned socialism - which I call coordinatorism. It can provide guidance for planting the seeds of the future in the present, as well as for our long term aims and actions. This would be important. Hopefully you will want to explore further to determine how you feel about it.

Video: Ruokaosuuskunta Park Slope



Osallisuustalouden idean perustavia arvoja, omaehtoisuutta, tasavertaisuutta, solidaarisuutta ja moniarvoisuutta, voidaan pyrkiä tukemaan rakenteellisesti työpaikoilla nykyiselläänkin. New Yorkissa toimivasta Park Slope -ruokaosuuskunnasta kertovassa videossa kerrotaan lyhyesti jäsenten yhdessä pyörittämästä yhteisöllisestä ruokakaupasta, jonka ajatuksena on tarjota omaehtoista työtä sekä korkealaatuisia ruoka-aineita edulliseen hintaan jäsenilleen. Osuustoiminta onkin virinnyt taloustaantuman runtelemassa Yhdysvalloissa yhdeksi työkaluksi uusien oikeudenmukaisempien ja vakaampien työpaikkojen rakentamiseen.

Osallisuustalouden visio tarjoaa hyödyllisiä näkökulmia osuuskuntatoiminnan kehittämiseen, sillä esimerkiksi tasapainotettujen työkokonaisuuksien idea mahdollistaa tasavertaisempia lähtökohtia työntekijöiden välille osuuskunnan päätöksenteossa. Jos osa työntekijöistä keskittyy pääasiassa hallinnollisiin tehtäviin, ja osa työntekijöistä tekee alinomaa tylsistyttäviä ja raskaita tehtäviä, on ymmärrettävää, että varsinainen päätöksentekovastuu siirtyy vähitellen vastuullisemmissa työtehtävissä työskennelleiden käsiin. Näin ollen kannatettava tavoite työntekijöiden tasavertaisuudesta ei pääse toteutumaan. Jos puolestaan työtehtävistä koostuvat työkokonaisuudet pyritään tasapainottamaan ihmisten välillä niin, ettei työn miellyttävyydessä ja vastuullisuudessa synny merkittäviä eroja, työntekijät ovat tasavertaisemmassa asemassa myös yhteisistä asioista päätettäessä.

Lisää aiheesta:

Espanjalaiset Mondragonin osuuskunnat esittelevät demokraattisen suunnittelun mahdollisuuksia 
Osallisuustalouden visio: Työkokonaisuudet

Mark Weisbrot: Taloustieteilijöiden hälyttävä idioottimaisuus

Taloustieteilijä Mark Weisbrot varoittaa Guardianissa, että Yhdysvalloissa vallalla olevat taloustieteelliset käsitykset ovat virheellisiä ja erittäin vahingollisia yhdysvaltalaisten hyvinvoinnin kannalta:
What the budget hawks are basically telling us is that we must assume that insurance and pharmaceutical companies will have a veto over the provisions of healthcare reform for decades to come. And that, therefore, we must find other ways to make up for these excessive costs, including cutting social security and other government spending, and pushing us into higher rates of poverty and inequality than we already have. 
And even worse in the short run, all this crap about the deficit and the debt will be used to block the necessary stimulus measures – "stimulus" has already become a dirty word that Democratic politicians are afraid to utter. This means high unemployment and a lot of unnecessary misery in the world's richest country for the foreseeable future.
Weisbrotin mukaan pääasiallisesti valtion velkaantumisesta huolestuneet tahot, jotka vaativat julkisen sektorin leikkauksia, ajavat Yhdysvaltoja entistä syvempään lamaan ja lisääntyvään taloudelliseen eriarvoisuuteen. Suurille lääke- ja vakuutusyhtiöille suotuisa yksityinen terveydenhoitojärjestelmä Yhdysvalloissa on surullisen kuuluisa tehottomuudestaan ja järjestelmän kulut ovat kovassa nousussa. Järjestelmän täysremontin sijaan vaaditaan sosiaalimenojen leikkauksia, ja näiden vaatimusten taustalla on Weisbrotin mukaan virheellinen käsitys valtion velkaantumisen vaaroista.

Suomessakin toistuvasti esitetty huoli valtion ylivelkaantumisesta näyttäytyy Weisbrotin kommenttien valossa troijan hevosena hyvinvointirakenteiden purkamiselle.

Lisää aiheesta:

Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Robin Hahnel: "Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu"
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka

Guardian 10.1.2011 Mark Weisbrot
The economic idiocy of economists

The American Economic Association's annual meetings are a scary sight, with thousands of economists all gathered in the same place – a veritable weapon of mass destruction. Chicago was the lucky city for 2012 this past weekend, and I had just finished participating in an interesting panel on "the economics of regime change", when I stumbled over to see what the big budget experts had to say about "the political economy of the US debt and deficits".

The session was introduced by UC Berkeley economist Alan Auerbach, who put up a graph of the United States' rising debt-to-GDP ratio, and warned of dire consequences if Congress didn't do something about it. Yawn.

But the panelists got off to a good start, with Alan Blinder of Princeton, former vice-chairman of the US Federal Reserve, describing the public discussion of the US national debt as generally ranging from "ludicrous to horrific". True, that. He asked and answered four questions.

First, is there any urgency (to reduce the deficit or debt)? No. The government can borrow short term at negative real interest rates, and long-term at about zero. The world is paying us to hold their money. That is anything but a debt crisis. The Fed is out of bullets, he said – referring to the fact that the US Federal Reserve had lowered short-term rates to zero and had used quantitative easing to help keep long-term rates low. So we need more fiscal stimulus, preferably spending that focuses on actually creating jobs. Amen.

Second, should we focus on the next decade? No, he said, and noted that the Congressional Budget Office's (CBO's) budget deficit projections over the next decade are about 3.6% of GDP, which is not much to get agitated about. Also true.

Third, is government spending the problem? No, he said, it's healthcare costs, and mainly the rising price of healthcare (that is, not the ageing of the population). Most important truth yet! (More on this below.)

Fourth, is the public really up in arms about the deficit? No, actually, they care more about the economy and jobs. As they should.

Blinder concluded that since this is an election year, we can forget about having any fact-based discussion of these issues in 2012. Happy New Year, he said, and the audience laughed. Well, that was refreshing, I thought – an economist telling the unvarnished truth to hundreds of his people at the annual meetings.

But a rapid descent into hell was imminent. Former CBO director Douglas Holtz-Eakin was next, talking about the need to "repair" social security and Medicare. The United States has all the characteristics of countries that run into trouble, he said. Then he warned that the US is going to end up like Greece. This is one of the dumbest things that anyone with an economics degree can say.

Hello, Mr Holtz-Eakin! Have you ever heard of the US dollar, the world's key reserve currency?

The United States is not going to end up like Greece, any sooner than it will end up like Haiti or Burkina Faso. A country that can pay its foreign public debt in its own currency and runs its own central bank does not end up like Greece.

In fact, even Japan is not going to end up like Greece, and Japan has a gross public debt of about 220% of its GDP, more than twice the size of ours and vastly larger – again, relative to its economy – than that of Greece. And the yen is nowhere near the dollar in its importance as an international reserve currency. But the Japanese government is still borrowing at just 1% interest rates for its ten-year bonds.

At this point, it was clear that this panel, other than Blinder, was living in a dystopian fantasy world. Next up was Rudy Penner of the Urban Institute, another former CBO director. His perspective was not much different from that of Auerbach or Holtz-Eakin. He complained about the polarisation of the political process, which prevents the two major parties from reaching an agreement. It's not partisanship, he said: House speaker Tip O'Neill and President Ronald Reagan knew how to be partisan, but they were able to reach agreement on the 1983 social security package and the 1986 tax reforms. And yada yada.

He might have added that we have had 25 years of lying about social security since then, and even Reagan didn't dare try to privatise social security. And, of course, social security can currently pay all promised benefits for the next 24 years without any changes.

These arguments about polarisation really pose the key issue: from the viewpoint of the 99%, it's not polarisation, but weakness in defending our interests that is the problem. President Obama compromised much more than he should have last year, offering cuts to social security and Medicare, in exchange for a long-term budget deal. The 99% are just lucky that the Republicans were too extremist to make this kind of a "grand bargain" with Obama.

The last panelist was Alice Rivlin of the Brookings Institution, another former CBO budget director and Fed vice-chair, as well as a member of the president's (2010) National Commission on Fiscal Responsibility and Reform. She agreed with Blinder that we need more stimulus. But we can only get this if we agree to long-run spending cuts – including social security, of course. Yuck. This is a political strategy that is sure to end in disaster, given the prevailing state of misinformation and disinformation.

During the discussion, Blinder – who identified himself as a Democrat – expressed his frustration in not being able to convince fellow Democrats to cut social security. Double yuck. The average social security check is about $1,177 a month, and a majority of senior citizens are getting most of their meager income from social security. Why these people insist on creating more poverty among the elderly, especially when the program is solvent for decades to come, is beyond me.

I got to ask the first question for the panel. I called attention to Blinder's presentation of the long-term budget problem as almost completely a problem of the rising price of healthcare. I pointed out that you could take any country with a life expectancy greater than ours – including the other high-income countries – and put their per capita healthcare costs into our budget, and the long-term budget deficit would turn into a surplus.

My question was simple: are Americans so inherently different from other nationalities that we can't have similar healthcare costs? And if not, then why are we talking about long-term budget problems – instead of how to fix our healthcare system?

None of the panelists offered a serious answer to this question. Auerbach, the moderator, said that other countries have rising healthcare costs, too. And some of the others said or implied that healthcare costs were rising at an unsustainable pace worldwide.

But this is nonsense. The United States pays about twice as much per person for healthcare as other high-income countries – and still leaves 50 million people uninsured. This is a result of a dysfunctional healthcare system that has had healthcare prices rising much faster than those of other high-income countries for decades.

What the budget hawks are basically telling us is that we must assume that insurance and pharmaceutical companies will have a veto over the provisions of healthcare reform for decades to come. And that, therefore, we must find other ways to make up for these excessive costs, including cutting social security and other government spending, and pushing us into higher rates of poverty and inequality than we already have.

And even worse in the short run, all this crap about the deficit and the debt will be used to block the necessary stimulus measures – "stimulus" has already become a dirty word that Democratic politicians are afraid to utter. This means high unemployment and a lot of unnecessary misery in the world's richest country for the foreseeable future.

A dismal performance for the dismal science, on some of the most important issues of the day. Of course, there are other economists, including Nobel Prize winners such as Paul Krugman, Joe Stiglitz and Robert Solow (full disclosure: the latter two are members of CEPR's advisory board), who would offer more sensible views. But this panel was, sadly, representative of economists with the most influence on public policy.

With a brain trust like this, a lost decade for America looks likely – unless the citizenry can steer a different course.

NYT: Apple, Amerikka ja kutistunut keskiluokka

New York Times:
Apple executives say that going overseas, at this point, is their only option. One former executive described how the company relied upon a Chinese factory to revamp iPhone manufacturing just weeks before the device was due on shelves. Apple had redesigned the iPhone’s screen at the last minute, forcing an assembly line overhaul. New screens began arriving at the plant near midnight. 
A foreman immediately roused 8,000 workers inside the company’s dormitories, according to the executive. Each employee was given a biscuit and a cup of tea, guided to a workstation and within half an hour started a 12-hour shift fitting glass screens into beveled frames. 
New York Timesin artikkelissa kuvataan Applen esimerkin kautta kehitystä, jossa keskiluokan työpaikat tuotannossa ovat valuneet ulkomaille. Artikkelissa kuvataan, kuinka ensimmäisen iPhonen design vaihdettiin Applen johtoportaassa vain viikkoja ennen julkaisua, ja kuinka tämän seurauksena 8000 työntekijää kiinalaisen tuotantotehtaan asuntoloissa herätettiin keksin ja teekupin voimalla kahdentoista tunnin työvuoroon kokoamaan puhelimia. Tämä osoittaa silmiinpistävällä tavalla, kuinka keskittynyttä päätöksentekovalta on nykyisessä korporaatiomallissa markkinataloudessa.
Similar stories could be told about almost any electronics company — and outsourcing has also become common in hundreds of industries, including accounting, legal services, banking, auto manufacturing and pharmaceuticals.
Työpaikkojen siirtäminen halvemman työvoiman maihin on arkipäivää monilla teollisuuden aloilla. Tämä kehitys on kiihtynyt sitä mukaa, kun kansainvälistä kauppaa on "vapautettu", eli kehittyvien maiden mahdollisuuksia suojella omia sisämarkkinoitaan ja näiden maiden työntekijöiden mahdollisuuksia järjestäytyä on heikennetty erilaisin "vapaakauppasopimuksin". Kansainvälisen kaupan "vapauttaminen" on hyödyttänyt pääasiassa kehittyneitä maita, ja erityisesti lisännyt kehittyneiden maiden suuryritysten liikevoittoja. Tämä on vaikuttanut myös kehittyneiden maiden tulonjakoon, sillä kehittyneiden maiden sisällä tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet.

Kiina on siinä määrin poikkeus, että sillä on ollut heikommista maista poiketen mahdollisuus irrottautua "vapaan kansainvälisen kaupan" vaatimuksista ja kasvattaa talouttaan osittain samankaltaisilla resepteillä, millä teollistunut länsi ja esimerkiksi idän talousihmeet, kuten Japani ja Etelä-Korea, aikanaan vakiinnuttivat taloudellisen johtoasemansa. Nämä kaikki talousveturit ovat harjoittaneet kehittyäkseen valtiokapitalismia, jossa valtiolla on vahva rooli talouden ohjaajana ja sääntelijänä. Esimerkiksi varmistaakseen Applen tilaukset tulevaisuudessa, Kiinan valtio tuki voimakkaasti tutkimus- ja kehitysyksikköjä ja tehtaita erilaisin keinoin.
When an Apple team visited, the Chinese plant’s owners were already constructing a new wing. “This is in case you give us the contract,” the manager said, according to a former Apple executive. The Chinese government had agreed to underwrite costs for numerous industries, and those subsidies had trickled down to the glass-cutting factory. It had a warehouse filled with glass samples available to Apple, free of charge. The owners made engineers available at almost no cost. They had built on-site dormitories so employees would be available 24 hours a day.
The Chinese plant got the job.
New York Times 21.1.2012
How the U.S. Lost Out on iPhone Work

When Barack Obama joined Silicon Valley’s top luminaries for dinner in California last February, each guest was asked to come with a question for the president.

But as Steven P. Jobs of Apple spoke, President Obama interrupted with an inquiry of his own: what would it take to make iPhones in the United States?

Not long ago, Apple boasted that its products were made in America. Today, few are. Almost all of the 70 million iPhones, 30 million iPads and 59 million other products Apple sold last year were manufactured overseas.

Why can’t that work come home? Mr. Obama asked.

Mr. Jobs’s reply was unambiguous. “Those jobs aren’t coming back,” he said, according to another dinner guest.

The president’s question touched upon a central conviction at Apple. It isn’t just that workers are cheaper abroad. Rather, Apple’s executives believe the vast scale of overseas factories as well as the flexibility, diligence and industrial skills of foreign workers have so outpaced their American counterparts that “Made in the U.S.A.” is no longer a viable option for most Apple products.

Apple has become one of the best-known, most admired and most imitated companies on earth, in part through an unrelenting mastery of global operations. Last year, it earned over $400,000 in profit per employee, more than Goldman Sachs, Exxon Mobil or Google.

However, what has vexed Mr. Obama as well as economists and policy makers is that Apple — and many of its high-technology peers — are not nearly as avid in creating American jobs as other famous companies were in their heydays.

Apple employs 43,000 people in the United States and 20,000 overseas, a small fraction of the over 400,000 American workers at General Motors in the 1950s, or the hundreds of thousands at General Electric in the 1980s. Many more people work for Apple’s contractors: an additional 700,000 people engineer, build and assemble iPads, iPhones and Apple’s other products. But almost none of them work in the United States. Instead, they work for foreign companies in Asia, Europe and elsewhere, at factories that almost all electronics designers rely upon to build their wares.

“Apple’s an example of why it’s so hard to create middle-class jobs in the U.S. now,” said Jared Bernstein, who until last year was an economic adviser to the White House.

“If it’s the pinnacle of capitalism, we should be worried.”

Apple executives say that going overseas, at this point, is their only option. One former executive described how the company relied upon a Chinese factory to revamp iPhone manufacturing just weeks before the device was due on shelves. Apple had redesigned the iPhone’s screen at the last minute, forcing an assembly line overhaul. New screens began arriving at the plant near midnight.

A foreman immediately roused 8,000 workers inside the company’s dormitories, according to the executive. Each employee was given a biscuit and a cup of tea, guided to a workstation and within half an hour started a 12-hour shift fitting glass screens into beveled frames. Within 96 hours, the plant was producing over 10,000 iPhones a day.

“The speed and flexibility is breathtaking,” the executive said. “There’s no American plant that can match that.”

Similar stories could be told about almost any electronics company — and outsourcing has also become common in hundreds of industries, including accounting, legal services, banking, auto manufacturing and pharmaceuticals.

But while Apple is far from alone, it offers a window into why the success of some prominent companies has not translated into large numbers of domestic jobs. What’s more, the company’s decisions pose broader questions about what corporate America owes Americans as the global and national economies are increasingly intertwined.

“Companies once felt an obligation to support American workers, even when it wasn’t the best financial choice,” said Betsey Stevenson, the chief economist at the Labor Department until last September. “That’s disappeared. Profits and efficiency have trumped generosity.”

Companies and other economists say that notion is naïve. Though Americans are among the most educated workers in the world, the nation has stopped training enough people in the mid-level skills that factories need, executives say.

To thrive, companies argue they need to move work where it can generate enough profits to keep paying for innovation. Doing otherwise risks losing even more American jobs over time, as evidenced by the legions of once-proud domestic manufacturers — including G.M. and others — that have shrunk as nimble competitors have emerged.

Apple was provided with extensive summaries of The New York Times’s reporting for this article, but the company, which has a reputation for secrecy, declined to comment.

This article is based on interviews with more than three dozen current and former Apple employees and contractors — many of whom requested anonymity to protect their jobs — as well as economists, manufacturing experts, international trade specialists, technology analysts, academic researchers, employees at Apple’s suppliers, competitors and corporate partners, and government officials.

Privately, Apple executives say the world is now such a changed place that it is a mistake to measure a company’s contribution simply by tallying its employees — though they note that Apple employs more workers in the United States than ever before.

They say Apple’s success has benefited the economy by empowering entrepreneurs and creating jobs at companies like cellular providers and businesses shipping Apple products. And, ultimately, they say curing unemployment is not their job.

“We sell iPhones in over a hundred countries,” a current Apple executive said. “We don’t have an obligation to solve America’s problems. Our only obligation is making the best product possible.”

‘I Want a Glass Screen’

In 2007, a little over a month before the iPhone was scheduled to appear in stores, Mr. Jobs beckoned a handful of lieutenants into an office. For weeks, he had been carrying a prototype of the device in his pocket.

Mr. Jobs angrily held up his iPhone, angling it so everyone could see the dozens of tiny scratches marring its plastic screen, according to someone who attended the meeting. He then pulled his keys from his jeans.

People will carry this phone in their pocket, he said. People also carry their keys in their pocket. “I won’t sell a product that gets scratched,” he said tensely. The only solution was using unscratchable glass instead. “I want a glass screen, and I want it perfect in six weeks.”

After one executive left that meeting, he booked a flight to Shenzhen, China. If Mr. Jobs wanted perfect, there was nowhere else to go.

For over two years, the company had been working on a project — code-named Purple 2 — that presented the same questions at every turn: how do you completely reimagine the cellphone? And how do you design it at the highest quality — with an unscratchable screen, for instance — while also ensuring that millions can be manufactured quickly and inexpensively enough to earn a significant profit?

The answers, almost every time, were found outside the United States. Though components differ between versions, all iPhones contain hundreds of parts, an estimated 90 percent of which are manufactured abroad. Advanced semiconductors have come from Germany and Taiwan, memory from Korea and Japan, display panels and circuitry from Korea and Taiwan, chipsets from Europe and rare metals from Africa and Asia. And all of it is put together in China.

In its early days, Apple usually didn’t look beyond its own backyard for manufacturing solutions. A few years after Apple began building the Macintosh in 1983, for instance, Mr. Jobs bragged that it was “a machine that is made in America.” In 1990, while Mr. Jobs was running NeXT, which was eventually bought by Apple, the executive told a reporter that “I’m as proud of the factory as I am of the computer.” As late as 2002, top Apple executives occasionally drove two hours northeast of their headquarters to visit the company’s iMac plant in Elk Grove, Calif.

But by 2004, Apple had largely turned to foreign manufacturing. Guiding that decision was Apple’s operations expert, Timothy D. Cook, who replaced Mr. Jobs as chief executive last August, six weeks before Mr. Jobs’s death. Most other American electronics companies had already gone abroad, and Apple, which at the time was struggling, felt it had to grasp every advantage.

In part, Asia was attractive because the semiskilled workers there were cheaper. But that wasn’t driving Apple. For technology companies, the cost of labor is minimal compared with the expense of buying parts and managing supply chains that bring together components and services from hundreds of companies.

For Mr. Cook, the focus on Asia “came down to two things,” said one former high-ranking Apple executive. Factories in Asia “can scale up and down faster” and “Asian supply chains have surpassed what’s in the U.S.” The result is that “we can’t compete at this point,” the executive said.

The impact of such advantages became obvious as soon as Mr. Jobs demanded glass screens in 2007.

For years, cellphone makers had avoided using glass because it required precision in cutting and grinding that was extremely difficult to achieve. Apple had already selected an American company, Corning Inc., to manufacture large panes of strengthened glass. But figuring out how to cut those panes into millions of iPhone screens required finding an empty cutting plant, hundreds of pieces of glass to use in experiments and an army of midlevel engineers. It would cost a fortune simply to prepare.

Then a bid for the work arrived from a Chinese factory.

When an Apple team visited, the Chinese plant’s owners were already constructing a new wing. “This is in case you give us the contract,” the manager said, according to a former Apple executive. The Chinese government had agreed to underwrite costs for numerous industries, and those subsidies had trickled down to the glass-cutting factory. It had a warehouse filled with glass samples available to Apple, free of charge. The owners made engineers available at almost no cost. They had built on-site dormitories so employees would be available 24 hours a day.

The Chinese plant got the job.

“The entire supply chain is in China now,” said another former high-ranking Apple executive. “You need a thousand rubber gaskets? That’s the factory next door. You need a million screws? That factory is a block away. You need that screw made a little bit different? It will take three hours.”

In Foxconn City

An eight-hour drive from that glass factory is a complex, known informally as Foxconn City, where the iPhone is assembled. To Apple executives, Foxconn City was further evidence that China could deliver workers — and diligence — that outpaced their American counterparts.

That’s because nothing like Foxconn City exists in the United States.

The facility has 230,000 employees, many working six days a week, often spending up to 12 hours a day at the plant. Over a quarter of Foxconn’s work force lives in company barracks and many workers earn less than $17 a day. When one Apple executive arrived during a shift change, his car was stuck in a river of employees streaming past. “The scale is unimaginable,” he said.

Foxconn employs nearly 300 guards to direct foot traffic so workers are not crushed in doorway bottlenecks. The facility’s central kitchen cooks an average of three tons of pork and 13 tons of rice a day. While factories are spotless, the air inside nearby teahouses is hazy with the smoke and stench of cigarettes.

Foxconn Technology has dozens of facilities in Asia and Eastern Europe, and in Mexico and Brazil, and it assembles an estimated 40 percent of the world’s consumer electronics for customers like Amazon, Dell, Hewlett-Packard, Motorola, Nintendo, Nokia, Samsung and Sony.

“They could hire 3,000 people overnight,” said Jennifer Rigoni, who was Apple’s worldwide supply demand manager until 2010, but declined to discuss specifics of her work. “What U.S. plant can find 3,000 people overnight and convince them to live in dorms?”

In mid-2007, after a month of experimentation, Apple’s engineers finally perfected a method for cutting strengthened glass so it could be used in the iPhone’s screen. The first truckloads of cut glass arrived at Foxconn City in the dead of night, according to the former Apple executive. That’s when managers woke thousands of workers, who crawled into their uniforms — white and black shirts for men, red for women — and quickly lined up to assemble, by hand, the phones. Within three months, Apple had sold one million iPhones. Since then, Foxconn has assembled over 200 million more.

Foxconn, in statements, declined to speak about specific clients.

“Any worker recruited by our firm is covered by a clear contract outlining terms and conditions and by Chinese government law that protects their rights,” the company wrote. Foxconn “takes our responsibility to our employees very seriously and we work hard to give our more than one million employees a safe and positive environment.”

The company disputed some details of the former Apple executive’s account, and wrote that a midnight shift, such as the one described, was impossible “because we have strict regulations regarding the working hours of our employees based on their designated shifts, and every employee has computerized timecards that would bar them from working at any facility at a time outside of their approved shift.” The company said that all shifts began at either 7 a.m. or 7 p.m., and that employees receive at least 12 hours’ notice of any schedule changes.

Foxconn employees, in interviews, have challenged those assertions.

Another critical advantage for Apple was that China provided engineers at a scale the United States could not match. Apple’s executives had estimated that about 8,700 industrial engineers were needed to oversee and guide the 200,000 assembly-line workers eventually involved in manufacturing iPhones. The company’s analysts had forecast it would take as long as nine months to find that many qualified engineers in the United States.

In China, it took 15 days.

Companies like Apple “say the challenge in setting up U.S. plants is finding a technical work force,” said Martin Schmidt, associate provost at the Massachusetts Institute of Technology. In particular, companies say they need engineers with more than high school, but not necessarily a bachelor’s degree. Americans at that skill level are hard to find, executives contend. “They’re good jobs, but the country doesn’t have enough to feed the demand,” Mr. Schmidt said.

Some aspects of the iPhone are uniquely American. The device’s software, for instance, and its innovative marketing campaigns were largely created in the United States. Apple recently built a $500 million data center in North Carolina. Crucial semiconductors inside the iPhone 4 and 4S are manufactured in an Austin, Tex., factory by Samsung, of South Korea.

But even those facilities are not enormous sources of jobs. Apple’s North Carolina center, for instance, has only 100 full-time employees. The Samsung plant has an estimated 2,400 workers.

“If you scale up from selling one million phones to 30 million phones, you don’t really need more programmers,” said Jean-Louis Gassée, who oversaw product development and marketing for Apple until he left in 1990. “All these new companies — Facebook, Google, Twitter — benefit from this. They grow, but they don’t really need to hire much.”

It is hard to estimate how much more it would cost to build iPhones in the United States. However, various academics and manufacturing analysts estimate that because labor is such a small part of technology manufacturing, paying American wages would add up to $65 to each iPhone’s expense. Since Apple’s profits are often hundreds of dollars per phone, building domestically, in theory, would still give the company a healthy reward.

But such calculations are, in many respects, meaningless because building the iPhone in the United States would demand much more than hiring Americans — it would require transforming the national and global economies. Apple executives believe there simply aren’t enough American workers with the skills the company needs or factories with sufficient speed and flexibility. Other companies that work with Apple, like Corning, also say they must go abroad.

Manufacturing glass for the iPhone revived a Corning factory in Kentucky, and today, much of the glass in iPhones is still made there. After the iPhone became a success, Corning received a flood of orders from other companies hoping to imitate Apple’s designs. Its strengthened glass sales have grown to more than $700 million a year, and it has hired or continued employing about 1,000 Americans to support the emerging market.

But as that market has expanded, the bulk of Corning’s strengthened glass manufacturing has occurred at plants in Japan and Taiwan.

“Our customers are in Taiwan, Korea, Japan and China,” said James B. Flaws, Corning’s vice chairman and chief financial officer. “We could make the glass here, and then ship it by boat, but that takes 35 days. Or, we could ship it by air, but that’s 10 times as expensive. So we build our glass factories next door to assembly factories, and those are overseas.”

Corning was founded in America 161 years ago and its headquarters are still in upstate New York. Theoretically, the company could manufacture all its glass domestically. But it would “require a total overhaul in how the industry is structured,” Mr. Flaws said. “The consumer electronics business has become an Asian business. As an American, I worry about that, but there’s nothing I can do to stop it. Asia has become what the U.S. was for the last 40 years.”

Middle-Class Jobs Fade

The first time Eric Saragoza stepped into Apple’s manufacturing plant in Elk Grove, Calif., he felt as if he were entering an engineering wonderland.

It was 1995, and the facility near Sacramento employed more than 1,500 workers. It was a kaleidoscope of robotic arms, conveyor belts ferrying circuit boards and, eventually, candy-colored iMacs in various stages of assembly. Mr. Saragoza, an engineer, quickly moved up the plant’s ranks and joined an elite diagnostic team. His salary climbed to $50,000. He and his wife had three children. They bought a home with a pool.

“It felt like, finally, school was paying off,” he said. “I knew the world needed people who can build things.”

At the same time, however, the electronics industry was changing, and Apple — with products that were declining in popularity — was struggling to remake itself. One focus was improving manufacturing. A few years after Mr. Saragoza started his job, his bosses explained how the California plant stacked up against overseas factories: the cost, excluding the materials, of building a $1,500 computer in Elk Grove was $22 a machine. In Singapore, it was $6. In Taiwan, $4.85. Wages weren’t the major reason for the disparities. Rather it was costs like inventory and how long it took workers to finish a task.

“We were told we would have to do 12-hour days, and come in on Saturdays,” Mr. Saragoza said. “I had a family. I wanted to see my kids play soccer.”

Modernization has always caused some kinds of jobs to change or disappear. As the American economy transitioned from agriculture to manufacturing and then to other industries, farmers became steelworkers, and then salesmen and middle managers. These shifts have carried many economic benefits, and in general, with each progression, even unskilled workers received better wages and greater chances at upward mobility.

But in the last two decades, something more fundamental has changed, economists say. Midwage jobs started disappearing. Particularly among Americans without college degrees, today’s new jobs are disproportionately in service occupations — at restaurants or call centers, or as hospital attendants or temporary workers — that offer fewer opportunities for reaching the middle class.

Even Mr. Saragoza, with his college degree, was vulnerable to these trends. First, some of Elk Grove’s routine tasks were sent overseas. Mr. Saragoza didn’t mind. Then the robotics that made Apple a futuristic playground allowed executives to replace workers with machines. Some diagnostic engineering went to Singapore. Middle managers who oversaw the plant’s inventory were laid off because, suddenly, a few people with Internet connections were all that were needed.

Mr. Saragoza was too expensive for an unskilled position. He was also insufficiently credentialed for upper management. He was called into a small office in 2002 after a night shift, laid off and then escorted from the plant. He taught high school for a while, and then tried a return to technology. But Apple, which had helped anoint the region as “Silicon Valley North,” had by then converted much of the Elk Grove plant into an AppleCare call center, where new employees often earn $12 an hour.

There were employment prospects in Silicon Valley, but none of them panned out. “What they really want are 30-year-olds without children,” said Mr. Saragoza, who today is 48, and whose family now includes five of his own.

After a few months of looking for work, he started feeling desperate. Even teaching jobs had dried up. So he took a position with an electronics temp agency that had been hired by Apple to check returned iPhones and iPads before they were sent back to customers. Every day, Mr. Saragoza would drive to the building where he had once worked as an engineer, and for $10 an hour with no benefits, wipe thousands of glass screens and test audio ports by plugging in headphones.

Paydays for Apple

As Apple’s overseas operations and sales have expanded, its top employees have thrived. Last fiscal year, Apple’s revenue topped $108 billion, a sum larger than the combined state budgets of Michigan, New Jersey and Massachusetts. Since 2005, when the company’s stock split, share prices have risen from about $45 to more than $427.

Some of that wealth has gone to shareholders. Apple is among the most widely held stocks, and the rising share price has benefited millions of individual investors, 401(k)’s and pension plans. The bounty has also enriched Apple workers. Last fiscal year, in addition to their salaries, Apple’s employees and directors received stock worth $2 billion and exercised or vested stock and options worth an added $1.4 billion.

The biggest rewards, however, have often gone to Apple’s top employees. Mr. Cook, Apple’s chief, last year received stock grants — which vest over a 10-year period — that, at today’s share price, would be worth $427 million, and his salary was raised to $1.4 million. In 2010, Mr. Cook’s compensation package was valued at $59 million, according to Apple’s security filings.

A person close to Apple argued that the compensation received by Apple’s employees was fair, in part because the company had brought so much value to the nation and world. As the company has grown, it has expanded its domestic work force, including manufacturing jobs. Last year, Apple’s American work force grew by 8,000 people.

While other companies have sent call centers abroad, Apple has kept its centers in the United States. One source estimated that sales of Apple’s products have caused other companies to hire tens of thousands of Americans. FedEx and United Parcel Service, for instance, both say they have created American jobs because of the volume of Apple’s shipments, though neither would provide specific figures without permission from Apple, which the company declined to provide.

“We shouldn’t be criticized for using Chinese workers,” a current Apple executive said. “The U.S. has stopped producing people with the skills we need.”

What’s more, Apple sources say the company has created plenty of good American jobs inside its retail stores and among entrepreneurs selling iPhone and iPad applications.

After two months of testing iPads, Mr. Saragoza quit. The pay was so low that he was better off, he figured, spending those hours applying for other jobs. On a recent October evening, while Mr. Saragoza sat at his MacBook and submitted another round of résumés online, halfway around the world a woman arrived at her office. The worker, Lina Lin, is a project manager in Shenzhen, China, at PCH International, which contracts with Apple and other electronics companies to coordinate production of accessories, like the cases that protect the iPad’s glass screens. She is not an Apple employee. But Mrs. Lin is integral to Apple’s ability to deliver its products.

Mrs. Lin earns a bit less than what Mr. Saragoza was paid by Apple. She speaks fluent English, learned from watching television and in a Chinese university. She and her husband put a quarter of their salaries in the bank every month. They live in a 1,080-square-foot apartment, which they share with their in-laws and son.

“There are lots of jobs,” Mrs. Lin said. “Especially in Shenzhen.”

Innovation’s Losers

Toward the end of Mr. Obama’s dinner last year with Mr. Jobs and other Silicon Valley executives, as everyone stood to leave, a crowd of photo seekers formed around the president. A slightly smaller scrum gathered around Mr. Jobs. Rumors had spread that his illness had worsened, and some hoped for a photograph with him, perhaps for the last time.

Eventually, the orbits of the men overlapped. “I’m not worried about the country’s long-term future,” Mr. Jobs told Mr. Obama, according to one observer. “This country is insanely great. What I’m worried about is that we don’t talk enough about solutions.”

At dinner, for instance, the executives had suggested that the government should reform visa programs to help companies hire foreign engineers. Some had urged the president to give companies a “tax holiday” so they could bring back overseas profits which, they argued, would be used to create work. Mr. Jobs even suggested it might be possible, someday, to locate some of Apple’s skilled manufacturing in the United States if the government helped train more American engineers.

Economists debate the usefulness of those and other efforts, and note that a struggling economy is sometimes transformed by unexpected developments. The last time analysts wrung their hands about prolonged American unemployment, for instance, in the early 1980s, the Internet hardly existed. Few at the time would have guessed that a degree in graphic design was rapidly becoming a smart bet, while studying telephone repair a dead end.

What remains unknown, however, is whether the United States will be able to leverage tomorrow’s innovations into millions of jobs.

In the last decade, technological leaps in solar and wind energy, semiconductor fabrication and display technologies have created thousands of jobs. But while many of those industries started in America, much of the employment has occurred abroad. Companies have closed major facilities in the United States to reopen in China. By way of explanation, executives say they are competing with Apple for shareholders. If they cannot rival Apple’s growth and profit margins, they won’t survive.

“New middle-class jobs will eventually emerge,” said Lawrence Katz, a Harvard economist. “But will someone in his 40s have the skills for them? Or will he be bypassed for a new graduate and never find his way back into the middle class?”

The pace of innovation, say executives from a variety of industries, has been quickened by businessmen like Mr. Jobs. G.M. went as long as half a decade between major automobile redesigns. Apple, by comparison, has released five iPhones in four years, doubling the devices’ speed and memory while dropping the price that some consumers pay.

Before Mr. Obama and Mr. Jobs said goodbye, the Apple executive pulled an iPhone from his pocket to show off a new application — a driving game — with incredibly detailed graphics. The device reflected the soft glow of the room’s lights. The other executives, whose combined worth exceeded $69 billion, jostled for position to glance over his shoulder. The game, everyone agreed, was wonderful.

There wasn’t even a tiny scratch on the screen.

David Barboza, Peter Lattman and Catherine Rampell contributed reporting.